Nimi: Valosta tulee (valoon palaa)
Fandom: Supernatural
Kirjoittaja: Surunärhi
Ikäraja: K-11
Genre: angst, myöhemmin h/c
A/N: Tervetuloa seuraamaan hetken mielijohteesta alkunsa saanutta spn -sarjaa! Aloitellaan siis puolitoistatuplaraapaleella (mikä sana!) ja katsotaan miten tästä jatketaan. Supernaturalia en ole seurannut ikuisuuksiin, joten mikään ei tässä oletettavasti mene canoniin. Laadusta ei siis takeita...
Dean olisi valehdellut, jos hän olisi väittänyt, ettei yksin bunkkerissa odottelu tekisi hänen oloaan epämukavaksi. Hänen ainoana viihdykkeenään toimi hädin tuskin kasassa pysyvä rannekello, lasi säröillä ja viisarit vinksallaan. Hän olisi voinut kokeilla onneaan elektroniikan kanssa, mutta nurkassa lojuvasta, särisevästä laatikkotelevisiosta harva saisi irti mitään. Samin läppäriin Dean ei tohtinut koskeakaan, sillä
ties mitä epäilyttävää sen syövereistä löytyisi.
Tulisi se enkelimies edes ruoka-aikaan kotiin.Oven käydessä viimein, Dean joutui kuitenkin pettymään; eteisestä kaikuvista raskaista askeleista sekä lattialle viskatuiden ostoskassejen kahinasta oli helppo päätellä, että tulija oli vain Sam.
”Minne perhanaan herra Trenssi on tällä kertaa painellut? Vai onko tyyppi kerrankin raivannut kenkänsä keskeltä kulkuväylää?” raikasi ovensuusta.
Poissa olivat kengät, poissa oli myös Castiel.
”Omin jaloin se lähti ulos. Eikä huolinut minua mukaansa huviretkelleen, mitä lie mokoma on taas lähtenyt metsästämään.”
Sam vaikutti tyytyväiseltä huomatessaan, että viikkojen ajan yksin sänkyynsä linnoittautunut, jääräpäinen enkeli oli vihdoin saanut raahattua ruotonsa ulos ulko-ovesta.
Dean kuitenkin tiesi, mitä enkelin karkureissuista seurasi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Castiel laahustaisi ovesta kasvot naarmuisina ja raajat mustelmilla. Kotiinpaluun jälkeen tämä tapasi eristäytyä omiin oloihinsa, ja pyytää läsnäolijoita jättämään hänet rauhaan.
Hemmetti sitä miestä, jonain päivänä se vielä tapattaa itsensä vahingossa jonkun typerän päähänpistonsa takia.Aamu oli alkanut jo hiljalleen valjeta, kun ulko-ovi kolahti uudemman kerran. Havahduttuaan katkonaisesta unestaan kylmällä lattialla, ei Dean uskaltanut vilkaista vastaantulijaa, mielessään painajaisten tuomat näyt riutuneesta matkantekijästä.
Deanin viimein raotettuaan väsyneitä silmiänsä, hän tajusi ovenpielessä odottavan tulijan olevan Gabriel.
Arkkienkelin veren tahrimat kädet jättivät tahmeita läiskiä tämän housuille.
Gabriel pysyi vaiti.
