Ficin nimi: Paperilintu
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: ystävyys, slice of life
Ikäraja: S
Hahmot: Severus ja Lily
Yhteenveto: ”Ei taikuutta ole olemassa”, Lily sanoi, mutta sanat tulivat hänen suustaan niin hauraina ja hiljaisina, ettei hän itsekään uskonut niihin.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
Kirjoittajalta: Prinssin tarina -luku Kuoleman varjeluksista paljastaa pieniä palasia Severuksen ja Lilyn ystävyydestä. Tässä pieni pätkä siitä, miten ystävyys alkoi! Tämä on roikkunut julkaisematta iät ja ajat, koska ensin ajatuksena oli tehdä tämän jatkoksi jonkinlainen sarja Severus & Lily -ficlettejä, mutta sittemmin se on jäänyt. Julkaisen nyt tämän kuitenkin!
Paperilintu
Kesä 1969, Kehrääjänkujan leikkikenttä
Lily huomasi jo kaukaa pensaiden välistä, että mustatukkainen poika oli taas leikkikentällä. Poika keinui hiljalleen edestakaisin, kengänkärjet hiekkaa viistäen. Hänellä ei tainnut olla aikomustakaan hyppiä keinusta, kuten Lily yleensä teki. Edellisenä päivänä Lily oli ponkaissut ilmaan korkealta kaaren loppupisteestä, uudestaan ja uudestaan. Petunia oli kiljunut pelosta, vaikka Lily laskeutui joka kerta alas kevyen sulavasti, nauraen ja vahingoittumattomana.
Ilma oli viileämpi kuin moneen viikkoon, ja muutama iso tumma pilvi taivaalla enteili sadekuuroja. Sateen mahdollisuus ei kuitenkaan ollut estänyt Lilyä lähtemästä ulos, katsomaan olisiko poika tänäänkin leikkikentällä. Lily lisäsi vauhtia, kietoen vihreää puuvillaneuletakkia paremmin ympärilleen. Hän pääsi melkein pensaiden kohdalle, ennen kuin poika huomasi hänet. Lily vilkuili keinuja oksien lomasta, astuen lopulta hieman arastellen esiin pensaiden takaa.
Poika oli lopettanut keinumisen ja noussut ylös. Hänellä oli yllään samat liian lyhyet farkut kuin eilenkin. Pojan omituinen ja aivan liian suuri takki makasi myttynä maassa. Lily ihmetteli, eikö pojan ollut kylmä pelkässä haalistuneen punaisessa t-paidassa.
”Hei”, poika sanoi ujosti.
”Hei”, Lily vastasi, katselen kengänkärkiään. Häntäkin ujostutti yhtäkkiä kamalasti, vaikka samaan aikaan olisi tehnyt mieli esittää pojalle tuhat kysymystä.
Edellisenä päivänä poika oli sanonut, että Lily oli noita ja poika oli velho. Että siitä johtuivat ne kaikki kummalliset asiat, mitä Lilylle tuntui vähän väliä sattuvan. Eilenkin hän oli kotiin päästyään onnistunut sytyttämään huoneensa valot, vaikkei mielestään ollut ehtinyt edes hipaista valokatkaisijaa. Kun Petunia oli yrittänyt tulla Lilyn huoneeseen koputtamatta ja ilman lupaa, ovi tuntui juuttuneen tiukasti kiinni, ikään kuin olisi ollut lukossa tai teljetty. Petunia oli hakannut harmistuneena ovea, huutanut ja käskenyt avaamaan, mutta Lily ei ollut välittänyt. Sisko oli vieläkin suuttunut hänelle, ja oli korostetun ylimielisenä tokaissut aamulla viettävänsä tämän päivän mieluummin naapurin isojen tyttöjen kanssa; seurassa, johon Lilyn kaltaisilla hyväuskoisilla pikkutytöillä ei kuulemma ollut mitään asiaa. Lily olisi mielellään leikkinyt siskonsa kanssa, mutta hänen oli ensin selvitettävä tämä noita-asia, jota sisko ei ollut suostunut uskomaan. Totta puhuen Lily ei itsekään ollut ihan varma, mitä ajatella koko jutusta.
”Petunia sanoo, että sinä valehtelet”, Lily tokaisi ja nosti katseensa ylös pojan tummiin silmiin.
”En minä valehtele”, poika sanoi hiljaa, katsoen Lilyä vakavana.
”Todista se sitten”, Lily sanoi, seisoen uhmakkaasti kädet puuskassa. Petunia ei toiste voisi väittää häntä hyväuskoiseksi, jos hän vain saisi jonkin vahvistuksen epäilyilleen, piti olla täysin varma…
”Etkö ole jo itse todistanut sen itsellesi? Mieti nyt, kaikki ne kerrat, kun hyppäsit keinusta ja tuntui kuin lentäisit? Kun sait kukat kasvamaan, kun lika katosi vaatteistasi ja tukkasi punoutui itsestään leteille? Se on taikaa.”
”Ei taikuutta ole olemassa”, Lily sanoi, mutta sanat tulivat hänen suustaan niin hauraina ja hiljaisina, ettei hän itsekään uskonut niihin.
”Tietenkin on”, poika sanoi. ”Katso!”
Poika kaivoi farkkujensa taskusta jotakin. Se oli ryppyinen paperilintu, joka oli taiteltu kullankirjavasta ja ihmeellisesti hohtavasta paperista, kauniimmasta kuin mikään Lilyn askartelulaatikosta löytyvä. Poika asetti linnun kämmenelleen ja puhalsi.
Lily henkäisi: lintu alkoi puhalluksen voimasta räpyttää paperisiipiään, kohosi kymmenen tuumaa pojan käden yläpuolelle ja lensi, tehden pieniä pyrähdyksiä ylös alas ja kaarrellen edestakaisin heidän kasvojensa edessä. Poika ojensi taas kättään ja lintu laskeutui, heiluttaen laiskasti siipiään hänen kämmenellään.
”Se on kaunis”, Lily sanoi ihastuneena.
Hän ojensi kättään lintua kohti ja kosketti sen nokkaa. Lintu kohosi taas ilmaan ja lensi kierroksen Lilyn pään ympäri. Hän kikatteli ihmeissään, kun lintu laskeutui hänen hiuksiinsa, aivan vasemman korvan yläpuolelle. Lily katsoi pojan hymyileviin kasvoihin ja sai yhtäkkiä varmuuden siitä, että poika oli oikeassa ja Petunia väärässä. Tässä oli jotakin sellaista, mitä Petunia ei tulisi milloinkaan kunnolla käsittämään: jotakin, jonka vuoksi kannatti unohtaa omat epäilyksensä ja se, että poika oli oikeastaan vakoillut heitä, että hänellä oli kummalliset vaatteet, ja ettei Lily oikeastaan ollenkaan tuntenut häntä ollenkaan.
”Se on siis totta”, Lily sanoi.
Poika nyökkäsi vakavana ja poimi takkinsa maasta. Tuuli tuiversi heidän hiuksiaan, heittäen muutaman kylmän sadepisaran kasvoille.
”Kohta taitaa alkaa sataa. Meidän pitäisi mennä”, hän sanoi ja osoitti harmaita, vedestä raskaita pilviä heidän yläpuolellaan.
Lily kuuli puuskittaisena humisevan tuulen, joka puhalsi koleana hänen neuletakkinsa läpi. Poika veti takkia päälleen, tehden jo lähtöä.
”Odota!” Lily huudahti ja lähti pojan perään. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Severus”, poika vastasi, katsahtaen Lilyyn.
Pulleita vesipisaroita putoili taivaasta yhä tiheämmin. Ne jättivät märkiä pilkkuja pojan takkiin, Lilyn ohueen kesämekkoon ja neuletakin hihoihin, osuen lopulta myös paperilintuun, joka lennähti suojaan pojan takin taskuun.
Poika ojensi kättään Lilyä kohti.
”Tule”, Severus sanoi. ”Nyt juostaan!”
Lily tarttui käteen ja he juoksivat.