Nimi: Suhdekiemuroita maailmanlopun äärellä
Fandom: Kanen aikakirjat
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Slash, häivähdys romantiikkaa
Paritus: Carter/Horus
Vastuuvapaus: Riordan omistaa, en minä! Paitsi ihanainen Horus kuuluu egyptin mytologiaan eikä edes Riordanilla ole siihen oikeuksia.
Oma sana: Olen jo niiin pitkään halunnut kirjoittaa Horuksesta ja Carterista jotain, mutta en ole keksinyt mitään ennen kuin nyt. Ja koska Horus on aivan ihana, ah <3 niin pakkohan siitä oli saada jotain. Ai niin juu, sijoittuu Liekehtivän valtaistuimen jälkeen, mutta ei spoilaa mitenkään kolmatta kirjaa (koska en ole sitä lukenut.)
Suhdekiemuroita maailmanlopun äärellä
Sadiesta ja hänen rakkauselämästään olette varmaan kuulleet kylliksi. Hänen sekoilunsa Waltin ja Anubiksen kanssa sai minut pyörittelemään silmiäni ja hänen ahdistuksensa siitä, että kumman hän oikein valitsee, aiheutti minulle päänsärkyä. Maailmassa oli isompiakin asioita kuin siskoni dramaattiset suhdesekoilut! Niin kuin vaikka maailmanloppu, kun Apep uhkasi syöstä koko maailman kaaokseen. Kuulostiko tutulta, sisko? Tai se, että taikurit ja jumalat olivat ilmiriidoissa keskenään, vaikka tällä hetkellä heidän pitäisi juuri vetää yhtä köyttä, jotta voisimme taistella Apepia vastaan. Se tekisi meistä vahvempia, mutta jumalat ja taikurit olivat molemmat hiivatin ylpeää sakkia, että helposta ratkaisusta sai vain haaveilla. Sitten oli vielä vanhuudenhöperö Ra, jonka herättäminen ei mennyt ihan niin kuin olimme suunnitelleet. Olimme laskeneet sen varaan, että hänen uudelleensyntymisestään tulisi hieno ja vaikuttava, jotta Apep säikähtäisi ja mieluusti pysyisi häkissään ainakin seuraavat sata vuotta, jotta meidän ei tarvitsisi huolehtia hänestä ja hänen julmista aikeistaan.
Mutta me Kanet emme ole koskaan olleet niin onnekkaita. Vaikka siitä ei ollut mitään todisteita, olin aika varma, että meidän suvun yllämme oli jonkinlainen kirous, joka lupasi minulle ja siskolleni, jos hän siis rakkaussotkuiltaan ehtisi, ennenaikaista kuolemaa. Siinä suhteessa jumalatkaan eivät tuntuneet erityisen hyödyllisiltä.
No niin, nyt päästiin ongelman ytimeen. Jumaliin. Kun olimme herättäneet Ran, Horus ja Isis eivät olleet kohdelleet meitä kovin suopeasti. Itse asiassa viime tapaamisessamme he olivat uhkailleet meitä kirouksilla ja verranneet meitä hyttysiin, jotka he runttaisivat, jos päätöksemme tuoda Ra takaisin osoittautuisi vääräksi.
En voi sanoa, että olisin ollut yllättynyt heidän käytöksestään. Varsinkin Horuksen minä tunsin ja sillä tapaa ymmärsin hänen käytöstään. Hän halusi olla kuningas ja minä olin vienyt häneltä hänen valtaistuimensa. Ehkä hänellä oli oikeuskin olla minulle vihainen, mutta se ei tarkoittanut, että olisin pitänyt siitä.
Vaikka haukkajumala osasi olla aivan mielettömän ärsyttävä ja joskus hän horisi aivan turhia päässäni, olin siitä huolimatta ajatellut hänet ystäväkseni. Tunsin oloni varmemmaksi ja vakaammaksi, kun tiesin, että hän oli puolellani auttamassa, tukemassa ja kannustamassa minua, kun sellaista tarvitsin. Ja olihan se kiva, jos olet taistelussa ahtaalla ja sinulla onkin ässänä hihassa jumala, jonka voimilla voit antaa toisille köniin. Se oli pelastanut henkeni useammin kuin kerran.
Nyt kun Horus ei ollut puhunut minulle vähään aikaan tai neuvonut minua tukalissa tilanteissa, myönsin, että se ahdisti minua hiukan. Pelkäsin, että tekoni, vaikka tiesin, miten välttämätön se oli ollut, johdosta Horus vihaisi minua nyt. Siitäkin huolimatta, että hän oli vakuutellut, että tukisi minua edelleen ja antaisi käyttööni voimiaan aina kun sitä tarvitsin. Jumalat eivät kuitenkaan olleet kovin tunnettuja vakaudestaan, joten Horus olisi saattanut muuttaa mieltään. Oloni tuntui aina orvolta, kun ajattelin sitä ja minusta tuntui, etten olisi menettänyt ainoastaan ystävääni ja tukijaani, vaan jotakin muuta. En osannut nimetä sitä, mutta se painoi raskaana rinnassani ja kalvoi minua.
Olin päätynyt jossittelemaan, mikä oli turhinta ja typerintä, mitä saattoi sillä hetkellä tehdä, mutta ehkä maailmanlopun lähestyminen sai minut ajattelemaan kyseenalaisesti ja epä-cartemaisesti. Siskoni olisi riemuissaan.
En voinut olla miettimättä sitä, jos olisinkin Ran herättämisen sijaan yhdistänyt voimani Horuksen kanssa ja käynyt Apepia vastaan sotajoukoillamme. Olisiko meillä silloin ollut paremmat mahdollisuudet kuin höperön auringonjumalan kanssa? Sisimmässäni tiesin, että vastaus oli ei, mutta ehkä välini haukkajumalaan olisivat pystyneet parempina.
Havahduin mietteistäni, kun ymmärsin viimeisimmän ajatukseni sisällön. Siis siitäkö minä olin huolissani? Ettei Horus enää pitänyt minusta? Sehän oli aivan naurettavaa, täysin hullua miettiä sellaisia maailmanlopun kynnyksellä! Mutta toisaalta. Isäni kanssa reissatessa minulla ei ollut ollut koskaan aikaa ystävyyssuhteille tai ihmissuhteille yleensäkään. Iskä oli ollut ainoa kiintopisteeni maailmassa ja nyt kun olin menettänyt hänet ja Horuksen… No, myönnetään. Se sattui ja kirveli. Jos nyt mietitte Sadieta niin kyllä, oli hänkin minun ystäväni, mutta sattumoisin myös siskoni enkä nyt menisi häntä sanomaan parhaaksi kaverikseni. Muut kaverini 21. nomoksessa olivat hekin mukavia, mutta heille olin enemmän opettaja tai ohjaaja kuin varsinainen ystävä. En tuntenut heitä vielä tarpeeksi hyvin.
Horus oli erilainen. Olin ollut hetken hänen kanssaan kirjaimellisesti yhtä. Olin nähnyt hänen toiveensa, pelkonsa, muistonsa ja unelmansa ja hän oli nähnyt minun. Meidän välillämme oli erityinen side, jota minulla ei ollut kenenkään muun kanssa. En osannut kunnolla selittää sitä itsellenikään, mutta jos vain ajattelinkin elämääni ilman Horusta, sisimmässäni tuntui olevan kylmä, tyhjä aukko, jota tykytti ikävästi.
Mukavat mietteet minulla, eikö vain? Tällaisia juttuja on hyvä miettiä ennen nukahtamista, mutta ajatukset kieppuivat päässäni ilman tietoista hallintaani ja vaikka yritin ajatella kaikkea muuta, haukkajumala palasi alati mieleeni ja jäyti mieltäni.
Lopulta nukahdin levottomaan uneen, mikä johtui ahdistuksestani ja synkistä mietteistäni ja tietenkin minun bani lähti pienelle matkalle, kuten aina, mutta olin liian huolissani, jotta olisin tajunnut vastustella sitä.
Löysin itseni suurenmoisen palatsin isolta parvekkeelta, joka oli suurin piirtein kaksinkertainen huoneeseeni verrattuna. Huomasi ihmeekseni, etten ollut tavallisessa lintumuodossani vaan ihka oma itseni. Tosin minulla oli pellavasta tehdyt taikurinvaatteet päälläni, mutta muutoin olin sama vanha Carter, mikä oli mukavaa vaihtelua.
”Et sinä ole minua menettänyt, Carter”, tuttu ääni sanoi takaani ja pala nousi kurkkuuni, kun tajusin, kuka siellä oli. Käännyin ja näin Horuksen tutussa lihaksikkaassa nuoren miehen hahmossaan. Hän oli pukeutunut ainoastaan valkoiseen lannevaatteeseen, joka jätti hänen vahvan rintakehänsä paljaaksi. Jumalalla oli kädet puuskassa ja hänen kultainen ja kuunhopeinen silmänsä tarkastelivat minua alta kulmien, kun hän ei olisi edelleenkään hyväksynyt vehkeilyäni Ran kanssa, kuin olisin jotenkin pettänyt hänet.
”Minä pidän sanani”, Horus jatkoi. ”Minä autan ja tuen sinua, kun sitä tarvitset.”
”Sepä – sepä kiva kuulla”, sopersin, mutta vaikka kuulin sanat suoraan hänen suustaan, mieleni ei tyyntynyt. Se tapa, jolla hän katsoi minua, sai oloni raskaaksi ja ihoni kihisi kuin sen alla olisi kihissyt skorpioneja. Hän kuulosti niin kamalan viralliselta kuin minä olisin ollut joku inhottava velvollisuus, joka hänen piti vain hoitaa. Horus kurtisti kulmiaan tietäen, ettei hänen vastauksensa ollut tyynnyttänyt mieltäni.
”Mitä sinä haluat minulta, Carter?” hän kysyi minulta jäykästi. Purin huultani.
”Haluaisin tietää”, aloitin epävarmasti tietämättä, miten oikein muotoilisin kysymykseni, koska en todellakaan haluaisi täräyttää hänen naamaansa, että pitikö hän minusta vielä, koska se olisi ollut säälittävää ja omituista. Tai siis, sen kysymyksen saattoi ymmärtää todella helposti väärin.
”Niin?” Horus kysyi ja hänen tuijotuksensa hermostutti minua.
”Vihaatko sinä minua sen takia, mitä tein?” kysyin hiljaa ja vatsassani muljahti epämukavasti, koska toisaalta en olisi halunnut kuulla Horuksen vastausta, mutta toisaalta se oli ainoa asia, jonka häneltä halusin. Rehellisen vastauksen.
Horuksen ilmekään ei värähtänyt, kun sanat olivat päässeet huuliltani. Hän vain katsoi minua tuimasti.
”Minä vihaan Apepia ja kaaosta”, hän vastasi. ”Minä vihaan vihollisiani ja pettureita.”
Kun hän lausui sanan ”petturi”, tuntui kun minua olisi isketty miekalla. Voi ei, nyt se tulee…
”Mutta sinua, Carter Kane, minä en vihaa. Miten voisinkaan?” Horus kysyi ja melkein hymyili. ”En pidä siitä, että hait Ran takaisin ja menetin valtaistuimeni sinun takiasi, mutta minä luotan sinuun ja sinun arvostelukykyysi, vaikka se minua tällä hetkellä hiukan epäilyttääkin.”
”Kiitti vaan”, mutisin ja Horus vapautti puolustavan asentonsa ja kädet putosivat sivuille. Hän tuli luokseni muutamalla askeleella ja katsoi minua suoraan silmiin omilla, eriskummallisilla silmillään.
”Siis todista, että minä olen väärässä”, haukkajumala haastoi minut.
”Teen parhaani”, vastasin ja nyt Horus jo hymyili. Hän laski kätensä olalleni.
”Tuo on minun tuntemani Carter”, hän kehui, mutta hänen kostetuksensa vei kaiken huomioni eivätkä hänen sanansa tavoittaneet korviani. En tiedä mikä minulle oikein tuli, mutta tuntiessani Horuksen lämpimän ja vahvan käden harteillani, tuntui, että pasmani olisivat menneet ihan sekaisin. Vartaloani kuumotti ja kihelmöi toisaalta tukalasti, mutta toisaalta ihanasti ja vasta silloin tajusin, että siskoni ei ollut ainoa, jolla oli ongelmia rakkauselämässään jumalten suhteen.
”Carter?” Horus kutsui minua ja silmäili minua jo hiukan huolestuneesti. Nielaisin ja poskiani kuumotti häpeästä. Aivan mielettömän nolo tilanne! Mitä minä teen? Mitä minä oikein sanon hänelle?
En keksinyt vastausta vaan katsoin häntä ja toivoin, että Horus joko käskisi minun mennä matkoihini tai lukisi mieleni, ettei minun tarvitsisi möläytellä mitään noloa ääneen.
Horus katsoi minua hetken ja nosti kätensä pois harteiltani. Tunsin oloni pettyneeksi ja häpesin silmät päästäni. Horus ei taatusti halunnut nähdä minua enää silmissäänkään, kun hän tiesi, mitä minun päässäni oikein liikkui.
Mutta sitten hän vei kätensä poskelleni ja silitti sitä peukalollaan. Hän kumartui hiukan lähemmäs ja minun sydämeni hakkasi kuin viimeistä päivää.
”Carter…” Horus mumisi. Hengähdin, kun Horus nappasi minua hellästi leuasta ja ohjasi huuleni hänen huulilleen. Suljin silmäni ja antauduin suudelmaan, joka oli ensimmäiseni koskaan.
Tuntui, kun sisälläni olisi rätissyt ilotulitteita tai vastaavaa, kun Horus veti minut syliinsä ja suudelmamme syveni. Kiedoin käteni haukkajumalan ympärille ja takerruin häneen tiukasti kuin olisin pelännyt menettäväni hänet, jos en tekisi niin.
En olisi halunnut lopettaa sitä suudelmaa koskaan, mutta lopulta minun oli haukottava henkeäni. Katsoin Horusta hieman peloissani, että hän puskisi minut pois, kun oli kerran antanut minulle suudelman, mutta hän katseli minua hymyillen.
”Carter, mikset kertonut, että olet heikkona minuun?” hän kysyi kiusoitteleva pilke silmäkulmassaan ja lehahdin punaiseksi.
”En minä – öh”, kakistelin, mutta vaikenin, kun suustani ei tullut ulos mitään järkevää. Olin tajunnut asian vasta äsken, täysin. Tai siis olinhan minä ajatellut haukkajumalaa jo aika kauan ja uskotellut kaipuuni olevan vain veljellistä, mutta totuus ei ollut kyllä mitään sinne päinkään.
”Ole vain hiljaa, jooko”, mutisin hänelle. Horus hymyili ja silitti hiuksiani.
”Minusta se on suloista”, hän sanoi ja muljautin silmiäni ja käskin häntä tukkimaan suunsa. Horus vain hymähti ja veti minua hiukan lähemmäs ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Tunteeni myllersivät sekavasti, mutta erotin sieltä helpotuksen ja tyydytetyn ikävän.
Hetken me olimme siinä paikoillamme, kunnes Horus suuteli minua hieman korvan alapuolelta, hellästi, mutta painokkaasti ja hänen kuumankosteat huulensa etenivät kaulalleni muuttuen ahneemmiksi ja nälkäisemmiksi. Voihkaisin hiljaa ja siitäkös haukkajumala vasta innostui. Hänen kätensä alkoivat liikkua vartalollani ja aluksi se tuntui hyvältä ja hengitykseni muuttui raskaammaksi. Horuksen kädet olivat taitavat ja kuumat ja niiden kosketusta halusin. Kun hän puristi minua takapuolesta, inahdin. Mutta kun hänen kätensä menivät paitani alle ja sormet hipaisivat housujeni vyönlenkkiä, tajusin, etten ollut valmis vielä sellaiseen, mitä Horus näköjään kaavaili.
”Ei”, kuiskasin, mutta Horus ei joko kuullut tai välittänyt.
”Ei”, sanoin hiukan lujemmin, mutta hän suuteli minua taas, vaimentaakseen minut. Pyristelin irti.
”Horus, älä”, sanoin vastaan. ”Päästä irti!”
Ja Horus päästi näyttäen ärtyneeltä, yllättyneeltä ja myös hiukan loukkaantuneelta.
”Mitä?” hän tivasi.
”Anteeksi”, huohotin. ”Mutta en ole vielä valmis, tuota, menemään loppuun asti. Tämä oli vasta ensimmäinen suudelmamme ja tajuat ehkä, että ihmiset eivät, tuota…”
Horus tuijotti minua kuin olisin puhunut hänelle jotain tyystin vierasta kieltä.
”Etkö sinä halua minua?” hän lopulta kysyi kuulostaen epäuskoiselta ja aivan selvästi loukkaantuneelta.
”Haluan!” huudahdin. ”Mutta en ole vielä valmis. Vähän sama juttu kuin siinä faarao-jutussa, muistatko? En vain – Horus, älä ole vihainen minulle.”
Horuksen ilme pehmeni kuultuaan sen.
”En minä ole vihainen sinulle”, hän sanoi. ”Ja anteeksi, taisin tosiaan olla liian hyökkäävä.”
”Vähän joo”, minä myönsin hiljaa. Horus huokasi.
”Ehkä on parempi päästää sinut näkemään vähän tavallisempia unia”, hän sanoi.
”Mutta, milloin me näemme seuraavan kerran?” minä kysyin häneltä. Horus virnisti.
”Sinä olet aivan lääpälläsi minuun”, jumala myhäili ja kietoi kätensä höllästi vyötäisilleni. Sillä kertaa en punastunut, kiitos jumalille!
”Älä huoli”, hän mumisi korvaani, ”tunne on aika tavalla molemminpuolinen.”
Juuri kun luulin hallitsevani verenkiertoni, punastuin niin, että kasvojani poltti kuin auringossa.
Haukkajumala nauroi hiljaa korvaani ja suuteli minua suupieleen. Sitten hän vakavoitui ja muistutti minua taas nykytilanteesta.
”Sota on käsillä, Carter ja se koettelee meitä kaikkia”, Horus sanoi. ”Voinko luottaa sinuun?”
”Voit”, sanoin heti. ”Voinko minä luottaa sinuun?”
”Etköhän”, Horus vastasi ja vetäytyi kauemmas.
Hän suuteli minua pehmeästi jäähyväisiksi ja bani palasi takaisin 21. nomokseen omaan huoneeseeni ja omaan sänkyyni.
~…~
Aamulla olin virkeä ja hyväntuulinen ja sen huomasivat kaikki. Aamupalalla siskoni ajatteli nöyryyttää minua huikkaamalla:
”Näitkö unta Ziasta?”
Lopetin vohvelieni leikkaamisen kesken kaiken. Ai niin. Zia. Hänkin oli olemassa.
”Sadie”, tokaisin hänelle. ”Iho umpeen.”
Sadie virnisti voitonriemuisesti luullen, että hänen arvauksensa oli osunut nappiin. Ehkä parempi niin, että hän luuli minun nähneen unta Ziasta. Totuus olisi saattanut järkyttää muuten niin kovapintaista pikkusiskoani. Ei hänkään kaikkea kestäisi enkä totta puhuen halunnut puhua kenellekään hetkestäni haukkajumalan kanssa.
Mutta nyt uskoin pystyväni kohtaamaan Apepin ja hänen katalat suunnitelmansa paremmin, kun Horus olisi rinnallani ja pysyisi siinä. Näytti siltä, että minulla pyyhki sittenkin paremmin kuin Sadiella, mitä tuli rakkauselämääni. Ajatus sai minut hymyilemään leveästi ja Sadie, joka näköjään kyllästyi myhäilyyni, yritti heittää pannarit naamaani ja tuli aloittaneeksi massiivisen ruokasodan. En välittänyt siitä tuon taivaallista vaan kirjoitin kermavaahtoon C + H = <3
Hyvä on, myönnetään. Olin ihan retkussa.
