Nimi: Myrskytuulta ja ukkosta (otan sinut vastaan)
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: My Hero Academia
Paritus: Kirishima/Bakugo
Ikäraja: K-11 (kielenkäytöstä)
Tyylilaji: hurt/comfort
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat My Hero Academian luojille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Hyvää aikaista joulua ja myöhäistä syntymäpäivää Ayuseni! ♥ Tästä tuli hieman tunnelmoivampi kuin ensin ajattelin, mutta toivottavasti se sopii fikin aiheen henkeen 
Ihanaa joulunodotusta ja toivottavasti tämä pieni paketti pitää sinut lämpimänä aattoon asti (ja sen yli) 
M Y R S K Y T U U L T A J A U K K O S T A
(otan sinut vastaan)
Sinä yönä ukkostaa. Kirishima ei ole koskaan pelännyt myrskyjä, mutta jokin – ehkä aavistus kylkiluissa – herättää hänet syvästä unesta, eikä anna enää nukahtaa. Taivas iskee salamaa ja ikkunalasit helisevät. Myrsky on kohta heidän päällään. Kirishima pyörii peittonsa alla levottomana ja nousee lopulta hakemaan lasin vettä.
Silloin joku koputtaa hänen oveensa.
”Baku–?”
Bakugo heittäytyy hänen kaulaansa yllättäen ja sellaisella voimalla, että Kirishima on kaatua lattialle. Hän vapisee kauttaaltaan ja puristaa Kirishimaa itseään vasten niin lujaa, että se jo sattuu. Kirishima vastaa epäröiden Bakugon halaukseen. Bakugon kämmenet tuntuvat liian kuumilta hänen selässään.
”Onko kaikki–?”
Silloin Bakugo työntää hänet pois ja marssii kiukkuisen näköisenä sisemmäs hänen huoneeseensa. Kirishima katsoo hämmentyneenä pojan perään.
”Pistä se helvetin ovi kiinni”, Bakugo äyskähtää. Kirishima tottelee viiveellä. Kun hän kääntyy, Bakugo halaa itseään.
”Onko kaikki hyvin?” Kirishima kysyy ja kävelee varovasti lähemmäs. Hän laskee kätensä Bakugon kireälle olkapäälle ja puristaa sitä kevyesti. Bakugo ei sano mitään. Kirishima rypistää otsaansa ja silittää tätä lapaluiden välistä. Ukkonen jyrähtää. Bakugon kämmenistä kuuluu hiljaisia poksahduksia.
”Menenkö minä herättämään jonkun opet–?”
”Et vitussa mene kertomaan kenellekään.”
Käsky on kova, mutta Bakugon ääni on särkymäisillään. Kirishima hengähtää ja vetää pojan tiukasti syliinsä. Silloin Bakugo murtuu.
Kirishima ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä: kuinka hän voisi edes yrittää korjata sellaisen pojan kuin
Bakugo, pojan joka on täynnä tulta, kovia reunoja ja korkeita muureja. Hän on vain Eijiro Kirishima. Hänelläkin on terävät kulmansa, mutta niiden alta hän on pehmeä kuin auringossa sulanut voi. Ei hänessä oli tarpeeksi
mitään, jotta hän voisi auttaa Bakugoa.
Ja silti Bakugo tulee hänen luokseen, kun koko maailma kaatuu päälle ja maa pettää jalkojen alta. Ja siellä Kirishima haluaa olla: ottamassa kaiken vastaan, Bakugon kyyneleet ja kirosanat ja painajaiset ja ihoa polttavat kämmenet.
”Näitkö unta taas… taas
siitä?” hän kysyy hiljaa. Bakugo nyökkää hänen olkaansa vasten. Kirishima huokaisee ja kaataa Bakugon peittonsa alle turvaan, pakoon Roistojen liigalta ja pelottavilta muistoilta. Tuuli ulvoo ikkunan takana. Ulkona myrsky ehkä yltyy, mutta toinen Bakugon sisällä hellittää, kun Kirishima tulee hänen viereensä ja silittää lempeästi takkuista tukkaa ja kyynelten kostuttamia poskia. He eivät puhu mitään, Bakugo ei ehkä kestäisi sitä.
Kun Bakugo nukahtaa, Kirishima tietää tehneensä oikein.
