En ole tainnut ikinä lukea sellaista femmeä, josta olisin oikeasti pitänyt; tämä oli nyt ensimmäinen. Hatunnosto! Olen kai törmännyt lähinnä liian suloisiin, minun silmiini jotenkin epätodellisilta tuntuviin teinityttöparituksiin, ja itse asiassa avasin tämän tuolta Naisten kymppi- haasteen sivulta sinun nimesi perusteella myös sen takia, että tässä oli genrenä myös angst. Joka tapauksessa tämä oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, tajusin mahdollisesti jopa tykkääväni ainakin tällaisesta femmestä
Osasinkin odottaa runollista kerrontaa. Sinun kirjoitustyylisi on niin tavallaan epärationaalista, että en oikeasti ole aivan varma, pitäisikö sitä ajatella runona vai proosana. Lähinnä taitaa tulla mieleen, että tekstisi tuntuvat usein olevan proosan muotoon piilotettua runoa. Tässäkin ficissä pidän kauheasti tekstin rytmistä ja rauhallisesta soljumisesta, ja myös siitä, että ajatusta on paljon eikä sitä aina tarjota hopealautasella, ja kuitenkin teksti on myös helppolukuista tuntumatta tippaakaan negatiivisella tavalla yksinkertaiselta.
Sen verran täytyy rypistellä otsaa, että muutama kohta hieman särähti minun silmääni. Ne ovat tässä:
Tahdon pois luotasi, oi kaunis ikkunaprinsessa.
Tämä rikkoo mielestäni vähän tunnelmaa sen takia, että varsinkin loppuosa toteamusta kuulostaa sen verran dramaattiselta, että minulla on vaikeuksia ottaa sitä vakavasti. Sinun tyylisi on muutenkin hyvin dramaattista, ja yleensä se pysyy todella hienosti nimenoman sillä dramatiikan puolella, joka on vakavaa ja kaunista, mutta minulle henkilökohtaisesti tuo ylläoleva kohta astui aavistuksen verran sille toiselle puolelle, jossa dramatiikkaa on aavistus liikaa ja se muuttuu hauskaksi silloinkin, kun se kaiketi kuuluisi olla vakavaa. Sen takia tekisi mieli heittää, että vähempi parempi, jos joskus oppisin ensin itse toteuttamaan tuota sanontaa
”Elämä on maanpäällinen helvetti jota mä rakastan ihan liikaa.”
Tämä särähti myös, ja se johtuu nyt lähinnä siitä, että mielestäni lausahdus oli ensinnäkin aavistuksen verran kliseinen ja "loppuun asti mietitty", runollinenkin, (vaikkakin toki osuva) ollakseen kuitenkin suhteellisen spontaani repliikki; mutta pääasiassa lainasin tämän sen takia, että olisin tykännyt enemmän, jos ajatusta ei olisi tuotu esiin noin suoraan. Tuontapaista ajatustahan voi aistia joka tapauksessa ympäri tätä ficciä: sitä, kuinka tytöt näkevät maailman synkkänä ja kuitenkin elävät elämäänsä, huolehtivat miestensä puolesta ja perustavat perhettä. Ajatus on jo tullut esiin, ja alleviivaaminen tuntui hieman tarpeettomalta.
päidemme päälle kasvaa okapensassädekehä kun me ”tahdomme lapsillemme paremman tulevaisuuden”
Tämän taas halusin lainata (sen lisäksi, että se vain yksinkertaisesti kolahti minuun) sen takia, että tässä ajatus on mielestäni tuotu nimenomaan tosi hienosti ja taitavasti esiin. Ilmaisua tekee mieli pysähtyä miettimään; sen tuntee ymmärtävänsä, ja siltikään sitä ei aivan täysin ymmärrä - eikä tarvitsekaan. Okapensassädekehä on sanana aika pitkä mutta sopii hienosti ja on ihana, ja kauhean kuvaava, se laittaa ainakin minut miettimään, onko nyt siis kyse hyvästä asiasta vai ei ja onko ilmassa kenties teeskentelyä vai minkä ihmeen takia okapensaita, nehän pistävät... Ja lainausmerkit sopivat kohtaan hienosti, nostavat hieman kliseisen toiveen ylös muusta yhteydestä niin, että siihen kohdistuu hieman ironiaakin, ja sehän on hienoa ja toimii tässä mainiosti.
Ja kun hän siirtyy syrjään, kylmyys särkee sydämeni.
Tykkään! Tämä on hyvin yksinkertaisesti sanottu, ja ainakin minuun tehosi kyllä todella hyvin. Sinun tekstisi on niin soljuilevaa ja ajatukset usein sen verran väisteleviä, että on hienoa, että vastapainona on välillä tällaisia yksinkertaisesti toimivia lausahduksia, joita ei tarvitse jäädä pohtimaan, vaan jotka toimivat sellaisenaan.
Sytyn tuleen kun hänen kätensä pääsevät iholleni vaikka luulin ettei tuhka pala eikä varsinkaan sateessa.
Oijoi. Ensinnäkin mietin tässä hetken, sanoisinko jotain pilkuista, mutta taisinpa päätyä siihen, että tämä lausahdus toimii hienosti ilman pilkkujakin ja pilkuttamattomuus tuo siihen ihanaa hengästyneisyyttä. Ei siis mainintaa pilkuista, joita mahdollisesti olisi voinut olla ainakin yksi. Varsinainen syy tämän lainaamiseen on se, että tässäkin löytyy sellaista ihanaa monikerroksellisuutta, josta pidän. Alice ilmeisesti viittaa itseensä tuhkana, ja minun mielestäni tämä on juuri sitä mikä kaikki tekee tuon tuonne ylemmäs lainaamani hänen lausahduksensa elämästä tarpeettomaksi: ajatus tulee ilmi muutenkin, hienosti ja huomaamattomasti, mutta löytää silti perille. Sateen osuutta en kyllä nyt tajua, kun rupean sitä miettimään, mutta eipä se lukiessa edes vaivannut.
Hmm, dialogi tuntui välillä hieman paatokselliselta. Tiedän toki, että tämänkaltaista tekstiä on mukava kirjoittaa niin, että myös dialogi noudattelee hengästynyttä ja tunnekylläistä tyyliä, mutta jos itse saisin muuttaa yhden jutun tässä tarinassa, jarruttaisin ehkä hieman dialogin kohdalla. Kerrontahan voi lentää vaikka kuinka korkealla ja ainakin sinä osaat tehdä sen niin, että se ei käy raskaaksi ja kuulostaa hyvältä, mutta dialogi menettää mielestäni hieman uskottavuuttaan, kun se on koko ajan tietyllä tavalla vähintään puolisyvällistä ja paatoksellista ja hengästynyttä ja täynnä tunnetta. Vaikka toisaalta myönnän kyllä, että en osaa kuvitella tähän myöskään ihan normaalia tavanomaista rupattelua, se ehkä tuntuisi puolestaan turhalta... Onpas nyt vaikeaa päättää, mitä mieltä olen
Lilyn ja Alicen suhde on tässä hienosti kuvattu. Pidän siitä, että Frankia ja Jamesia ei ole unohdettu, työnnetty vain syrjään "jotta voitaisiin kirjoittaa Lilystä ja Alicesta yhdessä", vaan Frank ja James ovat selkeästi läsnä tyttöjen elämässä ja tärkeitä ihmisiä ja rakkaita heille, ja se tekee heidän välisestä suhteestaan vain entistä kauniimman ja tietenkin jotenkin hauraamman myös, kun molemmat kuitenkin ovat hyvin vahvasti myös toisessa suhteessa. Pidän myös kovasti siitä, että olet kirjoittanut tilanteen poikien kannalta jotenkin kauhean simppeliksi: ei mietitä pettämisiä, Lilyn ja Alicen rakkaus on okei sellaisenaan tilanteesta huolimatta, ainoa ongelma on, että maailma on kaatumassa niskaan.
Pitää vielä sanoa, että tykkään ficin nimestä kovasti, ja pidän myös lopetuksesta, ja siitä, miten lasten itkeminen tavallaan rikkoo tunnelman ja samalla tuntuu tekevän siitä realistisemman ja uskottavamman, ja pidän siitäkin, miten viimeinen virke sitoo koko ficin yhteen ja samalla yhdistää sen myös nimeensä. Ja nyt lopetan jaarittelun
