Hei vaan taas! Olen monta kertaa ollut poistamassa tätä, mutta koska tämä on saanut vuosien varrella niin monia ihania kommentteja, olen aina jättänyt sen tekemättä ja miettinyt, että vielä joskus kirjoitan loppuun. Tämä on ollut kesken vuosikaudet, mutta nyt, kiitos Sielulinnulle ja kesämuusakampanjalle, tämä listauksessani roikkunut ikuisuusprojekti on valmis! Tätä on tosiaan kirjoitettu niin, että vuosia on ollut välissä, joten kokonaisuus ei välttämättä ole niin eheä kuin toivoisin sen olevan. Lisäksi olen vähän muuttanut järjestystä, joten poistin muutaman raapaleen, jotka tulevat kyllä vielä takaisin, mutta eri kohdassa.
Eli siis tällä kertaa, kaikki loput raapaleet (useammassa viestissä julkaisun helpottamiseksi)!
150
Lunan silmien alla oli tummia varjoja. Samat varjot heijastuivat Ginnyn silmistä hänen katsoessaan ystäväänsä. Ginny tiesi, että Lunaa oli kidutettu ja kuulusteltu, koska Saivartelija ei vaiennut. Luna ei valittanut eikä kertonut isälleen ja Ginny olisi halunnut huutaa raivosta maailman epäoikeudenmukaisuudelle.
He istuivat kahdestaan tarvehuoneessa, ei ollut kokousta, vain kahden ihmisen tarve paeta hetkeksi todellisuutta.
”Mitä me oikein teemme?” Ginny huokaisi. ”Kaikki ovat väsyneitä ja peloissaan.”
”Kai me vain sinnittelemme. Tämä on sotaa, eikä se voi kestää ikuisesti.”
”Sotaa? Minusta tuntuu kuin koulu olisi yhtäkkiä täynnä Pimentoja. En olisi ikinä uskonut, että Tylypahkassa olisi vielä joskus jotain pahempaa kuin se nainen.”
”Niin, sotaa. He haluavat meidät, etkö ole huomannut? He haluavat, että ajattelemme kuten he, toimimme kuten he. Joten siinä mielessä sinnitteleminenkin voi olla voitto.”
He istuivat tarvehuoneen tyynyillä pitkälle yöhön jutellen ja itkien yhdessä. Mutta ainakin heillä oli yhä toisensa, jotakin varmaa, kun maailma ympärillä oli muuttunut niin kovin epävarmaksi.
150
He hiipivät ulos tuvistaan kaljuunoiden osoittamalla kellonlyönnillä. Vaikka Seamus ei nähnyt muita kuin Parvatin, hän tiesi, että Terry ja Ernie olivat tulossa kohti samaa portaikkoa, sillä kaljuunoihin oli vaihtunut tuvasta poistumisesta kertova koodi. Padma oli onnistunut loihtimaan Carrowin sisaruksiin jäljitystaian kuultuaan Parvatin tulevan mukaan, joten he tiesivät kaksikon olevan kauempana. Jossain linnan alakerroksissa, tarkempaa sijaintia loitsusta ei saanut selville. Toki oli vielä Kalkaros, mutta tämä vaikutti piilottelevan yöt kansliassa ja jättävän likaisen työn Carroweille ja valituille opiskelijoille.
Neville ja Ginny oli lukittu yöksi jonnekin, luultavasti tyrmiin. Mutta heidän pitäisi lukita sinne puoli koulua, jos halusivat heidän lopettavan, Seamus ajatteli ja tervehti kädenheilautuksella portaikossa odottavia Terryä ja Ernietä. Yhdessä he hiipivät kohti Carrowien työhuonetta, Terryn pitäessä yllä väreilevää näkymättömyystaikaa, jonka teho riittäisi piilottamaan heidät vain etäisiltä tarkkailijoilta.
He menivät niin lähelle kuin uskalsivat ilman tunkeilijaloitsun aktivoitumista, kohottivat sitten kuin yhdestä komennosta taikasauvansa. Me olemme Albuksen Kaarti, piirtyi seinään nelinkertaisin, tummin mustekirjaimin.
100
Marraskuun alussa AK:n jäsenet alkoi erottaa käytävällä. He olivat niitä, joiden kasvoissa oli parantuneita arpia tai jotka varoivat jotain osaa kehossaan. Heillä oli mustimmat silmänaluset ja silmissä palavat tulet.
He harjoittelivat loitsuja myöhään yöhön ja opettajana oli se joka kulloinkin osasi. He opettelivat ulkoa linnan salakäytäviä. He saivat hyväksyviä katseita professoreilta, eikä kukaan koskaan ilmiantanut heitä Carroweille, silloinkaan, kun he olivat yöllä poissa sängyissään.
Heitä oli kielletty menemästä sairaalasiipeen rangaistusvammojen kanssa, mutta professori Verso salakuljetti lääkkeitä kasvihuoneille.
Heitä oli kielletty menemästä tietylle osastolle kirjastossa, mutta McGarmiva määräsi heidän tarvitsemansa kirjat oheislukemiseksi.
Niin, he pärjäsivät jotenkuten, ja heidän ajatuksensa olivat Harryssa.
100
Marraskuun lopussa he kärsivät ensimmäisen kunnon tappion.
Katie jäi kiinni käytävästä yöllä ja joutui rangaistavaksi pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla. Kiduttajana toimi joku korpinkynsi, viimeiseltä luokalta. Neville ei tuntenut, mutta tiesi, kuolonsyöjien lapsi.
Sillä kerralla Katie ei noussut lattialta, vaan jäi hiukset levällään haukkomaan pinnallisesti henkeä.
Tärisi, ei reagoinut Carrowin potkuun. Nousi Ginnyn auttamana istumaan, mutta tuijotti tyhjyyteen. Ei vastannut puhutteluun.
Neville näki McGarmivan silmissä kyyneleitä, kun professori uhkasi Carroweita sauva kädessä päästämään Katien sairaalasiipeen. Amikus Carrow löi professori McGarmivaa, mutta päästi Katien.
He eivät tienneet, tulisiko Katie ennalleen ja silloin Neville ymmärsi, mitä on viha, joka saa langettamaan anteeksiantamattoman kirouksen.
