Kipuaa sinisenä sormia pitkin, K-11

[Violetu]

Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Varoitus: voi tulkita itsetuhoisuudeksi
Genre:

Spoiler: näytä

deathfic

Haasteet:
Kesälomaetydejä: *kuvasarja*
FinFanFun1000 -haaste: sanalla 720. Elinikä

A/N: Kuvasarjasta ei viikkokausiin tullut yhtään mitään, kun yritin sitoa sen johonkin fandomiin tai muuten kokonaiseen "juoneen" tai vastaavaan. Lopulta lakkasin yrittämästä ja annoin tämän tulla niin kuin se itse halusi. Kuvasarja kannattaa vilkaista jossain kohtaa. Triplaraapale.

***



Kuolema kipuaa sinisenä sormia pitkin.
Kivet kolahtelevat toisiaan vasten, kun kompuroin rannalla eteenpäin.

Lähden täältä omilla ehdoillani. En vedä viimeistä henkäystäni sairaalassa tai saattokodissa.
Oloni huononee entisestään sellaisissa laitosmaisissa ympäristöissä, jos se nyt on nykytilassani edes mahdollista.

Tunnen oloni ohueksi, ja silti samaan aikaan kaikki osat minussa painavat kuin kantaisin mukanani märkiä hiekkasäkkejä, jotka peittävät ruumiini kauttaaltaan.
Ehkä asia onkin niin.
En ole halunnut katsoa itseäni peilistä enää päiväkausiin, ja minua palelee ja kutisee koko ajan, minkä iholle liimautunut märkä hiekka voisi selittää.

Vaahtopäät lyövät rantaan vähän matkan päässä, mutta en ole aivan vielä valmis.
Haluan jättää jälkeni johonkin, ja siksi jatkan matkaa kohti lempikalliotani, vaikka jokainen askel on edellistä raskaampi.
En ole vielä keksinyt, minkä merkin itsestäni jätän, vaikka tiedän, miten kutsun ne hakemaan itseni seuraavaan paikkaan.
Poimin kiven oikean, mustelmaisen jalkani vierestä, mutta kivi on liian pyöreä, että sillä voisi heittää leipiä. Olen aina ollut siinä hyvä, heittämään leipiä, heittämään palloa, nyt on kai jäljellä enää yksi asia, minkä jaksan heittää. Jo pelkkä kiven nostaminen maasta on vienyt voimistani ainakin puolet, heittäminen veisi loput.
Jatkan matkaa kivi kädessä, ja loppuun saakka jääräpäisenä kumarrun poimimaan vielä kaksi kiveä, ennen kuin pääsen kalliolle saakka.

Asetan kivet päällekkäin pieneksi torniksi, joka saa olla viimeinen muistomerkkini hetken, ennen kuin nousuvesi tulee ja hajottaa sen.
Ihmiselämä on niin pieni ja hauras, vähänkään suurempi puhuri tai aalto pyyhkäisee sen pois, vuosisata, tuhat, jokin aina pyyhkäisee, eikä mitään jää jäljelle. Tai jos jotain jääkin, kukaan ei enää tiedä, kenen se oli, ja mitä se merkitsi.
Istahdan kalliolle muistomerkkini viereen. Alaruumistani särkee, käsivarsieni lihakset huutavat, kun hilaan itseäni lähemmäs kallion reunaa, lähemmäs merta.
Lähemmäs matkaa, loppua, uutta kotia. On niin monta nimeä, etten tiedä mitä niistä käyttäisin.
Keuhkoja pakottaa, kun avaan suuni viimeiseen, raastavaan huutoon.

Hitaasti ne tulevat. Aaltopäiden joukossa puhtaan valkoisina, vetävät minut pinnan alle.


***

[Fiorella]

Valitsin kommenttikampanjasta tämän uudehkon ficin, ja jäin vähän pohdiskelemaan sitä. Kuvasarjassa on sinikohmeista hyytävyyttä, ja olet tavoittanut hyvin saman tunnelman tekstiisi. Jo sen katselu saa vähän viluttamaan ja jotakin samaa on tosiaan myös tekstin tunnelmassa. Kannatti siis antaa sille vapaat kädet, se toimi hyvin.

Tässä ollaan jo niin lähdön äärellä, ettei vaihtoehtoja enää ole eikä niitä kaivata. Jäljellä on vain se viimeisin taival. Se, mihin on jo melkein valmis.

Tunnen oloni ohueksi, ja silti samaan aikaan kaikki osat minussa painavat kuin kantaisin mukanani märkiä hiekkasäkkejä, jotka peittävät ruumiini kauttaaltaan.

Kuvailu oli kauttaaltaan koskettavan aidon tuntuista.

nyt on kai jäljellä enää yksi asia, minkä jaksan heittää.

Iiks.    Jonkinlaista hirtehistä huumoria jaksaa kuitenkin vielä kannatella.

Tai jos jotain jääkin, kukaan ei enää tiedä, kenen se oli, ja mitä se merkitsi.

Olet ehkä tavoittanut tässä jotakin tosi olennaista. Muistan pohtineeni jo lapsena sitä, että surullisinta kuolemassa ihmiselle itselleen lienee ehkä juuri se, että katoaa täysin, unohtuu, eikä se mitä ehkä jääkin, merkitse enää mitään kenellekään. Kaikki ne ajatukset, minuus. Muu maailma jatkaa kulkuaan ja silti jotakin jää puuttumaan ikuisiksi ajoiksi.

Ainahan tulee uutta, sellainen maailma on, se uudistuu ja muuttuu kaiken aikaa. Tämän tarinan kertojahahmo oli ymmärtänyt sen, ja hyväksyi sen, mutta jätti silti merkin jälkeensä, ennen kuin aallot kantoivat hänet sinne jonnekin, kohti uutta.

Tämä teksti kosketti ja herätti ajatuksia. Kiitos.

[Winga]

Kommenttikampanjasta päivää! Tämän otsikko kuulosti niin mielenkiintoiselta, että päätin ottaa tämän, ja oon ihan iloinen että otin. Katsoin tuota kuvasarjaa, se on kyllä nätti, ja tämä teksti kyllä hyvin tavoitti sen, mitä niissä näki.

Ai että tämä oli kyllä hyvinkin surullinen ja kaunis. Toki se oli itsetuhoisuutta, päähenkilön ajatukset, mutta toisaalta minusta se tuntui ihan ymmärrettävältä, että kun vielä on voimia tehdä oman pään mukaan eikä vain jäädä hitaasti kuihtumaan, niin sitten tekee niin.

Minustakin tässä oli todella todentuntuinen kuvailu, tuntui siltä, että oikeasti pääsi näinkin lyhyessä tekstissä kertojan pään sisään, ja ymmärsi pienistä asioista, miten paljon sairaus oli jo vienyt - tuo heittämisestä kertova kohta jotenkin sai itsellekin sen tunteen, että miten voikin jokin viedä kaikki voimat niin lopullisesti. Kertojasta jäi hyvin elävä kuva, vaikka hän itse olikin jo niin lähellä kuolemaa. Ja miten hän mietti millaisia eri nimiä sille on, että miksikä sitä kutsuu, se oli hyvinkin aitoa.

Pidin tästä ihan hirveästi, ja pidin ihan hirveästi siitä miten elävä tämä oli ja miten tuntui, että niin lähellä sitä loppua kertoja nousi vielä kerran, pääsi vielä kerran kunnolla kiinni elämään sillä, että teki sen, mitä halusi, niin kuin halusi. Kiitos tästä, todella upea teksti!

[sugared]

Viimeksi luin sulta huumorilla höystettyä romantiikkaa, ja nyt ollaan kyllä vallan eri rekisterissä, vau! Upeasti kirjoitat näitä synkempiäkin sävyjä, oot kyllä monipuolisesti taitava kirjoittaja.  

Kertojasta piirtyi hyvin inhimillinen kuva, jonka mielenmaisemaa on helppo ymmärtää. Tykkäsin erityisesti tuosta leipien ja pallon heitosta yksityiskohtana, sillä se teki hänestä elävän ihmisen menneisyyksineen.

Lähemmäs matkaa, loppua, uutta kotia. On niin monta nimeä, etten tiedä mitä niistä käyttäisin.

Vaikka tekstin aihe on synkkä, tunnelma on lopulta toiveikas. Ja vaikka kertojan ratkaisun voisi leimata luovuttamiseksi, saattaa "taistelu" olla sittenkin kuvaavampi.

Asetan kivet päällekkäin pieneksi torniksi, joka saa olla viimeinen muistomerkkini hetken, ennen kuin nousuvesi tulee ja hajottaa sen.

Tuo on musta tosi kiinnostava ilmiö ja ajatus, että ihmisellä tosiaan tuntuu olevan tarve jättää itsestään merkkejä milloin mihinkin ja että aika aina lopulta pyyhkii ne pois. Ihmiselämä on tosiaan pieni ja hauras, ja samaan aikaan me kärsimme siitä harhaluulosta tai toiveesta, että elämämme on, tai ainakin sen pitäisi olla, merkityksellistä.

Kieli on kaunista ja kirkasta, ja tekstin rytmi on runomaisuudessaan tosi kiinnostava! Tunnelma on riipaiseva ja unenomainen.

Keuhkoja pakottaa, kun avaan suuni viimeiseen, raastavaan huutoon.

Hitaasti ne tulevat. Aaltopäiden joukossa puhtaan valkoisina, vetävät minut pinnan alle.

Tämä nosti iholle kylmiä väreitä ja sai mielikuvituksen laukkaamaan, upea lopetus! Musta on tosi kiehtovaa, että kertojan mainitsemat "sairaalat ja saattohoitokodit" viittaavat tekstin sijoittuvan johonkin oman maailmamme kaltaiseen, mutta kertoja selvästi tuntee myös meidän maailmallemme tuntemattomia voimia ja osaa kutsua ne avukseen.

Kiitos vaikuttavasta lukukokemuksesta!