Nimi: Se kulkee suvussa
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Slice of life, perhedraama, pienten Mustan veljesten välistä söpöilyä
Hahmot: Regulus, Sirius, Orion, Walburga ja Alphard
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.
Haasteet: FF100 (sana 027: vanhemmat)
Tiivistelmä: Mustan perheen normaali arki menee sekaisin, kun Alphard-eno on tulossa kylään.
A/N: Tämä on synttärilahja kanssamustalleni
Odolle (joka on myös lanseerannut upean kanssamusta-käsitteen
). Synttäritoiveena oli, että kirjoittaja Finin perusteella tai muuten vaan itse keksii, mikä olisi sopivan odomaista, ja minä heti törkeästi käytin tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitin Mustan suvusta.
Oikein paljon synttärionnea!
Tästä tuli aika paljon pidempi kuin alun perin kaavailin, joten jaoin sen kahteen osaan. Laitoin silti molemmat osat tänne samalla kertaa.
Se kulkee suvussaI
Regulus istuu veljensä huoneen lattialla, pehmeällä matolla polviensa päällä. Hän katselee veljeään, joka on asettunut rennosti risti-istuntaan, ja katselee parhaillaan heidän väliinsä asetettua velhoshakkilautaa, kuin pystyisi lukemaan sen ajatukset. Sirius on muutama kuukausi sitten täyttänyt yksitoista vuotta, eikä ole enää puoltakaan vuotta siihen, kun hän jättää tämän talon, ja Reguluksen, ja lähtee Tylypahkaan ja suureen maailmaan.
Eihän se tarkoita sitä, että veli unohtaisi hänet?
Regulus täyttää tulevana kesänä kymmenen, mutta silti ikäero Siriukseen tuntuu tänään suuremmalta kuin vielä koskaan ennen. On kuin veljellä Tylypahkan kirjeensä myötä olisi yhtäkkiä hallussaan jokin syvempi ymmärrys siitä, miten tämä maailma toimii, ja hän tietäisi paljonkin sellaista, mitä Regulus ei tiedä.
”Lähetti D vitoseen”, Sirius sanoo laiskasti ja jää katselemaan, kun hänen musta lähettinsä lipuu määrättyyn ruutuun, kohottaa miekkansa ja iskee Reguluksen sotilaan säpäleiksi.
Regulus värähtää, vaikka hän tietääkin, ettei shakkinappuloilla ole tunteita, ja että pelin loputtua murskattu sotilasparka korjaantuu kyllä ennalleen. Hänestä ei ikinä ole tuntunut kivalta, kun johonkuhun sattuu, ja välillä hän vieläkin uskoo, että hänen leluilleen voi tulla paha mieli, jos hän ei huomioi niitä tarpeeksi. Se on noloa, sillä hän on jo iso poika, ja siksi hän yrittää olla näyttämättä sitä. Mutta tietysti Sirius tajuaa silti.
”Älä nyt ala vetistellä siinä, ei siihen oikeasti sattunut”, hän sanoo ja virnistää isovelimäisesti.
Regulus nappaa sängyltä tyynyn ja heittää sillä Siriusta. Ei isoveljen ollut tarkoitus huomata mitään. Sirius nappaa tyynyn ilmasta kiinni, ja hänen silmiinsä syttyy paholaismainen kiilto. Hän nakkaa tyynyn kohti Regulusta, syöksyy itse perään ja kaataa Reguluksen maahan. Shakkilauta ottaa osumaa, ja nappulat kaatuvat kolisten kumoon. Se siitä pelistä sitten, Regulus ajattelee, kun Sirius painaa hänet painiotteella mattoon.
Tätähän hän oikeastaan on halunnut koko ajan. Sirius nauraa, kun hän tappelee vastaan, vaikka kumpikin tietää, että painiottelussa Siriusta vastaan ei Reguluksella ole mahdollisuuksia rehellisin keinoin. On ihanaa, kun Sirius nauraa, ja kun hänellä vielä on hauskaa Reguluksen seurassa. Sillä oikeastaan Regulus pelkää koko ajan vain sitä, että isoveljen silmissä hän on tylsä ja arka pikkulapsi, joka voi tulla korvatuksi jollakulla kiinnostavammalla tyypillä, kun Sirius saa kavereita koulusta.
Yhtäkkiä heidät keskeyttää hirvittävä kirkuna alakerrasta. Äiti on ollut kireä ja pahantuulinen eilisestä asti, mutta tänä aamuna kaikki tuntuu räjähtäneen käsiin.
”Orion Musta! Vieläkö sinä piileskelet siellä omissa oloissasi muka hoitamassa tärkeitä liikeasioita, vaikka kaikki tietävät, että sinä vain naukkailet salaa tuliviskiä? Niin, kyllä minä tiedän, että sinulla on kätkö kirjahyllyssä kirjojen takana, ja toinen kirjoituspöytäsi laatikossa valepohjan alla! Turhaan sinä minulle selittelet! Mutta uskallapas olla liian kännissä, kun hän iltapäivällä tulee!”
Regulus keskittyy kuuntelemaan, ja kuulee isänsä mutisevan vastaukseksi jotain epämääräistä, josta hän ei saa selvää. Mutta äidin sanat hän erottaa silti helposti.
”Ei käy! Sinä raahaat koinsyömän ruhosi sieltä ulos nyt, ja tulet auttamaan minua siivouksessa! Tämä talo on oikea läävä, ja sinä saat kerrankin luvan kantaa kortesi kekoon! Ei siivous ole yksin naisen tehtävä!”
”Sitä varten meillä on kotitonttuja”, Regulus kuulee isän ärähtävän. ”Ikään kuin sinun täällä tarvitsisi mitään oikeasti tehdä, vaimokulta.”
”Minä olen sanonut ainakin miljoonaan kertaan, että kotitonttuihin ei voi luottaa! Sinä olet itsekin sitä mieltä aina muulloin, paitsi sellaisina hetkinä, kun sinua huvittaa väistellä velvollisuuksiasi! Silloin sinä kyllä voit mennä piiloon kotitonttujen taakse, senkin hyödytön vätys!” Walburga kirkuu, ja Regulus kuulee särkyvän lasin ääntä.
Äiti on varmaankin taas heittänyt isää jollain, ja isä on onnistunut hajottamaan esineen lennosta, ennen kuin se osuu häneen. Sellaisia isä ja äiti aina ovat, ei siinä ole mitään kovin epätavallista. Regulus ajattelee, että jos hän joskus menee naimisiin – mitä hän ei oikeastaan usko aikovansa tehdä – silloin hän ei ainakaan halua sellaista puolisoa, joka heittelee häntä esineillä. Siriuksen kohdalla hän ei ole asiasta aivan yhtä varma.
”Mitä tuolla tapahtuu?” hän kysyy huolissaan Siriukselta, joka on irrottanut otteensa hänestä, ja kellahtanut hänen viereensä matolle. Nyt he makaavat siinä selällään vieretysten, ja tuijottavat Siriuksen huoneen katosta riippuvaa, juhlavaa kattokruunua, joka Siriuksen sanojen mukaan on ihan naurettavan näköinen.
”Alphard-eno tulee tänään kylään”, Sirius sanoo ääntään madaltaen, sillä nyt he kuulevat äidin askelet portaissa.
”Pojat saavat myös tehdä oman osansa kotitöistä”, Walburga mutisee lähestyessään sitä kerrosta, jossa heidän huoneensa ovat. ”Niillä hemmotelluilla pikku maanvaivoilla onkin ollut viime aikoina ihan liian helpot oltavat, kun Sirius onnistui karkottamaan taas yhden kotiopettajan. Nyt ne pirulaiset totta vieköön ainakin siivoavat huoneensa.”
Sirius tirskahtaa ääneen, mutta laittaa nopeasti käden suunsa eteen. He vilkaisevat toisiaan Reguluksen kanssa, ja nauru alkaa kuplia Reguluksenkin sisällä, vaikka äiti onkin tulossa, eikä nyt ole sopiva hetki nauraa. Regulus muistaa liiankin elävästi, miten Sirius laittoi lörpötysjuomaa heidän viimeisimmän opettajaparkansa aamuteehen, minkä seurauksena mies teki itsestään jokseenkin täydellisen hölmön Walburga Mustan edessä.
”Sinä olisit muuten oikeinkin viehättävän näköinen, jos edes joskus pyyhkisit tuon happamen ilmeen pois kasvoiltais ja hymyilisit sen sijaan”, opettaja oli sanonut heidän äidilleen reippaalla äänellä. ”Voisinko tarjota sinulle drinkin tai pari työpäiväni jälkeen, tuskin se miestäsi haittaisi, sillä eiköhän hänelläkin ole omat virityksensä, joista sinäkin varmaan olet tietoinen, sillä eiväthän ne mitään salaisuuksia ole, korkeintaan julkisia salaisuuksia. Oletko sinä Walburga muuten sivumennen sanoen koskaan ajanut jästien polkupyörällä? Ai et? No haluaisitko kokeilla? Minulla on kotona isoisäni vanha, niin, hänhän tosiaan oli jästi – ai kuinka niin en muistanut mainita siitä työpaikkahaastattelussa? Onko tuollaisella pikkujutulla muka niin väliä?”
Tuon jälkeen Sirius ja Regulus eivät nähneet opettajaa enää, mikä on sääli, sillä oikeastaan Regulus piti hänestä. Niin varmaan Siriuskin pohjimmiltaan piti, hänellä nyt vain oli hieman erikoinen tapa osoittaa lämpimiä tunteitaan. Nyt kukaan ei ilmeisesti enää uskaltautunut opettamaan Mustan poikia, sillä opettaja oli ollut heille jo viides, ja heidän huono maineensa oli kiirinyt pitkälle, mikä oli enemmän Siriuksen ja Walburgan kuin Reguluksen tai Orionin ansiota.
”Vai täällä sitä piileskellään”, äiti kivahtaa sillä sekunnilla, kun paiskaa Siriuksen huoneen oven auki säikäyttäen Reguluksen niin, että hän hypähtää saman tien istumaan. Sirius sen sijaan jää makuulleen, venyttelee raukeasti, haukottelee, ja kohottautuu vasta sitten istualleen hyvin pitkästyneen oloisesti.
”Nyt senkin nulikat siivoamaan huoneitanne siitä, niin kuin olisi jo”, Walburga sanoo komentavaan sävyyn.
”Minä siivosin jo eilen”, Regulus vastaa kiireesti, sillä se on totta, eikä hänen huoneensa sitä ennenkään kovin sotkuinen ollut.
”Niin tietysti, kulta”, Walburga sanoo ja katsoo Regulusta lempeämmin kuin ehkä vielä koskaan.
”Meillä oli peli kesken”, Sirius hymähtää nyökäten kohti hävityksen valtaan joutunutta shakkilautaa. ”Siivouksen täytyy odottaa, että saamme sen loppuun, ja niin kuin saatat tietää, siinä voi mennä useampikin tunti, ennen kuin velhoshakkiottelu on ohi, joten –”
”
Sirius Orion Musta!” Walburga ärähtää ääni vaarallisesti kohoten, ja hänen kätensä tapailee taikasauvan kahvaa. ”Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että äidille ei väitetä vastaan, tai muuten –”
”Minä voi auttaa Siriusta!” Regulus keskeyttää, vaikka yleensä hän mieluummin onkin hiljaa, ja antaa aikuisten puhua loppuun. Nyt hän ei kuitenkaan halua odottaa, että Sirius saisi äidin kanssa aikaan kunnon riidan, joka voisi päättyä vain ikävästi. ”Kyllä me siivotaan, ja koska minä olen jo valmis oman huoneeni kanssa, minä voin auttaa Siriusta siivoamaan täällä.”
”Voi pieni kullanmuru”, äiti sanoo tavalla, joka ärsyttää Regulusta jo valmiiksi, sillä hän tietää, että saa kuulla tästä Siriukselta vielä myöhemmin. ”Sinä olet kyllä oikea enkeli, mutta ei sinun silti tarvitse osallistua tämän sikolätin raivaamiseen. Laiska, nokkava veljesi saa luvan huolehtia omat sotkunsa ihan itse.”
”Minusta olisi ihan kiva auttaa”, Regulus sanoo. Se ei ole ihan totta, sillä Siriuksen huone on kauheassa sotkussa, eikä sen siivoaminen tule olemaan helppoa eikä nopeaa. Mutta Reguluksella on toisaalta aina melko mukavaa, kunhan hän saa viettää aikaa veljensä kanssa.
”No, hyvä on sitten”, Walburga huokaisee. Regulus on aina ollut tuon kovasydämisen naisen ainut heikko kohta. ”Mutta tule sitten kertomaan, jos tuo vätys laittaa sinut siivoamaan yksin.”
”Tietysti”, Regulus valehtelee, ja viimein Walburga lähtee.
”Minä siivosin jo eilen”, Sirius matkii jäljitellen hiukan liiankin osuvasti sitä hiukan mielistelevää tapaa, jolla Regulus puhuu vanhemmilleen.
”Pää kiinni”, Regulus tiuskaisee, ja aikoo taas heittää Siriusta tyynyllä. Viime hetkellä hän päättää hillitä itsensä, mutta vain siksi, ettei äiti tulisi takaisin.
”Oikeasti, milloin sinä oikein opit laittamaan niille edes hiukan vastaan?” Sirius kysyy, nyt enemmän huolestuneeseen kuin ivalliseen sävyyn. ”Joskus sinun nimittäin on opittava, jos et aio päätyä samanlaiseksi kuin ne. Vai aiotko, Regulus?”
”En!” Regulus huudahtaa, ja tarkoittaa sitä. ”Minä vain en jaksaisi tapella, siinä kaikki. Enkä tykkää, kun äiti käyttää sinuun niitä… kasvatuksellisia keinoja.” Regulus tietää kyllä, että kaikki äidin keinot eivät ole laillisia, ja se inhottaa häntä.
”Älä minusta huolehdi”, Sirius sanoo nauraen, ja pörröttää Reguluksen aina niin sileää ja siistiä tukkaa. ”Minä pärjään niiden kanssa kyllä.”
Sen jälkeen he siivoavat, ja Sirius ihme kyllä osallistuu työhön, eikä jää lueskelemaan sängyn alle piilottamiaan jästien sarjakuvia, kuten Regulus on olettanut. Hän kuitenkin viheltelee siivotessaan sävelmää, jonka Regulus tietää joksikin sellaiseksi jästien renkutukseksi, joka saisi äidin pois raiteiltaan, jos tämä kuulisi.
Saatuaan Siriuksen huoneen kelvolliseen kuntoon molemmat pojat asettuvat ikkunan ääreen odottamaan Alphard-enoa hieman jännittyneissä tunnelmissa. Viimeksi he ovat tavanneet enon yli kaksi vuotta sitten, jolloin heillä vielä oli tapana joskus vierailla enon kotona. Viimeksi tavattaessa äiti ja Alphard saivat kuitenkin aikaan niin karmean riidan, että Orionin piti pidellä vaimoaan aloillaan, ettei tämä olisi karannut veljensä päälle.
Regulus toivoo, ettei heistä Siriuksen kanssa koskaan, edes aikuisina tule sellaisia.
IIKun Alphard Musta paria tuntia myöhemmin ilmestyy paikalle, Sirius menee kerrankin sanattomaksi. Hänen silmänsä laajenevat lautasen kokoisiksi, kun hän tuijottaa ikkunasta kadulle heidän talonsa eteen. Hänen suunsa on unohtunut auki, niin että Reguluksesta on melkein hauskempaa katsella häntä kuin Alphard-enoa, joka juuri on parkkeerannut jästien moottoripyöränsä heidän kotitalonsa eteen. Sirius, joka on harvoin hiljaa, ja jota vielä harvemmin mikään tuntuu yllättävän, tuijottaa nyt enoa ja tämän moottoripyörää kuin transsissa.
”Vau”, hän huokaa, eikä Regulus ole varma, tarkoittaako isoveli tuota miestä vai hänen ajoneuvoaan.
Alphard Musta on juuri riisunut päästään kypärän, jonka alta paljastuvat pitkät, mustat, kiinni sidotut hiukset. Ne ovat periaatteessa aivan samanlaiset kuin äidin, eivätkä sitten kuitenkaan ole, sillä äidin hiukset ovat aina kiiltävät, ja ne on koottu siistille nutturalle hänen niskaansa, tai tyylikkäälle juhlakampaukselle hänen päälaelleen, kuten tänään. Alphardin tukka sen sijaan näyttää sotkuiselta, mutta tyylikkäällä tavalla. Regulus huomaa, miten Siriuksen käsi eksyy haromaan hiuksia, aivan kuin veli yrittäisi saada omansakin näyttämään vähän sekaisemmilta.
Alphard on pukeutunut haalistuneisiin, sinisiin farkkuihin, jotka näyttävät olevan polvesta rikki. Miehellä on yllään myös musta nahkatakki ja sen alla musta jästien T-paita, jonka rinnuksessa olevaa kuviota Regulus ei erota näin kaukaa. Regulus tietää sanomattakin, että nuo tuollaiset ovat jästien vaatteita. Mies näyttää ihan sellaiselta jästien rock-tähdeltä, joiden kuvia Regulus on nähnyt Siriuksen sängyn alle piilotetuissa jästilehdissä.
Äiti ei kyllä tule pitämään tästä, Regulus ajattelee ja värähtää.
”Tuollaisen minäkin haluan, kunhan olen hiukan vanhempi”, Sirius sanoo, ja Regulus käsittää hänen puhuvan moottoripyörästä. ”Ihan jäätävän upea, eikö olekin?”
”Joo kai”, mutisee Regulus, joka ennemmin haluaisi Hopeanuoli vitosen, joka on hienoin ja kallein hänen tietämänsä luudanvarsi. Isä on luvannut, että hän saa sellaisen ehkä, jos onnistuu pääsemään Luihuisen huispausjoukkueeseen, ja Regulus on päättänyt päästä.
Samassa alakerrasta alkaa kuulua jälleen äidin raivokasta marmatusta.
”Se ei voi tehdä noin! Kuinka se kehtaa? Orion, mene nyt heti sanomaan sille, että sen on siirrettävä tuo rakkine pois meidän talomme edestä! Ainakin viereiselle kujalle, tai mieluiten kokonaan toiseen kortteliin – ”
”Walburga hyvä”, Orion sanoo, nyt melko tiukasti. ”Minä en mene sanomaan veljellesi mitään sellaista. Me emme ole nähneet häntä kahteen vuoteen, ja se, mitä viimeksi kävi… No, ihme, että hän suostui ylipäätään lainkaan enää tulemaan meille. Joten ole nyt kerrankin hiljaa, onko selvä?”
Regulus säpsähtää. Hän ei ole ikinä kuullut isän puhuvan noin äidille. Yleensä isä väistelee äitiä, ja varoo suututtamasta tätä, ihan niin kuin Regulus itsekin.
”Mutta jos joku näkee! Vastaatko sinä sitten Malfoyn ja Lestrangen sakin piruiluihin seuraavilla illallisilla, jos he sattumalta haluavat tietää, miksi meidän talomme eteen oli pysäköity jästien –”
”Nyt riittää!” Orion sähähtää. ”Minua ei pätkääkään kiinnosta, mitä ne ihmiset sanovat. Meidän pitää tuntea arvomme, ja siihen kuuluu toisinaan myös arvostelun kestämistä. Niin että nyt sinä annat tämän asian olla, tai minä joudun käyttämään sinuun vaimennusloitsua –”
”Sitä sinun sopiikin yrittää, sinä senkin huikenteleva, viinaan menevä –”
”Minä sanoin, että riittää! Pojilla on oikeus tuntea sukulaisensa, mukaan lukien sinun veljesi, Walburga!”
Juuri silloin ovikello soi.
”No terve, vanha kaveri, onpa tosi mukava nähdä sinua”, Regulus kuulee isänsä sanovan aivan erilaisella äänellä kuin äsken. ”Ei, et ollenkaan huonoon aikaan, mistä sinulle nyt sellaista tuli mieleen? Tule peremmälle… anna vain takkisi tänne. Oljo, viehän vieraamme takki naulakkoon ja tuo meille lasilliset tuliviskiä, sitä on työhuoneessani, siellä – tiedät kyllä, missä. Otatko sinäkin, kultaseni?”
”Ei kiitos”, Walburga vastaa oudon tukahtuneella äänellä.
Isän ja Alphard-enon äänet loittonevat, kun he siirtyvät eteisestä olohuoneen puolelle. Regulus kuulee enon viheltelevän jästien sävelmää, joka on se sama, jota Sirius vihelteli äsken siivotessaan. Varmaan se on isokin hitti jästimaailmassa, hän ajattelee ja muistaa Siriuksen selittäneen, että jästit osaavat tehdä ainakin yhden asian velhoja paremmin, ja se on musiikki.
Regulus toivoo, ettei isoveli koskaan sano mitään tuollaista äidin kuullen. Nyt hän kuitenkin arvelee, että Alphard-eno taitaa olla samoilla linjoilla Siriuksen kanssa. Hän voi melkein kuulla yläkertaan asti, miten hänen äitinsä pään sisällä kiehuu, vaikka juuri tällä hetkellä äiti onkin hiljaa.
”Mennään”, Sirius sanoo ja nyökkää alakerran suuntaan. ”Jos tässä talossa kerrankin käy joku tapaamisen arvoinen tyyppi, minä ainakin haluan olla paikalla.”
”Oletko varma?” Regulus mutisee. ”Äitihän aina sanoo, että me saadaan tulla vasta, kun on pyydetty –”
”Ihan sama!” Sirius huudahtaa. ”Minua ei kiinnosta, onko aikuiset kutsuneet meidät alakertaan vai eivät. Niiden puolesta lapset voisivat yhtä hyvin olla vahanukkeja, tai jotain, kunhan pysyvät aina hiljaa, eivätkä ikinä tee mitään, mitä ei ole erikseen pyydetty tekemään. Minä haluan nähdä Alphard-enon, ja sinä voit valita, tuletko mukaan, vai jäätkö mieluummin tänne tutisemaan, kuin mikäkin pelkuri.”
”Okei, mennään sitten”, Regulus sanoo kiireesti, sillä eihän hän halua Siriuksen silmissä mikään pelkuri olla.
He hiipivät kevyin askelin portaat alas. Kumpikin heistä osaa tehdä sen niin, ettei ääntäkään kuulu, sillä tässä talossa sellaisesta taidosta on hyötyä. He tietävät täsmälleen, mitkä porrasaskelmat narisevat, joten he osaavat jo hypätä niiden yli.
Alakerrassa he jäävät piiloon ala-aulan ja olohuoneen väliseen käytävään, jossa on päivisinkin melkein pimeää. Sirius painautuu kiinni olohuoneen viereiseen seinään ja kuuntelee. Regulus jättäytyy hieman kauemmas.
”Jaa, vai huomasit sinä minun pyöräni?” Alphard kysyy heidän isältään. ”Ostin sen viime vuonna käytettynä eräältä jästiltä, mutta olen sen jälkeen tehnyt siihen muutamia pikku virityksiä. Siinä on muun muassa näkymättömyyskytkin ja automaattinen navigointi haluttuun kohteeseen, ja se on aika nopeakin… sillä pääsee minun kotoani tänne niin nopeasti, ettei kannata edes nähdä ilmiintymisen vaivaa. Niin, ja mainitsinko, että se tietenkin myös lentää –”
”Lentää?” Orion huudahtaa, ja Reguluksen mielestä hän peittää aika huonosti sen, että on aivan haltioissaan. Tästä heille äidin kanssa tulee kyllä sanomista viimeistään sitten, kun Alphard on lähtenyt. Todennäköisesti jo aiemmin.
Sirius näyttää siltä, että on juuri aikeissa pudottaa alaleukansa lattialle. Se naurattaa Regulusta vähän.
”Älä virnuile siinä”, Sirius kuiskaa äänettömästi. ”Vai eikö tuo sinusta muka ole siisteintä, mitä olet ikinä kuullut?”
Regulus kohauttaa harteitaan.
”Kyllä vain”, Alphard sanoo muka vaatimattomasti. ”Miten on, Orion, haluatko kokeilla?”
”No, kieltämättä se kuulostaa kyllä –”
”Ei Orion halua kokeilla sinun typerää jästien rakkinettasi”, Walburga tiuskahtaa. ”Olisi kauheaa, jos joku näkisi. On riittävän paha juttu, että se on tuolla kadulla meidän talomme edessä kaikkien nähtävillä! Sitä paitsi se on täysin laiton, minkä sinä varmaan itsekin tiedät! Tuollainen on häpeäksi suvullemme, ja Mustan perheen muuten niin kunniakkaalle nimelle!”
”Meillä taitaa olla edelleen hieman erilainen käsitys siitä, mikä on häpeäksi Mustan nimelle, sisko rakas”, Alphard sanoo huomattavasti äskeistä viileämmin. ”Ja mitä laittomuuksiin tulee, älä viitsi yrittää esittää, että omat tekemisesi aina kestäisivät päivänvalon. Annas kun mietin… jutellaanko hetken aikaa vaikka sinun kasvatusmenetelmistäsi?”
”Lisää tuliviskiä?” Orion sanoo aivan liian pirteästi. ”Tämä on vuoden 1955 vuosikertaa, ostin ihan sinua varten…”
”Kiitos”, Alphard sanoo sävyisämmin.
Yhtäkkiä Reguluksen nenää alkaa kutittaa, ja ennen kuin hän ehtii varoa, hän aivastaa ääneen. Sirius kääntyy katsomaan häntä. Hän itse kalpenee kauhusta. Aika tuntuu hidastuvan, kohta tapahtuu jotain…
…kolme… kaksi… yksi…
”Mitä Merlinin nimessä tämä tarkoittaa?” Walburga kivahtaa, ääni vaarallisesti kohoten. ”Enkö ole tehnyt vielä riittävän selväksi, että lapset pysyvät omissa huoneissaan, kunnes on erikseen pyydetty –”
”No mutta tulkaahan ihmeessä peremmälle sieltä, pojat”, Alphard sanoo, puhuen tarkoituksellisen kuuluvasti Walburgan päälle. ”Olinkin juuri aikeissa kysyä, missä te piileskelette, kun en ollut vielä nähnyt teistä vilaustakaan. No niin, tulkaa nyt sieltä, älkää suotta minun takiani arastelko. Kyllähän te nyt minut muistatte, eikö vaan?”
Kuullessaan sanan ’arastella’ Sirius melkein ryntää olohuoneen puolelle, sillä hänestä on kai häpeällistä, että tuollainen sana voitaisiin yhdistää häneen. Regulus seuraa veljensä kannoilla. Hän näkee Alphard-enon ja isänsä istumassa sohvalla lasit kädessään. Isä näyttää selittämättömällä tavalla nuoremmalta kuin yleensä, vaikka hänen juhlakaapunsa onkin räikeässä ristiriidassa Alphardin risaisten farkkujen kanssa. Äiti on linnoittautunut nojatuoliin, ja siemailee teetään pahansisuisen näköisenä.
Nähdessään heidät Alphard nousee, asettaa lasinsa sohvapöydälle ja tulee heidän luokseen. Ensin hän katsoo Siriusta, ja mittailee häntä tyytyväisen näköisenä katseellaan. Sitten he paiskaavat kättä kuin aikamiehet, ja Alphard taputtaa Siriusta hieman karskisti olalle.
”Hemmetti, sinustahan on tullut iso mies jo”, Alphard naurahtaa. ”Ei aikaakaan, kun olet isääsi pidempi. Olet tainnut tulla minuun.”
Regulus vilkaisee vaivihkaa Orionia, jonka ilme synkkenee Alphardin sanoista. On totta, että Sirius on pitkä ikäisekseen, toisin kuin Regulus itse, ja häntä voisi helposti luulla jo kolmentoista vanhaksi. Regulusta harmittaa vähän, sillä hän ei haluaisi olla mikään pieni rääpäle.
Totta on sekin, että jokin Alphardissa on kovin Siriuksen kaltaista. He kaksi ovat samaa maata, ja Regulus miettii, tarkoittaako se, ettei hän kuulu joukkoon.
Yhtäkkiä hän huomaa olevansa enon karhunhalauksessa. Alphard rutistaa häntä niin lämpimästi ja tiukasti, että hänen jalkansa irtoavat hetkeksi lattiasta. Hän halaa takaisin, ja yhtäkkiä häntä ei ujostuta eikä harmita enää. Eno tuoksuu tupakalta ja partavedeltä, sekä lisäksi joltain, joka varmaankin liittyy jästien moottoripyöriin. Se saa Reguluksen olon yllättävän mukavaksi.
”Onpa minulla ollut ikävä sinua, pikkuinen”, eno sanoo hellästi.
”En ole pieni”, Regulus vastaa, mutta häntäkin hymyilyttää jo.
”Aivan niin, et tietenkään ole. Kuule, joko sinä olet saanut ensimmäisen luudanvartesi? Muistan, miten sinulla oli aina tapana haaveilla sellaisesta, kun olit vielä pieni poika…”
”Alaikäiset eivät saa tehdä taikuuksia Tylypahkan ulkopuolella, eivätkä varsinkaan sellaiset alaikäiset, jotka eivät ole edes vielä aloittaneet koulua”, Walburga kivahtaa. ”Regulus ei tarvitse omaa luudanvartta vielä yhtään mihinkään.”
Regulusta ärsyttää, ja hänen tekisi mieli väittää äidille vastaan. Oikeasti hän ja Sirius eivät ole kotiopettajiensa johdolla muuta tehneetkään kuin opetelleet taikuuksia, jotta olisivat vuosikurssinsa parhaita sitten aikanaan Tylypahkassa. Äiti vetoaa alaikäisten taikuuksien laittomuuteen vain silloin, kun hänelle sopii, eli silloin, kun tiedossa olisi jotain, joka saattaisi olla pojista hauskaa.
”Aivan, kuinka saatoinkaan unohtaa”, Alphard toteaa sarkastiseen sävyyn, ja Regulus näkee, miten jokin hänen katseessaan synkkenee. Sitten hän kuitenkin katsoo jälleen poikia, ja näyttää tarkoituksella karistavan synkkyyden yltään. ”Ei mutta minullahan oli teille jotain, pojat. Olenpa minä hajamielinen. Vanhuus ei näemmä tule yksin. Tulkaahan hieman tänne eteisen puolelle, se nimittäin unohtui tuonne minun takkini taskuun…”
Sirius ja Regulus seuraavat enoa innokkaina eteiseen. Regulus ajattelee, ettei eno oikeastaan vaikuta ollenkaan vanhalta, kunhan puhuu vain. Hän tuntuu paljon isää nuoremmalta, vaikka oikeasti on tätä parisen vuotta vanhempi, Regulus tietää.
Alphard kaivaa jästien nahkatakkinsa taskuista kaksi isoa rasiallista suklaasammakoita, ja ojentaa ne heille. Regulus on haltioissaan. Hän rakastaa suklaata, mutta äiti ei anna hänen syödä sitä melkein koskaan, vaikkei Regulus aivan tarkalleen tiedä miksi. Ehkä äiti ajattelee sen lisäävän luonteen heikkoutta. Nyt hän tarttuu innokkaana suklaasammakkorasiaan, ja kuiskaa onnellisena kiitoksen.
”Nyt, kun tässä ollaan, voisittekin pojat näyttää minulle pikaisesti teidän huoneenne”, eno sanoo tarkoituksellisen kuuluvasti. ”Haluan tietenkin nähdä, oletteko siivonneet kunnollisesti minun vierailuani varten.” Puhuessaan Alphard kohottaa heille kulmiaan ilkikurisesti.
Portaissa hän pysähtyy.
”Voitte syödä muutamat sammakot nyt, ja laittaa loput hyvään piiloon”, hän kuiskaa, ja virnistää iloisesti. Sirius virnistää takaisin, kuin he olisivat jo vanhoja ystäviä, ja Regulustakin alkaa hymyilyttää aina vain lisää.
Siriuksen huoneessa he etsiytyvät vaistomaisesti ikkunan luo, ja jäävät katsomaan kadulla odottavaa moottoripyörää. Sirius tuijottaa taas, eikä edes osaa sanoa mitään. Se naurattaa Regulusta.
”Tykkäätkö?” eno kysyy, ja Sirius nyökkää kiireesti.
”Voinko saada kokeilla sitä?”
”Äitinne tuskin kiittäisi minua siitä”, Alphard sanoo nauraen. ”Mutta jos onnistutaan järjestämään niin, että tulette kesälomalla luokseni viikoksi tai pariksi, niin sitten varmaankin voit kokeilla. Tosin et ehkä sittenkään ihan omin päin vielä tänä kesänä.”
”Kyllä minä osaisin”, Sirius nurkuu, ja kuulostaa Reguluksen korvaan nyt ikäistään nuoremmalta. ”Onko siinä ihan oikeasti näkymättömyyskytkin? Ja… ihanko tosi, että sillä voi lentää?”
”Teillä on tarkat korvat, huomaan”, Alphard sanoo kulmiaan kohottaen, ja sitten seuraa pitkä selostus moottoripyörän ominaisuuksista. Regulus meinaa hieman pudota kärryiltä, mutta Sirius kuuntelee jokaista sanaa haltioituneena, lähes typerän näköisesti nyökytellen.
Juuri, kun Regulus on aikessa ajatella, että eno ehkä pitää Siriuksesta enemmän kuin hänestä, koska he ovat niin ilmeisen samaa maata, Alpard yhtäkkiä laittaa kätensä hänen hiuksiinsa ja pörröttää niitä hellästi.
”Kuule”, hän sanoo mietteliään näköisenä. ”Sinähän taidat pitää lentämisestä?”
”Joo”, Regulus sanoo, ja punastuu mielihyvästä. Ajatella, että eno muisti, vaikka siitä on ikuisuus, kun he viimeksi tapasivat. Regulus oli silloin vielä pienempi ja ujompi kuin nyt, eikä silloin varmaan uskaltanut edes puhua mitään enolle. ”Mutta ei äiti anna minun ikinä lentää kotona, eikä minulla ole edes omaa luutaa. Isä sanoi, että ehkä toisena vuonna, jos pääsen joukkueeseen…”
”Minulla on kotonani muutama ihan kelpo luudanvarsi”, Alphard myhäilee tyytyväisen, hieman haikean näköisenä. ”Suurin osa on hieman vanhoja, mutta aikanaan ne olivat parasta, mitä rahalla sai. Silloin, kun pelasimme yhdessä luihuisen joukkueessa, isänne ja minä, meille tietenkin ostettiin sellaiset varusteet, ettei tarvinnut hävetä. Minä puhun isänne kanssa, kyllä hän varmaan suostuu siihen, että tulette luokseni vaikkapa heti kesäkuun alussa… ja silloin sinä Regulus saat lentää niin paljon kuin sielu sietää.”
”Niin, mutta alaikäisten taikuus –” Regulus aloittaa, mutta saa Siriukselta pahan katseen, ja vaikenee kesken lauseen.
”No mutta pitäähän tulevan tähtipelaajan harjoitella”, Alphard sanoo sovittelevasti, ja taputtaa Siriusta puolihuomaamattomasti olalle. ”Sitä paitsi äitinnekin pitäisi kyllä tietää, ettei alaikäisten taikuuksien valvonta koske sellaisia perheitä kuin Mustat, ja muutenkin valvominen onnistuu huonosti silloin, kun perheessä on myös taikovia aikuisia. No, Regulus, mitä paikkaa sinä mieluiten haluaisit pelata? Sitten, kun pääset joukkueeseen, tarkoitan?”
”Etsijää”, Regulus vastaa aiempaa rohkeammin, ja hymyilee. Alphard näyttää tyytyväiseltä, ja hymyilee takaisin.
”Isäsikin pelasi etsijänä aikanaan. Hän oli oikein hyvä, ja luihuinen voitti meidän aikanamme kaksi tupamestaruuttakin, mutta jostain syystä minulla on tunne, että sinä tulet laittamaan vielä paremmaksi.”
”Millä paikalla sinä sitten pelasit?” Regulus kysyy, ja punastuu syvästi enon kehuista.
”Lyöjänä”, Alphard sanoi. ”Ja täytyy sanoa, etten ollut ihan huono minäkään. Oikeastaan kaipaan niitä aikoja. Meillä Mustilla taitaa olla huispaus veressä. Äitinnekin olisi kovasti halunnut pelata, mutta siihen aikaan ei tyttöjen pelaamista vielä katsottu oikein hyvällä, ei ainakaan näissä meidän piireissä… No mutta, kiinnostaako sinua Sirius hakea joukkueeseen, kun aloitat koulun?”
”Saa nähdä”, Sirius vastaa epämääräisesti.
Regulus tietää, ettei Sirius ole jostain syystä asiasta kovin innoissaan, tai ainakaan he eivät puhu siitä usein. Mutta sitä hän ei tiennyt, että äiti olisi joskus halunnut pelata, eikä saanut. Hän ei osaa kuvitella nuorta, huispausasuista äitiä luudanvarrelle, mutta kuka tietää, ehkä äidistä olisi silloin tullut onnellisempi ihminen. Regulus ei voi olla miettimättä, onko siinä syy äidin vastahakoisuuteen ostaa hänelle omaa luutaa.
Kun he laskeutuvat portaat takaisin alakertaan, Alphard viheltelee taas sitä sävelmää. Regulus alkaa jo valmistautua äidin raivoamiseen, joka epäilemättä alkaa, kun hän kuulee kattonsa alla vihelleltävän jästien lauluja.
Mutta mitään raivokohtausta ei tulekaan. Olohuoneessa he huomaavat, että Walburga on nukahtanut nojatuoliin. Hänen päänsä nuokkuu, hän kuorsaa kevyesti, ja näyttää kerrankin melkein vaarattomalta.
”Voi mikä ikävä yllätys”, Alphard huudahtaa, ja lyö kätensä yhteen, mutta aika hiljaa. ”Siskoni onkin jo nukahtanut, vaikka minä juuri vasta tulin. No, eihän sille tietenkään mitään voi, jos väsyttää.”
”Hän on ollut kauhean stressaantunut koko päivän sinun vierailusi vuoksi”, Orion sanoo niin totisena, ettei Regulus voi kuin ihailla. ”Halusi kaiken olevan täydellistä sinua varten, kuinkas muuten. Minäpä taidan leijuttaa hänet varmuuden vuoksi makuuhuoneeseen nukkumaan, ettei hän vain herää.”
”Se on aivan erinomaisen hyvä idea”, Alphard toteaa, vakavana hänkin.
Regulus vilkaisee Siriusta, ja Sirius häntä samaan aikaan. Kumpikin meinaa purskahtaa nauramaan ääneen, mutta onneksi he ovat tottuneet hillitsemään itsensä. Myöhemmin, kun he ovat kahden, Regulus aikoo kysyä Siriukselta, kumman tämä arvelee laittaneen nukkujuomaa äidin teehen, isän vai Alphard-enon.
Sen jälkeen he pelaavat räjähtävää näpäystä kaikki neljä, ja kun isä oikein keskittyy peliin, Regulus melkein unohtaa, että tuo on se sama mies, joka yleensä aina piileskelee työhuoneessaan ja välttelee perhettään. Kun isä voittaa, hän nauraa, vaikkei Regulus muista nähneensä isän nauravan melkein ikinä. Mutta kun Alphard voittaa, isä suuttuu ja murjottaa hetken aikaa, vähän niin kuin Regulus usein tekee Siriuksen voittaessa.
Kun he ovat pelanneet tarpeekseen, Alphard vie kuin viekin heidät kokeilemaan moottoripyöräänsä. Sirius saa olla ensimmäinen, joka pääsee istumaan Alphardin taakse. Sitten on Reguluksen vuoro. Kun hän nojaa poskensa vasten enon nahkatakkia, hän ajattelee, että tämä on aika mukavaa, mutta ehkä luudalla lentäminen on silti vielä vähän hauskempaa. Viimeiseksi on isän vuoro, mutta hän ei suostu menemään Alphardin kyytiin, vaan haluaa ajaa itse, ja lopulta Alphard suostuu sillä ehdolla, ettei Orion telo itseään eikä pyörää.
Loppuillasta isä ja Alphard-eno kaivavat jostain ullakolta jästien television, jonka olemassaolosta Regulus ei ole ollut tietoinen, eikä ilmeestä päätellen ole Siriuskaan. Isä ja Alphard ottavat lasilliset, Sirius ja Regulus hakevat suklaasammakkonsa, ja he kaikki tekevät olonsa mukavaksi olohuoneen sohvalla, jota isä on laajentanut niin, että kaikki mahtuvat loikomaan mukavasti.
Reguluksen olo on lämmin ja mukava. Olohuoneen pimeässä häntä alkaa väsyttää, elokuvan tapahtumat muuttuvat hänen mielessään puuroksi, joka sekoittuu uneen, ja hänen päänsä alkaa nuokkua Siriuksen olkapäätä vasten. Sirius ei ravistele häntä hereille, vaan laittaa käsivartensa hänen ympärilleen, ja unensa läpi Regulus hämärästi tajuaa sen.
A/N2:
Kirjoittaja on vain vähän ihastunut Alphard-enoon tai siis ei mitään.
Ai niin, ja jostain syystä kuvittelin, että ficissä esiintyvä jästien sävelmä olisi The Turtlesien Happy Together, joka on hitti vuodelta -67.