Nimi: Möröt karkotetaan nauramalla
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Rowena
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat Rowlingin.
Paritus: Lily/Severus
Tyylilaji: Draamaromanssi
Tiivistelmä: ”Möröt viihtyvät pimeissä, suljetuissa tiloissa. Vaatekaapeissa, sänkyjen alla, tiskialtaiden aluskaapeissa – kerran tapasin yhden, joka oli asettunut kaappikelloon.” – Remus Azkabanin vangissa.
A/N: Tämä on kirjoitettu Immuniteettia etsimässä –ketjusta saadun haasteen pohjalta. Tässä Pinjamin antama haaste:
1. Ikäraja: K-11
2. Tyylilaji: Drama
3. Pakolliset sanat: hyveellinen, lakastunut, sorja
4. Yhden lauseen tarinaidea: Kukaan ei halua vanhana ajatella, ettei olisi koskaan elänytkään.
5. Fandom: HP
6. Paritus/Hahmotoive: kelmien sukupolvi
MÖRÖT KARKOTETAAN NAURAMALLA
Lily Evansin Viistokujan yksiö oli täynnä kirkkaita värejä. Oli keltainen nojatuoli, oranssit keittiönkaapit, punasävyinen räsymatto, violetti kaappikello ja turkoosi keittiönpöytä. Tuon pyöreän pöydän äärellä istui Severus Kalkaros ja hörppi sinistä teetä vaaleanpunaisesta mukista. Hänestä tuntui, että päänsärky oli tulossa.
”… Ja tiedänhän minä, että sinusta on varmasti outoa tavata Remus näin, tiedän, ettette ole kovin hyvissä väleissä, mutta Remus ei koskaan ole sanonut sinusta mitään pahaa, päinvastoin. Antaisit hänelle mahdollisuuden, niin huomaisit, että hän on oikein mukava ja ystävällinen. Otatko lisää munuaispiirakkaa, Severus?”
”Ei kiitos.”
”Sitä paitsi Remus tietää, miten mörköä pitää käsitellä. Viime vuonna hän oli mukana, kun hänen isänsä karkotti mörön tätinsä tiskialtaan aluskaapista. Ja totta kai minä olisin pyytänyt Jamesia kolmanneksi, mutta hän on Siriuksen kanssa katsomassa huispausta Walesissa ja palaa vasta maanantaina. Ja minä en totta vie kestä tuota rämisevää kaappikelloa siihen saakka.”
Violetti kaappikello alkoi rämistä kuin Lilyn sanojen tehosteeksi. Lily huokasi ja tunki ison palan munuaispiirasta suuhunsa. Severus oli tyytyväinen, kun noita oli hetken hiljaa, hän ei kestänyt Lilyn hermostunutta lörpöttelyä. Severus ei voinut ymmärtää, miksi Merlinin tähden hän oli lupautunut häätämään kaappikellossa asuvan mörön yhdessä Lilyn ja Remuksen kanssa. Hän ei ollut nähnyt Lilyä melkein kahteen kuukauteen, ei Tylypahkasta valmistumisen jälkeen, koska Lily oli ollut sitä mieltä, että heidän ystävyytensä ei tekisi hyvää Jamesin ja Lilyn suhteelle. Ja silti Severus oli tullut heti, kun Lily oli pyytänyt. Oli tullut ja hörppi nyt liian makeaa teetä vaaleanpunaisesta mukista. Pohjat.
”Minä olen oikeasti todella onnellinen, että sinä tulit”, Lily sanoi kuin arvaten Severuksen ajatukset.
”Ei tässä ole mitään järkeä”, Severus sanoi suoraan. Lily nyökkäsi ja puraisi huultaan.
”Tiedän.”
”Olisit pyytänyt Selestinaa tai Marlenea.”
”Halusin nähdä sinut.”
Kuin iskulleen kaappikello lopetti räminän ja hiljaisuus laskeutui pieneen asuntoon. Lily oli yllättäen varsin kiinnostunut teekuppinsa pienestä säröstä ja Severus joi teen vaivalla loppuun.
”Mitä Potter sanoo, jos kuulee minun olleen täällä?”
”En aio kertoa.”
”En kysynyt sitä.”
”Kuule, minä en haluaisi keskustella kanssasi Jamesista, mutta jos sinun on välttämätöntä tietää, niin meillä ei mene kovin hyvin. James ei varsin ilahtunut, kun vuokrasin tämän yksiön enkä muuttanut oitis hänen luokseen. Lisää teetä?”
”Ei kiitos”, Severus sanoi ja käänsi nopeasti katseensa pois Lilystä. Hän ei halunnut noidan näkevän, miten tolaltaan tämän sanat hänet saivat. Kaikki nämä pitkät kuukaudet hän oli kuvitellut, että Lily oli onnensa kukkuloilla, että hän…
”Minä sain kaappikellon tupaantuliaislahjaksi Jamesin vanhemmilta. Mörkö ei tietenkään tullut sen mukana, vaan muutti sinne pari päivää sitten. Voit uskoa, että sain sätkyn, kun se alkoi rämistellä keskellä yötä. Onneksi sain sen lukittua kelloon”, Lily sanoi. Hänen äänessään oli jälleen lörpöttelevä sävy, ikään kuin häntä olisi hermostuttanut se, miten paljon hän oli Severukselle suhteestaan kertonut.
Severus tyytyi vain nyökkäämään ja kääntyi katsomaan ikkunasta. Viistokuja näytti täältä kuudennesta kerroksesta käsin varsin mukavalta. Se oli täynnä hälinää, vaikka oli arkipäivä. Ehkä ensi kuussa Tylypahkassa aloittavat uudet oppilaat olivat tulleet ostamaan tarvittavat kirjat ja välineet kouluun.
”Oletko viihtynyt Qaino Vahvahqolla?” Severus kysyi ja nyökkäsi kohti kadun toisella puolella näkyvää jäätelöbaaria, jossa Lily oli kesätöissä. Lily nyökkäsi.
”Olen kyllä. Eihän se mitään taikajuomien keittelyä ole, mutta ihan mukavaa silti.”
Severus oli kysymässä, mitä Lily aikoi kesän jälkeen, mutta samassa oveen koputettiin. Lily pomppasi kevyesti ylös huteralta tuoliltaan ja liihotti avaamaan ulko-oven. Miten sorja, Severus ajatteli ja katui heti. Hän oli luvannut itselleen, ettei enää haikailisi Lilyn perään.
”Severus”, sisään pieneen asuntoon astunut Remus Lupin sanoi ja yritti hymyillä. Severus nyökkäsi jonnekin hänen suuntaansa ja kääntyi sitten taas tuijottamaan ulos ikkunasta. Olkoonkin, että Remus tuntui suhteellisen tervejärkiseltä, Severus ei kokenut tarvetta keskustella hänen kanssaan yhtään sen enempää kuin mörön karkottaminen vaati.
”Onpa pitkästä aikaa kaunis sää. Oli pakko poiketa suklaajäätelöllä Qaino Vahvahqolla”, Remus sanoi ripustaessaan viittansa naulakkoon, jonka nupit olivat sieppejä (Severus luuli tietävänsä, kuka naulakon oli hankkinut ja häntä kuvotti).
”Miten sinä syöt aina yhtä ja samaa makua! Olisit kokeillut meidän uutuutta, puhpalluraputousta! Tai sitten hyveellistä hevoskotkaa! Se on tosi suosittu ja aivan törkeän hyvä, siinä on…”
Severus sulki korvansa Lilyn lörpöttelyltä ja lukitsi katseensa keittiön työtasolla olevaan maljakkoon. Siinä oli viisi valkoista liljaa, kaikki jo aika lakastuneita. Severus irvisti tahtomattaan. Kaikki tässä kirotussa asunnossa muistuttivat häntä Potterista ja sen sietäminen oli yllättävän tuskallista.
”Nuo ovat äidiltä, jos sitä mietit”, Lily kuiskasi. Severus säpsähti. Lily oli tullut aivan hänen viereensä ja tuijotti häntä kiinteästi. Kauempana kylpyhuoneen ovi loksahti lukkoon Remuksen jäljessä.
”En minä sitä”, Severus sanoi nopeasti.
”Etpä niin”, Lily hymähti, nosti varoittamatta kätensä Severuksen niskan taakse ja... suuteli häntä. Suudelma ei ollut varovainen eikä edes lempeä, vaan pikemminkin omistava ja röyhkeä. Mutta se ei Severusta haitannut. Toivuttuaan pahimmasta shokista hän nosti kätensä Lilyn lanteille ja veti noidan lähemmäs.
Aivan liian pian kylpyhuoneessa pantiin vesihana päälle, ja kun lukko loksahti auki, Lily istui omalla tuolillaan, hämmensi taikasauvallaan jäähtynyttä teetä ja hyräili Selestina Taigorin uusinta radiohittiä. Vastapäätä häntä Severus tuijotti ulos ikkunasta niska oudon jäykässä asennossa. Remus jäi toviksi tuijottamaan heitä kylpyhuoneen oven edestä.
”Näytätte siltä, että mörön päivät ovat luetut”, Remus naurahti lopulta ja istahti kolmannelle tuolille. Severuksen oli vihdoin pakko kääntyä kohtaamaan hänen katseensa. Se oli lämmin, vähän jännittynyt, mutta myös innokas.
”Kuulin, että olet karkottanut mörköjä aikaisemminkin”, Severus sanoi ja Remus silminnähden ilahtui siitä, että Severus puhui hänelle.
”Olen ollut isän mukana. Hän karkottaa niitä työkseen ministeriössä.”
”No niin, kerro kaikki, mitä meidän tulee tietää! Tai siis, totta kai tiedämme perusasiat, loitsun ja sen sellaiset, mutta kerro jotakin uutta!” Lily sanoi ja työnsi Remuksen eteen teekupin.
”No… Ensinnäkin on hyvä, että meitä on kolme. Kaksi on liian vähän mörön karkottamiseen, ellei kyse ole todella edistyneistä velhoista. Koskaan ei voi tietää, miten vahvan mörön edestään löytää. On myös hyvä muistaa, että…”
Severus ei keskittynyt kuuntelemaan (voi Merlin, miksi Lily oli suudellut häntä!), eikä keskittynyt Lilykään. Pöytäliinan suojissa noita työnsi jalkansa vasten Severuksen säärtä ja alkoi piirtää varpaillaan pieniä ympyröitä. Severuksen oli pakko purra huultaan. Lily sen sijaan oli lukinnut katseensa Remukseen ja nyökytteli ikään kuin keskittyisi vain kuuntelemiseen. Severus säpsähti, kun Lilyn varpaat alkoivat nousta tuskallisen hitaasti ylöspäin, nyt ne olivat jo polven päällä, nyt sisäreidellä, nyt…
”Anteeksi, sanotko uudelleen?” Lily sanoi yllättäen ja laski jalkansa maahan. Severus ei tiennyt, tunsiko helpotusta vai pettymystä.
”Niin, minusta on viisainta, että kerromme etukäteen toisillemme pahimmat pelkomme, jotta mörkö ei pääse yllättämään”, Remus sanoi. Lily käänsi katseensa Severukseen kuin ei olisi tehnyt äsken mitään sopimatonta ja sanoi:
”Se kuulostaa minusta järkevältä. Entä sinusta?”
”Tietysti.”
”Hyvä sitten”, Remus sanoi ja näytti helpottuneelta. Sitten hänen ilmeensä kuitenkin kiristyi ja hän sanoi kuin häveten: ”No, te molemmat tiedätte, mikä minua pelottaa eniten.”
”Täysikuu?” Lily kysyi kysymyksen, joka Severuksen mielestä oli täydellisen turha. Remus nyökkäsi ja vilkaisi Severusta kuin peläten hänen sanovan jotakin ala-arvoista. Mutta juuri nyt Severus oli sellaisen yläpuolella ja tyytyi vain nyökkäämään lähes huomaamattomasti. Iltapäivätee ihmissuden kanssa ei kuulunut hänen suosikkiharrastuksiinsa, mutta tässä hetkessä hän ei jaksanut välittää, hänen ajatuksensa olivat jossakin aivan muualla.
”Niin tietysti. Tuota… minun pitää hetken miettiä pahinta pelkoani”, Lily sanoi ja rypisti otsaansa keskittyneen näköisenä. Remus kääntyi katsomaan Severusta. Severus nosti katseensa kattoon ja yritti näyttää mietteliäältä. Kyllähän hän tiesi, mikä hänen pahin pelkonsa oli, mutta tuntui oudolta sanoa se ääneen sellaisen ihmisen edessä, josta hän ei juurikaan pitänyt. Onneksi Lily katkaisi hiljaisuuden:
”Okei… nyt minä uskon tietäväni, miksi mörkö minun edessäni muuttuu. Vaihtoehtoja on hurjasti, mutta luulen, että mörkö ottaa lihansyöjäetanan muodon.
”Lihansyöjäetanan?” Remus toisti hivenen yllättyneenä.
”Niin. Etkö muista, miten toisena kouluvuonna lihansyöjäetana hyökkäsi kimppuuni? Olimme vaihtamassa alruunoille isompia ruukkuja yrttitiedon tunnilla, kun mullan seasta hyökkäsi iso etana kimppuuni.”
”Ai niin, totta kai. Sinähän oli sairaalasiivessä pitkään.”
”Lähes viikon. Ja voi Merlin, miten kipeitä haavat kasvoissani olivat! Onneksi niistä ei jäänyt arpia. Tai siis, eihän arvissa mitään vikaa ole, mutta…” Lily takelteli sanoissaan ja Remus, jonka poskea halkoi ohut, hailakka arpi, hymähti.
”Ymmärrän.”
”No, Severus, mikä on sinun pahin pelkosi?” Lily käänsi puheen Severukseen. Severus oli tovin hiljaa ja tuijotti Lilyä, ennen kuin vastasi:
”Päätön ruumis.”
”Niinkö? Et ole koskaan kertonut, että pelkäät sellaista”, Lily sanoi ja kohotti kulmiaan.
Niin, ei Severus tosiaan ollut kertonut. Se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että pelko juontui painajaisesta, joka toistui säännöllisen epäsäännöllisesti. Unessa hän käveli hämäriä portaita yläkertaan, jossakin itki lapsi ja sade hakkasi kattoon. Kun Severus ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua pääsi yläkertaan, hän löysi päättömän Lilyn makaamasta lattialta.
”Et ole koskaan kysynyt”, Severus sanoi ja yritti peittää puistatuksen. Hän totisesti toivoi, että jos mörkö muuttuisi päättömäksi ruumiiksi, se ei olisi tunnistettavissa Lilyksi.
”No niin, eiköhän ruveta hommiin”, Remus sanoi korostetun reippaasti.
”Hetkinen, eikö meidän pitäisi myös suunnitella, millaiseksi mörön pakotamme muuttumaan?” Lily kysyi, mutta tarttui kuitenkin pöydällä olevaan sauvaansa.
”Minusta on fiksumpaa, että jokainen miettii sen itsekseen. Nauru on lopulta se, joka mörön karkottaa, ja yllätys huvittaa yleensä kaikkein eniten”, Remus sanoi ja nousi huteralta tuoliltaan, luultavasti hakeakseen taikasauvan kaapunsa taskusta.
”Hyvä on, mutta minun täytyy miettiä hetken”, Lily sanoi ja kaappikello alkoi taas rämistä. Se jatkoi räminää monta minuuttia ja hiljeni vasta, kun kolmikko kokoontui sen eteen taikasauvat käsissään.
”Okei… Minä voin olla ensimmäinen. Jos te menisitte odottamaan vuoroanne selkäni taakse? Onko vielä kysyttävää?” Remus kysyi ja kääri kauluspaitansa hihat kyynärpäihin. Lily ja Severus pudistivat päätään ja asettuivat Remuksen selän taakse sauvat valmiina.
”Hyvä on… alohomora!” Remus huudahti ja kaappikellon ovi lennähti auki. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten kellosta lipui ulos hopeanhohtoinen täysikuu. Remus antoi sen leijua keskemmäs huonetta, ennen kuin sanoi lujalla äänellä:
”Naurretavus!”
Kräk!
Täysikuu muuttui hopeiseksi torakaksi, kieppui hetken ilmassa ja laskeutui sitten selälleen lattialle. Sen pienet jalat sotkivat ilmaa vimmatusti, ennen kuin sen onnistui pyörähtää ympäri. Se kiersi muutaman ympyrän lattialla ja alkoi sitten määrätietoisesti vipeltää kohti Severusta.
Severus tiukensi otettaan taikasauvasta ja valmistautui näkemään tutun päättömän ruumiin, mutta… mutta mörkö muuttuikin päättömäksi lihansyöjäetanaksi, joka törmäsi tuolinjalkaan ja peruutti sitten hädissään päin seinää. Lily remahti nauruun, Remus tähtäsi taikasauvansa kohti päätöntä etanaa ja —
Kräk!
Mörkö haihtui ilmaan ja jätti muutaman harmaan savuhaivenen leijailemaan jälkeensä. Lily hihitti yhä:
”Mitä ihmettä… päätön etana… hurjan pelottavaa!”
”Tämä oli helpompaa kuin osasin odottaa”, Remus hymähti ja kurkisti kaappikellon sisään. Sitten hän läimäytti oven kiinni, kello tuskin kätkisi sisäänsä enempiä kiusanhenkiä.
”Mörkö ilmeisesti yritti säikäyttää meidät molemmat samalla kerralla”, Severus sanoi Lilylle, joka oli vihdoin rauhoittunut, mutta virnisteli yhä.
”Minä luulen, että se jotenkin kuvitteli teidät samaksi ihmiseksi. Niin käy jos…” Remus aloitti, mutta lopetti sitten. Syntyi kiusaantunut hiljaisuus.
”Jos kaksi ihmistä ovat todella läheisiä keskenään”, Lily jatkoi lauseen lopulta loppuun ja punastui hivenen.
”Niin. No, tuota… minun pitää varmaan lähteä. Koska tämä sujui nopeammin kuin ajattelin, voisin vielä poiketa Peterin luona. Hän on ollut alamaissa, hänen äitinsä on sairastellut ja hän ei tiedä, mitä haluaisi tehdä syksyllä ja… no, hyvästi sitten. Hyvää työtä!” Remus sanoi, nyökkäsi Lilylle ja Severukselle puolihuolimattomasti ja nappasi viittansa naulakosta. Hän ei pukenut sitä päälleen, vaan kaikkoontui nopeasti pois eteisestä.
Lily ja Severus jäivät katsomaan toisiaan.
”Tuota… minunkin olisi varmaan viisainta lähteä”, Severus sanoi. Lily puraisi alahuultaan.
”Niin… se olisi varmasti viisainta. Mutta… minusta ei pääsekään eroon niin helposti kuin möröstä”, Lily sanoi ja otti askeleen lähemmäs Severusta. Severus ei vastustellut, kun Lily kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi huulensa hänen huulilleen.
Nostaessaan Lilyn istumaan pöydälle ja suudellessaan hänen kaulaansa, Severus tunsi olevansa enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Lily hihitti hänen sylissään niin onnellisena, että Severus uskoi noidan kuplivan naurun pystyvän karkottamaan kaikki maailman möröt.
A/N2: ”On aina viisainta hankkia seuraa, kun käsittelee mörköä. Se hämääntyy. Minkä hahmon se ottaisi, päättömän ruumiin vai lihansyöjäetanan? Minä näin kerran, kun muuan mörkö teki juuri mainitun virheen – se yritti säikäyttää kaksi ihmistä yhdellä iskulla ja muuttui päättömäksi etanaksi. Eihän sellainen pelota ketään.” – Remus Azkabanin vangissa.
