Nimi: Joulurauhaa
Fandom: Harry Potter (jatkosijoituspaikka Godricin notko)
Kirjoittaja: Pahatar
Ikäraja: K-11 (lähinnä kielenkäytön vuoksi)
Tyylilaji: Draama, pre-slash, romantiikka, angst, hurt/comfort
Paritus: Sirius/Remus, mutta vain ajatuksen tasolla
Varoitukset:: Ei ole
Vastuuvapaus: J. K. Rowling ja Bloomsbury omistavat tässä tarinassa esiintyvät hahmot. Minä vain lainaan näitä, enkä tosiaankaan tee tällä rahaa.
Yhteenveto: Vilustunut James lähettää Siriuksen ja Remuksen puolestaan asioille Tylyahoon. Ongelmana on kuitenkin se, että nämä ovat pahasti riitaantuneet keskenään.
Lukijalle: Tämä ficci on kirjoitettu Tonttuiluhaasteeseen, jossa sain tehtäväksi täyttää
hiddenbenin toiveen, joka oli seuraavanlainen:
Mitä tykkäät lukea? Erityisesti joulukuussa kaikenlainen lämminhenkinen ihastuttaa. Ystävyys, platoninen rakkaus, found family - erilaiset suhdekemiat kiinnostavat. Pidän pienistä taikuuden elementeistä ja eläimistä. Ehkä myös sellainen kiinnostaisi, missä kaksi (tai useampi) hahmoa on päätynyt erikoiseen tilanteeseen.
Mitä ET (missään nimessä) tykkää lukea? Synkemmistä aiheista kuten riippuvaisuusongelmista (alkoholi, huumeet) ja parisuhdeväkivallasta voi mainita, mutta mielellään ei niin, että ne ovat isossa osassa tarinaa. Muuten luen kaikkea
Mitkä fandomit sinulle sopivat? originaali, Harry Potter, Nevermoor, Liikkuva linna, Star Wars
Yritin pitää tämän platonisessa rakkaudessa, mutta taisi se sittenkin lipsahtaa siitä pidemmälle, kuitenkin vain ajatuksten tasolla. Ei pääse tiikeri raidoistaan, enkä minä romantiikasta.
Bonustehtävistä sain mukaan sanan karhea. Hyvää Joulua,
hiddenben!JOULURAUHAA”Biden ihmisellä voi olla dällainen duuri? Ja juuri jouluna”, James sanoi käheällä äänellä ja aivasti samassa neljä kertaa peräkkäin. Sen loputtua James niisti pitkään ja hartaasti, kunnes nojautui sängylleen selälleen voipuneen näköisenä.
”Kutsutko tuota tuuriksi? Sinä itse patistit joukkueen treenaamaan huispausta ilta toisensa perään räntäsateessa, ja nyt teistä on puolet kipeänä, sinä mukaan lukien”, sängyllään lojuva Sirius sanoi katsoen Jamesia kulmat koholla.
”Meidän bidi harjoidella. Seuraava madsi on heti dammikuussa. Enkä binä voinut diedää, että madami Pomfrey lähdee pois joululoman ajaksi, eikä voi auddaa.”
”Sitten ei auta kuin sairastaa. Älä sure, James. Jos et jaksa lähteä huomisiltana jouluaterialle, pyydän kotitontuilta sinulle jotain keittiöstä. Vaikka joulutortun tai pari.”
”Varsinainen ystävä. Ei, vaan saad hakea jodain nyt saman dien, että binä dulen parempaan kuntoon”, James sanoi katsoen Siriusta tiukasti.
”Niin kuin mitä? Ja mistä?”
”Dylyahosta. Siellä kaupat ovat auki vielä dunnin verran, kun pidäd kiireddä. Binä dein listan”, James sanoi ojentaen Siriukselle paperin, jossa oli rivikaupalla tekstiä. Sirius syventyi paperiin hetkeksi ja kohotti sitten katseensa Jamesiin epäuskoisen näköisenä.
”Tässähän on puoli Hunajaherttuaa! Pippurijuoman ja kuumerohdon minä kyllä ymmärrän, mutta mitä sinä teet tällaisella herkkumäärällä? En minä saa ikinä raahattua tätä kaikkea yksinäni tänne.”
”Joulu se on binullakin. Ja otad diedenkin Remuksen mukaan. Kyllä de ne kahdestaan saadde.”
Sirius käänsi katseensa Remukseen päin, joka makasi sängyllään selällään ja näytti syventyneen kirjaansa. Ilmeisesti Remus oli kuitenkin kuunnellut heidän keskusteluaan, sillä tämä vilkaisi Jamesia rypistäen otsaansa.
”Sirius pärjää yksinkin.”
”Ei bärjää. Binä tarvitsen yhdä ja doisda, muuten dämä joulu on pilalla vielä pahemmin kuin nyd. Ole kilddi, Remus. Etkö sinä halua, eddä binulla on parempi olo?” James sanoi katsoen Remusta suostuttelevan näköisenä pää kallellaan ja niiskautti nenäänsä.
Remus ja James tuijottivat hetken toisiaan, kunnes Remus huokaisi raskaasti. Tämä nousi istumaan sängyn reunalle ja alkoi vetää ulkovaatteita päälleen. Sirius teki samoin, ja James katseli heitä hymyillen leveästi.
”Loisdavaa! Ai niin, yksi juddu vielä. Binä unohdin luudani Pohjoisdorniin eilisiltana. Duokaa se paluumatkalla.”
”Miten sinä sen sinne jätit?” Sirius kysyi hämmästyneenä.
”No kun binä halusin vaihdaa Evansin kanssa eilen pari sanaa kahden kesken, kun dulin huispauskendäldä… mutta se on nyt doinen asia. Kunhan duodde sen. Ja kaiken muun, midä lisdalla on. Binä koetan nukkua vähän sillä aikaa, kun te oledde poissa, jos se vaikka auddaisi.”
”Kai se on sitten pakko”, Sirius totesi. Remus puki äänettömänä ja saatuaan kengät jalkaansa lähti makuusalin ovea kohti sanomatta mitään. Sirius vilkaisi Jamesia, joka katsoi häntä ymmärtäväisen näköisenä ja nyökkäsi. Sirius nyökkäsi takaisin ja kiirehti makuusalista portaikkoon Remuksen perään.
Sirius ja Remus kulkivat kohti ala-aulaa hiljaisuuden vallitessa. Aina välillä Sirius vilkaisi Remusta, joka tuijotti päättäväisen näköisenä eteensä katsomattakaan häntä. Se suretti Siriusta enemmän kuin mitä hän halusi myöntää edes itselleen. Hei eivät olleet olleet puheväleissä moneen viikkoon, aina siitä täysikuuyöstä lähtien, kun Sirius oli huijannut Kalkaroksen Rääkyvän röttelön salakäytävään. Seuraavana päivänä kuultuaan tapahtuneesta Remus oli haukkunut Siriuksen lyttyyn, ja sen jälkeen tämä oli lakannut puhumasta hänelle. Eikä ollut leppynyt, vaan aina siitä lähtien Remus oli käyttäytynyt kuin Siriusta ei olisi ollut olemassakaan. Sirius oli murehtinut viime viikkoina kerta toisensa jälkeen, mahtaisivatko heidän välinsä palautua enää ikinä ennalleen. Remuksen kylmä suhtautuminen häneen oli saanut aikaan myös sen, että tunnelma heidän neljän kesken oli nykyään vaivautunut, vaikka etenkin James yritti keventää sitä parhaansa mukaan.
Sirius oli yrittänyt kaikkea, sekä ihmisenä että Anturajalkana, mutta Remus oli taipumaton. Aina ennen Remus oli ilahtunut nähdessään hänet koiran hahmossa, mutta nyt tämä ei halunnut katsoa häneen silloinkaan. Ja oli vain rypistänyt otsaansa, kun Sirius oli parina aamuna herättänyt Remuksen koiran hahmossa töykkimällä tämän kasvoja hellästi päällään. Sirius oli toivonut lukemattomia kertoja, että saisi tehdyn tekemättömäksi. Riippumatta siitä, mitä hän ajatteli Kalkaroksesta, ei hän ollut ikinä tarkoittanut vahingoittaa tätä. Se oli ollut pelkkä hetken mielijohteesta syntynyt tempaus, joka oli ollut vähällä mennä liian pitkälle. Hän oli yrittänyt kertoa sen Remukselle, mutta tämä ei ollut halunnut kuunnella hänen selityksiään.
Siriusta hämmästytti, että Remus oli ylipäätään suostunut jäämään koululle joululoman ajaksi. Mutta tämä oli sanonut uuden vuoden jälkeisen täysikuun olevan helpompi viettää Tylypahkassa kuin kotonaan. James oli yrittänyt saada Siriuksen lähtemään mukanaan kotiinsa, mutta hän ei halunnut Remuksen olevan yksin koko joulua, kaipasi tämä sitten hänen seuraansa tai ei. Se oli saanut Jamesinkin jäämään, mistä Sirius oli ollut suunnattoman kiitollinen, sillä ajatus joululomasta kahden kesken puhumattoman Remuksen kanssa ei tuntunut mukavalta. Peter oli matkustanut kotiinsa, ja ensimmäistä kertaa tämä oli vaikuttanut helpottuneelta päästessään pois heidän luotaan. Sirius oli halunnut jäädä koululle senkin vuoksi, että hänellä oli ollut toiveena saada selvitettyä asiat joululoman aikana Remuksen kanssa. Miten se voisi onnistua, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Juuri sillä hetkellä se ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä, Sirius ajatteli katsoessaan jälleen vieressään kulkevaa Remusta. He kulkivat hiljaisuuden vallitessa ulos pääovista ja lähtivät kävelemään kohti Tylyahoa. Jouluaaton iltapäivä oli alkanut jo hämärtää, eikä tiellä kohti Tylyahoa näkynyt ketään muuta heidän lisäkseen. Äänettömyys ahdisti Siriusta, mutta minkäänlaisen keskustelun aloittaminen tuntui hyödyttömältä. Hän oli varma, ettei Remus olisi kuitenkaan reagoinut siihen, tai olisi enintään katsonut häntä kuin jotain kengänpohjaansa tarttunutta. Oli kuin Remus olisi pystyttänyt tieten tahtoen muurin heidän välilleen. Vaikka paremminkin hänen oma ajattelemattomuutensa oli sen tehnyt, Sirius totesi itsekseen onnettomana.
Saavuttuaan Tylyahoon he menivät ensimmäisenä taikajuomaliikkeeseen, josta Sirius osti Jamesin pyytämät lääkkeet ja pari ylimääräistä flunssarohtoa sen lisäksi. Sitten he menivät Hunajaherttuaan, jossa myyjänä toimiva keski-ikäinen noita säteili Siriuksen lukiessa Jamesin pitkän listan läpi, ja pakkasi monta isoa paperikassia täyteen erilaisia suklaita, toffeita ja muita herkkuja.
”Kyllä teille näiden kanssa tulee mukava joulu!” myyjä sanoi hymyillen leveästi Siriukselle. Hän vilkaisi vieressään seisovaa Remusta, joka katseli eteensä tutkimattoman näköisenä, ja tunsi vihlaisun sisällään.
”Niin tulee. Kiitoksia”, Sirius onnistui sanomaan.
Hän ojensi puolet kasseista Remukselle, joka otti ne vastaan varoen selvästi koskettamastakaan Siriusta. He lähtivät kävelemään takaisin Tylypahkaan. Sirius vilkaisi kaihoisasti Kolmeen Luudanvarteen päin, joka näytti vielä olevan auki. Tavallisesti hän olisi vaatinut saada tarjota Remukselle lasillisen siellä milloin mihinkin tekosyyhyn vedoten tietäessään hyvin, ettei tällä ollut koskaan paljon rahaa. Sirius oli aina nauttinut saadessaan viettää aikaa Remuksen kanssa kahden. James oli hänen paras ystävänsä, mutta Remuksen seurassa oli jotain hyvin rauhoittavaa. Oli kuin pelkkä Remuksen läsnäolo olisi onnistunut tyynnyttämään hänen levotonta mieltään ja saanut hänet uskomaan siihen, että kaikki järjestyisi kyllä, ja että maailmassa oli kaikesta huolimatta valoa ja toivoa. Aina tähän asti. Mutta nyt Remus olisi todennäköisesti juonut ennemmin myrkkyä kuin antanut hänen tarjota tälle kermakaljan tai mitään muutakaan. Ja vaikka tämä olisikin ihmeen kaupalla suostunut, pelkkä ajatus Remuksen etäisestä ja äänettömästä olemuksesta saman pöydän ääressä tuntui Siriuksesta pahalta. Ei, parempi oli mennä takaisin linnaan, ja mahdollisimman nopeasti.
Paluumatka meni samassa hiljaisuudessa kuin muukin reissu, eikä kyseinen kävelymatka ollut koskaan aiemmin tuntunut Siriuksesta niin pitkältä. He pääsivät linnaan, ja Sirius lähti vanhasta tottumuksesta suuntaamaan kohti Rohkelikkotornia, kunnes hän kuuli yllätyksekseen Remuksen puhuvan hänelle ensimmäistä kertaa koko matkan aikana:
”Se luuta.”
Sirius tuijotti Remusta. Tämä vastasi hänen katseeseensa varautuneen näköisenä, mutta katsoi sentään Siriusta silmiin, mitä ei ollut tapahtunut heidän riitansa jälkeen.
”Ai niin. Unohdin. Joo, mennään hakemaan se.”
”Minä voin kyllä hakea sen yksinkin, jos otat nämä”, Remus sanoi ja ojensi herkkukasseja Siriukselle, mutta hän ei tarttunut niihin.
”Ei kun mennään vaan yhdessä. Jos sopii.”
Remus ei vastannut mitään, mutta kohautti hieman olkapäitään sen näköisenä, että asia oli hänelle täysin yhdentekevä. Sirius tulkitsi sen myöntymisen merkiksi, ja he lähtivät kävelemään yhdessä kohti Pohjoistornia. Usean käytävän ja ylöspäin vievän portaikon jälkeen he saapuivat vankan tammioven luokse, avasivat sen ja menivät sisään. Pohjoistorni sijaitsi linnan syrjäisemmässä osassa. Se oli yksinkertainen pyöreä huone, jota reunustivat kivipenkit, ja jonka ikkunat avautuivat kolmeen ilmansuuntaan. Siriuksen silmät osuivat Jamesin luutaan, joka nojasi seinää vasten.
”James on varmaan yrittänyt taas pyytää Lilyä treffeille. Ja olisiko saanut ensimmäistä kertaa myöntävän vastauksen, kun on mennyt niin sekaisin, että on unohtanut rakkaimman omaisuutensa tänne”, Sirius sanoi katsoen Remusta ja hymyili tälle hieman.
Hetken ajan Remuksen silmissä näytti pilkahtavan entinen huvittuneisuus ja lämpö, ja tämä avasi suunsa ikään kuin sanoakseen jotain. Sitten Remuksen ilme kuitenkin muuttui jälleen torjuvaksi, ja tämä käänsi katseensa pois Siriuksesta. Sirius tunsi palan kurkussaan, ja hän katsoi myös poispäin, ettei Remus näkisi, miten pahalta hänestä tuntui. Hän otti Jamesin luudan kainaloonsa, ja seurasi Remusta, joka oli jo avaamassa tornihuoneen ovea. Paitsi, ettei se auennutkaan.
”Mikä tähän nyt tuli?” Remus tokaisi hämmästyneellä äänellä. Tämä laski ostokset lattialle ja yritti uudelleen, ilman tulosta. Remus veti taikasauvan taskustaan.
”Alohomora!”Ovi ei hievahtanutkaan.
”Anna kun minä yritän”, Sirius sanoi ja otti myös oman taikasauvansa esiin. Hän yritti samaa avausloitsua, ja sen lisäksi paria muutakin, mutta turhaan.
Seuraavan neljännestunnin ajan he tekivät vuoron perään kaikkensa saadakseen oven auki. Ovi ei kuitenkaan reagoinut mihinkään yritykseen, eikä myöskään minkäänlaiseen muodonmuutos- tai hävitystaikaan. Oli kuin se olisi onnistunut torjumaan kaikenlaisen taikuuden. Välillä he yrittivät avaus- ja muita loitsuja oven lisäksi tornihuoneen ikkunoihin, mutta tulos oli aina sama.
”Ei vain onnistu”, Sirius sanoi epätoivoisena ja istahti penkille tuijottaen Remusta. Tämä vastasi hänen katseeseensa tyrmistyneen näköisenä ja istui alas jonkin matkan päähän hänestä.
”Kai James alkaa pian ihmetellä, kun meitä ei kuulu”, Remus sanoi huokaisten.
”Joo, varmaan. Mutta voi siinä jonkin aikaa mennä. Muistatko, kun James sanoi yrittävänsä nukkua?”
Remus tuijotti häntä äänettömänä ja nyökkäsi sitten.
He istuivat pitkän aikaa puhumatta mitään. Sirius vilkuili välillä Remusta, joka näytti tuijottavan tiiviisti lattiaa ikään kuin siinä olisi näkynyt jotain hyvinkin mielenkiintoista. Sirius pohti, mahtoiko Remuksesta tuntua vastenmieliseltä olla suljettuna tornihuoneeseen kahdestaan hänen kanssaan, kun tilanne oli mikä oli. Luultavasti. Se tuntui hänestä kurjalta, sillä hän tiesi aiheuttaneensa Remukselle jo muutenkin niin paljon surua, ettei olisi halunnut enää lisätä sitä. Viime viikkojen kuluessa Sirius oli alkanut käsittää, ettei Remus olisi ollut hänelle niin vihainen niin kauan, ellei tällä olisi itselläänkin hyvin paha mieli. Remuksen pahin pelko oli aina ollut se, että tämä vahingoittaisi jotakuta ihmissutena. Ja ilman Jamesia niin olisi hyvin voinut käydä tällä kertaa, Sirius ajatteli tuntien itsensä lohduttomaksi.
Aika kului, ja Sirius tajusi vatsansa kurnivan. Hän ajatteli, että päivällinen oli luultavasti jo alkanut. Eipä sillä, että hänellä olisi ollut suuremmin ruokahalua viime viikkoina, mutta olisi silti ollut hyvä syödä jotain. Samassa hän muisti, mitä heillä oli mukanaan.
”On meillä sentään syötävää täällä. Haluatko?” Sirius sanoi kaivaen paperikassista rasian kinuskitäytteisiä suklaasammakoita, joista hän tiesi Remuksen pitävän suuresti. Tämä katsoi häntä hetken, ja nyökkäsi sitten. Sirius avasi rasian ja ojensi sen Remukselle, joka poimi sieltä yhden suklaasammakon, ja hän otti itse samanlaisen. He söivät molemmat muutaman sammakon hiljaisuuden vallitessa, kunnes Sirius rohkaisi mielensä.
”Kuule… tiedän, ettet varmaan halua kuulla tätä… tai ylipäätään mitään minulta. Mutta olen todella pahoillani”, Sirius sanoi hiljaa. Remus katsoi häntä pitkän aikaa sanomatta mitään, ja Sirius vastasi katseeseen ajatellen, ettei olisi ikinä uskonut Remuksen voivan näyttää tuolta. Tavallisesti niin lempeät vihreät silmät tuntuivat hehkuvan suuttumuksesta niiden tuijottaessa häntä.
”Niin varmaan”, Remus totesi lopulta kylmällä äänellä.
”Olen minä, ihan tosissaan. En olisi ikinä halunnut…”
”Et olisi halunnut mitä? Yritätkö nyt väittää, ettet olisi halunnut mitään pahaa tapahtuvan Kalkarokselle? Koska se on paskapuhetta, ja me molemmat tiedetään se. Ole ystävällinen ja säästä minut edes noilta onnettomilta selityksiltäsi!”
He tuijottivat toisiaan, ja Sirius tunsi pahan olon sisällään kasvavan.
”Olet oikeassa… osittain. Halusin säikäyttää Kalkaroksen ja antaa hänelle sellaisen opetuksen, että hän muistaisi sen loppuikänsä. Mutta ei minulla käynyt mielessäkään, että siinä voisi sattua mitään sen pahempaa. Sinun täytyy uskoa minua”, Sirius sanoi epätoivoisena.
”Opetuksen? Ettekö sinä ja James ole kiusanneet häntä jo ihan tarpeeksi kaikki nämä vuodet? Miksi sinun oli pakko vielä vaarantaa hänen henkensä sen lisäksi?”
”Se ei ollut tarkoitus, ei ikinä. Mutta Kalkaros tuli aukomaan päätään, ja minä suutuin niin, etten ehtinyt paljon ajatella, mitä sanoin.”
”Sen minä kyllä uskon. Koska sinä nyt olisit ylipäätään ajatellut? Varsinkaan tekojesi seurauksia”, Remus ärähti. Tämä oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten viileään sävyyn, mutta uteliaisuuden pilkahtaessa silmissään:
”Ei sillä, että se muuttaisi asiaa. Mutta kerro nyt kuitenkin, mitä Kalkaros sanoi, kun sai sinut hermostumaan niin pahasti?”
Sirius vastasi Remuksen katseeseen tietämättä mitä sanoa. Totuutta hän ei voisi kertoa, ei nyt eikä koskaan myöhemminkään. Kuinka hän pystyisi sanomaan Remukselle, miten oli jo pitkään aikaa ajatellut tätä enemmänkin kuin ystävänä? Että oli ollut aikoja, jolloin ne unelmat ja haaveet, jotka hänellä oli Remuksesta, olivat olleet Jamesin lisäksi ainoa asia, jotka olivat tukeneet ja lohduttaneet häntä. Varsinkin silloin, kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta. Se, mitä hän oli tuntenut jo kauan Remusta kohtaan, oli ollut hänen ikioma salaisuutensa, ja kauneinta, mitä vain saattoi olla. Siitäkin huolimatta, että Sirius oli varma siitä, ettei se koskaan voisi toteutua. Ja muutamalla sanalla Kalkaros oli tuhonnut sen ja muuttanut kaiken kauniin kertaheitolla rumaksi ja likaiseksi. Sirius saattoi edelleen kuulla tämän ivallisen äänen kaikuvan korvissaan:
Sinä olet yksi saatanan teeskentelijä, Musta. Hurmaat tytön toisensa jälkeen, vaikka kaiken aikaa kuolaatkin toisen pojan perään. Senkö takia te juoksette jatkuvasti ulkona epämääräisinä aikoina ja olette niin kiinnostuneita Rääkyvästä röttelöstä? Käytkö naimassa Lupinia siellä?Sirius muisti elävästi, kuinka Kalkaroksen sanat olivat saaneet hänet kiehumaan, ja hetken ajan hän oli ollut vähällä hyökätä tämän kimppuun ja hakata tämän paljain käsin. Mutta jotenkin hän oli saanut hillittyä itsensä, ja sokean raivon tilalle oli tullut kylmä viha, jota hän ei ollut edes tiennyt omaavansa:
Kun olet niin kiinnostunut siitä, mitä me puuhaamme, mikset tule itse katsomaan? Tällipajun luota lähtee salakäytävä, joka johtaa suoraan Rääkyvään röttelöön. Tarvitsee vain tökätä pajun juuressa olevaa kyhmyä pitkällä kepillä, niin puu jähmettyy paikoilleen. Huomisiltana auringon laskun jälkeen. Tietenkin vain, jos uskallat, Kalkaros? Siriuksella ei ollut aavistustakaan siitä, miten Kalkaros oli saanut tietää hänen tunteistaan Remusta kohtaan. Mutta tämä oli vakoillut heitä pitkän aikaa, ja oli voinut joskus nähdä hänen kantavan puolitajutonta Remusta sylissään täysikuun jälkeen takaisin linnaan. Ehkä tämä oli sen perusteella osunut sattumalta oikeaan. Tai sitten siitä, miten hän oli katsonut Remusta silloin, tai joskus muulloin. Tyhmä Kalkaros ei ollut, se hänen oli pakko myöntää.
Sirius oivalsi, että Remus tuijotti häntä edelleen vihaisen ja odottavan näköisenä, ja tajusi, että hänen olisi pakko vastata jotain.
”No kun Kalkaros alkoi puhua sellaista, että oli saanut selville meidän salaisuutemme… vaikka ei tajunnutkaan kaikkea. Ja puhui meistä niin alatyylisesti, että minä raivostuin. Ja sanoin hänelle sitten mitä sanoin, ennen kuin ehdin miettiä kunnolla”, Sirius onnistui sanomaan.
Remus katsoi Siriusta epäuskoisen näköisenä.
”Ai oikein alatyylisesti? Se tuskin on sinulle mikään ongelma. Miten muuten sinä ja James olette puhuneet Kalkarokselle ja kohdelleet häntä kaikki nämä vuodet kuin juuri sillä tavalla? Onko se mikään ihme, jos hän halusi kerrankin antaa takaisin?”
Sirius vastasi Remuksen katseeseen tietämättä, mitä sanoa. Hän olisi halunnut puolustautua ja selittää Remukselle, että ei se niin ollut. Vaikka he olivatkin pilailleet Kalkaroksen kustannuksella, se oli ollut vain harmitonta huvia, ja sitä paitsi tämä oli ansainnut sen. Mutta sillä hetkellä Sirius oivalsi, että ehkä Remus oli oikeassa, hän ei vain ollut halunnut myöntää sitä. Hän ja James olivat olleet omahyväisiä ja itsekkäitä ja kiusanneet Kalkarosta, vieläpä usein ilman mitään syytä. Jos tämä oli halunnut kostaa ja oli yrittänyt saada selville, missä ja miksi he olivat täysikuun öinä, vika oli yksinomaan heidän. Ja houkuttelemalla Kalkaroksen Rääkyvään röttelöön hän oli ollut vähällä tuhota kaiken lopullisesti. Heidän kaikkien kannalta.
”Joo… niin kai on”, Sirius totesi lopulta.
He olivat hetken hiljaa. Remus katsoi häntä silmät täynnä pettymystä ja mielipahaa, kunnes alkoi puhua hiljaa:
”Tajuatko, että sinä olisit voinut tehdä minusta tappajan? Kävikö sinulla kertaakaan mielessä, miltä se olisi tuntunut minusta? Miltä se tuntuu tälläkin hetkellä? Pahinta tässä on se, että se olit juuri sinä. Minä luulin, että me olimme ystäviä.”
Siriusta hävetti suunnattomasti. Ja suretti yhtä lailla. Miten hän oli saattanut satuttaa Remusta tällä tavalla? Sillä hetkellä hänestä tuntui vahvasti siltä, ettei edes ansaitsisi Remuksen ystävyyttä. Puhumattakaan mistään enemmästä.
”Niin me ollaankin. Tai ainakin oltiin. Ymmärrän hyvin, jos et enää… tai siis… No, kyllä sinä tiedät. Minä tein niin väärin kuin vain voi tehdä. Vaikka tajuan sen vasta nyt, kun on ollut aikaa ajatella”, Sirius sanoi käheästi. Hän käänsi katseensa lattiaan toivoen, ettei Remus näkisi, että häntä itketti. Vaikka ei silläkään olisi ollut niin väliä. Millään ei ollut enää. Ei ilman Remusta.
”Sirius. Katso minua.”
Sirius nosti vastahakoisesti päätään ja jäi katsomaan Remusta. He tuijottivat toisiaan pitkän aikaa, eikä Sirius pystynyt irrottamaan silmiään Remuksesta, vaikka tunsikin kyyneleiden valuvan pitkin kasvojaan. Hän tajusi ajattelevansa, että Remus oli sillä hetkellä kauniimpi kuin koskaan.
”Ääliö. Idiootti. Moninkertainen hölmö”, Remus sanoi karhealla äänellä pudistaen päätään. Siriuksesta kuitenkin tuntui siltä, että ensimmäistä kertaa moneen viikkoon Remus katsoi häntä ystävällisesti. Vai oliko se vain hänen toiveajatteluaan?
Sirius nyökkäsi pystymättä puhumaan. Remus huokaisi syvään, nousi ylös ja otti pari askelta istuen alas Siriuksen viereen.
”Älä itke, Antura. Kyllä tämä tästä”, Remus sanoi hiljaa ja kietoi kätensä Siriuksen hartioiden ympärille. Sirius nojasi päätään Remuksen olkapäätä vasten, ja tajusi itkevänsä vielä enemmän kuin äsken, mutta enää häntä ei hävettänyt. Hän tajusi, että kaikki ei ollut sittenkään menetetty. Ilmeisesti hän oli saanut Remuksen jälleen ystäväkseen, eikä millään muulla ollut merkitystä.
”Anteeksi, Remus. Olen tosi pahoillani”, Sirius kuiskasi Remusta vasten.
”Minä tiedän.”
He istuivat pitkän aikaa vierekkäin pitäen kiinni toisistaan ja puhumatta mitään. Mutta tällä kertaa hiljaisuudessa ei ollut mitään vaivautunutta. Sirius tunsi Remuksen silittävän hiljaa hänen olkapäätään, ja hän nojasi Remukseen tuntien itsensä suunnattoman onnelliseksi.
Samassa ovelta kuului hiljainen kolahdus, mikä sai heidät molemmat hätkähtämään. Sirius nosti päätään ja jäi katsomaan ovelle odottaen, että joku, luultavimmin James, tulisi sisään. Ovi pysyi kuitenkin edelleen suljettuna. Remus nousi seisomaan, meni ovelle ja kokeili sitä. Ovi avautui helposti, ikään kuin se ei olisi koskaan ollutkaan lukossa. Remus ja Sirius tuijottivat hetken aikaa toisiaan hämmästyneinä, ja Remus hymyili Siriukselle hieman.
”Se on auki. Voidaan mennä”, Remus sanoi ilahtuneella äänellä ja ojensi kätensä Siriukselle. Hän tarttui siihen ja antoi Remuksen vetää itsensä ylös.
He ottivat ostokset ja Jamesin luudan ja lähtivät kävelemään hitaasti kohti Rohkelikkotornia. Sirius vilkuili vähän väliä Remusta miettien, saattoiko tämä olla totta? Vai uneksiko hän vain ja heräisi seuraavana aamuna ankeaan todellisuuteen? Remus tuntui myös katselevan häntä yllättävän usein, ja heidän katseidensa kohdatessa Remus hymyili hänelle sitä pientä hymyä, jota hän rakasti. Sirius hymyili Remukselle takaisin ja mietti välillä, mahtoiko Remus tietää, mitä hän ajatteli tästä? Mutta sillä hetkellä hän ei pystynyt murehtimaan sitäkään. Kaikki oli jälleen hyvin heidän välillään, ja se tuntui Siriuksesta paremmalta kuin mikään muu.
Heidän tullessaan makuusaliin James lojui sängyllään unisen ja nuhaisen näköisenä lehti kädessään ja katsoi heitä rypistäen kulmiaan.
”No kyllä se kesdi. Jäiddekö te valmisdamaan niidä syötäviä?”
”Oli pieniä hankaluuksia. Mutta nyt on kaikki kunnossa”, Sirius sanoi hymyillen Jamesille leveästi.
”Niin on”, Remus vahvisti, ja tämän sanat ja äänensävy saivat jotain sykähtämään Siriuksen sisällä. James otti ensin annokset heidän tuomistaan lääkkeistä ja alkoi sitten availla innokkaasti herkkulaatikoita. Loppuilta kului mukavasti heidän kolmen istuessaan sängyillään, jutellessaan keskenään ja syödessään itsensä täyteen kaikenlaista hyvää.
Heidän käytyään nukkumaan Sirius makasi pitkän aikaa sängyssään saamatta unta. Hänen mielensä oli täynnä Remusta ja sitä, miten hyvältä tuntui, kun tämä oli antanut hänelle anteeksi, ja he olivat taas hyvissä väleissä. Sitten hän alkoi ajatella Pohjoistornin lukittua ovea ja ikkunoita ja Jamesin luutaa. Sekä sitä, että James ei näyttänyt heidän paluunsa jälkeen olevan millään lailla hämmästynyt siitä, että hän ja Remus puhuivat jälleen toisilleen.
Sirius nousi hiljaa sängystä ja hiipi varovasti Jamesin sängyn viereen. Remuksen sängystä kuului tasainen tuhina, joka kertoi tämän nukkuvan.
”James?” Sirius kuiskasi vuodeverhojen takaa.
”No mitä?”
”Kiitos.”
”Ei kestä.”