Nimi: Kaupunkiharakasta ja laulavasta kulkurista
Kirjoittaja: Ronen
Ikäraja: S
Genre: vähän kaikkea mutta kai tämä lopulta sitten on draama
Hahmot: Tuure/Ville
Haasteet: Salainen ystävä IV (ks. alta A/N), Originaali10 #4 (sanalla hengittää)
A/N: Hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää Salaiselle Ystävälleni liljankukalle! Inspiroiduin toiveissasi genretoiveista (romance, angst, draama, hurt/comfort), originaalislashista ja yötaivaasta - tämä muotoutui yllättävän nopeasti ja tajunnanvirtamaisesti mutta silti toivottavasti koherentiksi kokonaisuudeksi! Tuttuun tapaan tässä on myös mulle tyypillisiä elementtejä urbaanista ympäristöstä yliopisto-opiskelijaan, popkulttuuriviittauksista lievästi kärsiviin homoihin ja tulkinnanvaraisuudesta toistoon. Toivottavasti tykkäät! <3
Kai mä olen jonkinlainen kaupunkiharakka.
Puikkelehtiessani tietyömaiden ja pikkukatujen poikki bongaan kadulta kiilteleviä esineitä ja toivon niiden olevan tölkkejä tai pulloja – opiskelijan rahatilanteessa viitisentoista senttiäkin jokaiselta ulkoilureissulta tarkoittaa isoa pottia vuodessa. Mutta aika usein ne on vaan muovipintaisia tupakka-askeja, ja silloin kiroan kaikki roskaajat alimpaan helvettiin.
Joskus ne on jäästä tai lätäköistä heijastuvia tähtiä, ja silloin hymyilen niin leveästi, että ohikulkijat pitävät varmaan hulluna.
Tai ehkä mä olen kaupunkikäki. Tunkemassa toisten pesiin ja varastamassa sieltä mitä tarvitsen. Joskus tääkin tulee mieleen, kun kesällä ulkomaalaistaustaiset rouvat kiertelee puistoja ja mä nappaan niiden nenän edestä tyhjät tölkit. Ne huutaa mulle jotain äidinkielisiä sanoja, joiden merkitystä en tiedä mutta sävyn tajuan, ja sellaisina hetkinä vähän hävettää. Ne on tulleet tänne etsimään parempaa elämää, ja mä, suomalaisen tukijärjestelmän lempilapsi, parikymppinen opiskelijanulikka Tuure Mäenpää Kielopelto-citystä, napsin loputkin rahat omiin tarpeisiini.
Mutta en mä kadu. Hyvä, että joku kerää tölkit, ja jos se olen minä, niin vielä parempi. Mä muistutan itseäni, että niillä rahoilla voin myös tehdä toisten elämästä parempaa, vaikka sitten yksi suklaalevy tai täysi oluttölkki kerrallaan.
*
Yhtenä iltana helmikuun puolenvälin paikkeilla kävelen pikkupakkasilla kotiin yliopistolta. Kaupunki hengittää hiljaa mun ympärilläni, ja mä joudun yhdellä suojatiellä jopa odottamaan, että yöbussi suhahtaa mun ohitseni kohti kauppatoria. Hypähtelen kauppakeskuksen viereistä jalkakäytävää kohti kotia ja tajuan, että siinä matkan varrellahan taitaa olla kaupungin kuuluisin karaokebaari. Vaikka tänään onkin tiistai, kai siellä väkeä on. Ja väki tarkoittaa tölkkejä, ja tölkit rahaa. Ka-ching.
Ja oikeessahan mä olin. Keijon karaoken terassin alla näkyy kolmen tyhjän tölkin rivi, ja mä nappaan jo repun selästäni kerätäkseni ne tölkit kasaan. Vihellellen suuntaan kohti puistosiltaa, kun kuulen takaani äänen.
”Jos venaat hetken, mulla olis tässä vielä yks tölkki sulle. Kun niitä keräilet.”
Käännähdän siinä paikassa – ja meinaan liukastua jäätyneeseen asfalttiin – ja nään keskipitkän jätkän, jolla on tupakka vasemmassa kädessä ja Sandels-tölkki oikeassa kädessä. Sen hiukset on ajeltu siiliksi ja sillä on päällään musta nahkatakki; mä erotan, että sitä varmaan palelee, vaikka se yrittääkin esittää coolia.
”Kiitos… arvostan.”
”Mm, eipä mitään. Onko paljonkin löytyny tänään?”
Mun mielen pohjalla painaa repussa olevat pari tölkkiä ja yksi Pepsi-pullo, jotka löysin ennen näitä tölkkejä. Suunnilleen euron verran.
”Ihan hyvin, tiistaiksi yllättävänki paljon. Kyllä niillä parit aamupalat saa… jos tyytyy pelkkään banaanijukurttiin.”
Se jätkä naurahtaa, imaisee vikat savut ja talloo sitten tupakan maiharinsa alle.
”Huumorintajuinen. Arvostan… Noh, tässä on.”
Se hörppää tölkkinsä tyhjäksi ja ojentaa sen mulle. Otan pari askelta eteenpäin ja nappaan tölkin sen kädestä.
”Ville. Hauska tavata.”
”Öö… Tuure. Samoin. Kai.”
Ville virnistää ja mä yritän nostaa kasvoilleni myös hymyn. Jokin Villessä vetoaa muhun ihan hurjasti. Ei ihmiset noin vaan rupea heittämään jotain small talkia tölkeistä tiistai-iltana karaokebaarin nurkalla ventovieraalle. Mutta se rupesi.
”No, Tuure, mä toivottelen sulle rauhallista illanjatkoa. Mä suuntaan nyt ylös ja laulan maailman huonoimman version Mikan faijan beeämweestä.”
”Tsemppiä vaan.”
”Törmäillään.”
Ville laittaa kädet puuskaan ja harppoo portaat ylös baarin ovelle. Mä katson, kun se katoaa sisälle, ja jään miettimään, mitä tapahtui.
*
Seuraavana iltana se seisoo taas Keijon karaoken terassin juurella. Nyt mä huomaan, että Villellä on ohutpokaiset silmälasit, vähän samanlaiset kuin Will Poulterilla Bandersnatchissä. Ne sopii sille tosi hyvin.
”Ville. Sinä täällä taas.”
”Minä täällä taas… oli pakko soittaa.”
Se katsoo mua kysyvästi ja mä naurahdan, koska ymmärrän, mitä se hakee takaa.
”Liian helppo. Ida Paulin Laukauksia pimeään.”
”Äp-päp. Puoliksi oikein.”
”Aa. No sori. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin.”
Ville hymyilee maireasti, ojentaa päätään eteenpäin ja nyökkää korostetun hitaasti.
”Arvostan ihmisiä, jotka tuntee viittauksensa.”
”Try me.”
Se puree huultaan ja yrittää miettiä jotain vaikeeta. Useimmiten ihmiset kokeilee jotain liian helposti arvattavaa, liian tuttuja skeema-aktivoijia. Tosi yleinen on mitä tapahtuu – Katri Ylanderin Valehdellaan. Koittakaa edes. Sitten se päättää.
”Sinä vain, sinä vain.”
”Mmh… venaa. Ihan sekka.”
Yritän hyräillä päässä läpi kaikki mahdolliset versiot noista sanoista, jotka Ville on lausunut mulle mahdollisimman monotonisella äänellä. Sitten se iskee muhun. Stellan laulajan keinuva ääni.
”Ha! Häävalssi!”
”Damn, sä oot hyvä.”
Virnistän ja siinä hetkessä meidän välille syntyy jokin outo yhteys. Sellainen, joka voikin syntyä vaan karaokebaarin edessä keskiviikkoiltana puoli kahdeltatoista.
”Mulla ois sulle yks ehdotus. Tuu laulamaan mun kaa yks biisi. Tarjoan sulle vaikka bissen siihen oheen.”
Mä siirrän huomaamatta painoa jalalta toiselle ja mietin Villen ehdotusta.
”No okei. Mutta mä en juo kaljaa.”
”No siideri sitten. Mutta jees, kivaa! Tuu!”
Se loikkii taas portaat ylös ja mä seuraan perässä. Miten?
*
Ville vetää mun kanssa Jenni Vartiaisen Sivullisen. Hämmennyn kahdesta asiasta: biisivalinnasta ylipäätään ja siitä, miten koko biisi on edes baarin karaokevalikoimassa. Mutta siitä en hämmenny vaan ilahdun, että Villellä on pirun hyvä ääni. Sellainen lempeä ja toisaalta voimakas, ja karhea mutta toisaalta viettelevän pehmeä… sen ääni on vaan täyttä kultaa. Toisin kuin mulla, mikä vahvistaa ajatustani harakkuudesta. Joskus pienempänä luin mummolassa lintukirjaa ja siellä mainittiin, että harakan laulu on käheää ja epämusikaalista räkätystä. Hyvin sanottu.
Ville tarjoaa mulle siiderin, me jutustellaan niitä näitä – se työskentelee löytöeläintoimistossa, mikä saa mut tietenkin ajattelemaan, että sillä on äänen lisäksi myös kultainen sydän – ja illan lopuksi vaihdetaan yhteystietoja. Ollaanhan me nyt sentään tunnettu jo kaksi iltaa.
Ja tää kaava toistuu. Me ei laiteta viestejä toisillemme, mutta Ville on Keijon karaoken edessä torstaina. Ja perjantaina. Ja lauantaina. Ja aina sillä on kädessään tupakannysä ja päällään nahkatakki, ja aina mulla on tummanvihreä bomber-takki ja oranssi fleecepipo ja reppu täynnä tyhjiä tölkkejä. Joka ilta se pyytää mut laulamaan kanssaan suomalaista poppia 2000-luvulta, tosin ei ehkä kannattaisi suoritusten perusteella. Mutta Villen karismassa on jotain addiktoivaa, sillä joka ilta mä menen sen seurassa ylös. Laululintu löytää kaverin, vaikkei yhteistä tunnukaan löytyvän.
*
Sunnuntaina se istuu ylös johtavilla portailla ja näyttää kauhean surulliselta. Mut nähdessään sen kasvoille nousee selkeyttä. Ei iloa, mutta avautuvia solmuja ainakin.
”Tuure.”
”Noh. Ville. Miten menee?”
”Mä en tiedä. Mua ei laulata.”
”Ootko juonut liikaa?”
”En oo juonut yhtään.”
”Pitäiskö sun juoda?”
”En mä tiedä. Mä oon jotenkin hukassa. Kadottanut ääneni. Ihmisenä.”
Mä istun sen viereen ja se nojaa muhun päin niin, että meidän välillä on ihan pari senttiä.
”Tuure, mitä mä teen elämälläni?”
”Mä… en osaa vastata. Oon tuntenut sut viisi päivää.”
Ville nojaa polviinsa ja puhaltaa ilmaa käsiensä väliin.
”Haluisitsä tulla käymään mun luona? Just nyt. Asun tossa vieressä.”
Ehdotus tulee aika puskista, ja mä en oikein tiedä, mitä ajatella. Mutta samaan aikaan mikään ei ole tuntunut niin varmalta. Villessä on jotain tosi välitöntä, vaikka en osaa oikein sanallistaa sitä. Ja se, miten me ollaan edes tutustuttu, kertoo siitä ihmisenä paljon. Niinpä muutamaa minuuttia myöhemmin mun reppu on sen eteisen lattialla ja mä istun IKEA-pöydän ääressä sen olohuoneessa, kun se laittaa meille teevettä kiehumaan parin metrin päässä.
”Sori, että täällä on sotkusta. Mä en yleensä… äh, mä en koskaan oikein kutsu ketään tänne.”
”Se on ihan okei. Näkisit mun solukämpän.”
”Mielelläni! … olihan toi kutsu?”
Ville näyttää mulle keittiöstä kieltä ja mä leikin mukana facepalmaten. Kuulen, kuinka sen vedenkeitin naksahtaa ja se kaataa kahteen mukiin kuumaa vettä.
”Ja, öö, sori, mulla on vaan ihan perusvihreetä teetä. Joudut tyytymään siihen.”
”Se on ihan okei, mm, tälleen suhteellisen ventovieraalle ihmiselle.”
Se ei vastaa mitään, tuo vaan mukit siihen IKEA-pöydälle ja istuutuu tuolille pöydän kulman toiselle puolelle.
”Onko tää outoo?”
”Jaa että randomisti baarin edessä tapaamani tyyppi kutsuu mut muutaman päivän vierailun jälkeen luokseen juomaan teetä keskellä yötä?”
”Joo… ja, no, tavallaan ei.”
”Mut se on ihan ookoo mun mielestä. Mä en jaksa ajatella sen enempää. Maailma on ihan vitun outo paikka.”
”Mmh.”
Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus ja se onkii teepussin pois mukistaan. Katselen, kun Ville puhaltelee teen pintaan ja hörppii varovasti, vaikka vesi on edelleen ihan liian kuumaa juotavaksi. Sen silmät näyttää kiiltävän, ja mun pitäisi varmaan sanoa jotain. Mutta mitä sanotaan tuntemattomalle ihmiselle? For all I know, se voi edelleen olla joku moottorisaha-jääpiikki-syanidimurhaaja… joka työskentelee löytökissojen parissa. No, ehkä ei kuitenkaan. Mutta… entäs sitten…
”Mitä mietit?”
Se on nostanut katseensa ja huomannut, että jäin miettimään, koska katson sen ohi nurkassa olevaa kirjahyllyä.
”Sua.”
Ville nostaa toisen kulmansa selvästi odottaen, että jatkan.
”Tai no, siis.”
Mä en osaa muotoilla ajatuksiani. Niinpä nappaan teepussin pois omasta teestäni ja piilotan tunteeni ja itseni mukini taakse.
”Tuure.”
Se katsoo mua.
”Mitä sä tarkoitat… että mua?”
Se katsoo mua.
”Onko se sellainen Ville on varmaan joku nistiraiskaaja -mietintä vai sellainen…”
Se katsoo mua. Mä katson sitä. Kaksi teekuppia kolahtaa pöytää vasten.
Mä näen, kuinka ikkunan toiselta puolelta tuleva katulampun valo heijastuu Villen silmälasien pokista.
Se katsoo mua.
Mä näen, että se lähestyy, ja kuulen, kuinka sen tuoli siirtyy lattiaa pitkin. Sen harmaissa silmissä on jotain haurasta. Ihan niin kuin sen pitäisi katsoa mua, koska se muuten särkyy. Tai ehkä siksi mä olenkin tässä, koska se on kadunvarressa kiiltelevä kohta, joka pitää pelastaa muilta, ahneemmilta.
Minkä kanssa mä olen oikein tullut tekemisiin?
*
Seuraavana aamuna mä makaan sen sängyssä. Se painaa huulensa mun kaulaan ja pyörittää itseään mua vasten siinä samassa kaulakuopassa. Sen siili tuntuu hassulta mun poskeen, samaan aikaan pehmeältä ja vähän karhealta.
”Huomenta.”
”Huomenta, Ville.”
”Kiitos, että jäit.”
Minkä kanssa mä olen oikein tullut tekemisiin?
”Mun pitäis varmaan mennä.”
”Nähdään illalla.”
Se katsoo mua.
Siinä hetkessä. Kun mä laitan sukat jalkaan. Kun mä kiedon kaulahuivin kaulaani. Kun mä pikakävelen kadulla ja menen käymään kotona hätäisesti ennen vero-oikeuden luentoa.
*
Se istuu illalla taas Keijon karaoken portailla. Sillä on kädessään tupakannysä ja päällään nahkatakki.
”Tuure. Eihän me nyt voida näin vaan tapailla joka ilta jossain kapakan kulmalla.”
Villen äänensävyssä on leikkisää ivallisuutta. Ikään kuin se tiedostaisi – ja tiedostaa – miten absurdit mallit meidän vuorovaikutuksessa on.
”Onko se muka ongelma?”
Mä näytän sille kieltä, ja se näyttää mulle kieltä takaisin. Istun sen viereen metalliselle portaalle ja nypin sormikkaat käsistäni.
”Oi voi.”
Se huokaisee äänekkäästi.
”Noh. Mikä on?”
”Voisinpa mä… voisinpa mä vaan viedä sut joka ilta kotiin ja tietää, että se on siinä.”
Sen sanoissa on jotenkin enemmän totuutta kuin aiemmin. Asiat ovat muuttuneet. Se katsoo mua. Odottaa vastausta. Mutta mulla ei ole sanoja.
*
Villen kerrostalon kattoterassilta näkee tähtitaivaan tosi hyvin – sen talo on kaksitoistakerroksinen verrattuna muihin ympärillä oleviin, joten valosaasteestakin iso osa jää alapuolelle. Erotan taivaalta Joutsenen aika helposti.
”Mä en erota tähtiin asti. Autatko?”
Mä menen sen viereen, otan sitä vyötäisiltä kiinni ja tunnen, kuinka sen ruumiin läpi vaan vavahtaa aalto jotain. Kuiskaan ihan sen korvan vieressä.
”Kato, tuolla. Ensin Lyyra. Tuolla on toi kirkas tähti, Vega. Sen alla on salmiakkikuvio. Näätkö?”
”Mmhm.”
”Sitten katot siitä salmiakkikuviosta vasemmalle. Siinä on sellainen iso, vähän haudanristiä muistuttava kuvio. Se on Joutsen.”
”Mm.”
Se painaa poskensa mun poskeani vasten ja hymyilee.
”Mmh… se on Joutsen.”
Ville pyörähtää mun otteessa mua vastaan. Se katsoo mua. Se katsoo mua silmiin ja mä näen, että sen silmissä on Vega. Niin hauraana, sellaisena että jonkun pitäisi opettaa katsomaan sinne asti.
”Tuure… mä oon niin pahoillani.”
”Mistä?”
”Että mä oon tällainen.”
”Millainen? Mistä sä puhut?”
Se pyörittää päätään ja vetäytyy pois. Pyyhkii penkiltä lumet ja istuu alas. Nyt se ei katso mua. Mä istun sen viereen ja otan sitä kädestä kiinni. Sen kämmen tuntuu niin lämpimältä.
”Mä en kuulu tähän.”
Mun hiljaisuuden voi kuulla. Tavallaan mä ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Ville alkaa hyräillä melodiaa, jota en tunnista. Se hyräilee koko kappaleen ilman sanoja, ja mulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä laulu on kyseessä. Se ei ole tuoretta suomalaista poppia, jota ollaan yhdessä laulettu viimeiset päivät, sen voin ainakin sanoa varmuudella.
”Mikä laulu toi oli?”
Ville huokaisee, sulkee silmänsä ja lausuu muutaman säkeen.
”Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen, ja paljain jaloin kierrän maailmaa. Näin kerran unta: joutsen taivahainen mun antoi hetken kanssaan taivaltaa.”
Mä huokaisen myös ja painan pääni sen olkapäälle. Se ei liikahdakaan.
”Tapio Rautavaaran Kulkuri ja joutsen. Alun perin levytetty viiskytluvulla.”
”Mistä sä muistat sen noin hyvin ulkoa?”
”Mun isälläni oli siitä levy. Oon kuullut ton laulun lapsesta lähtien… satoja kertoja. Varmasti.”
”Kaunis melodia. Ja sanat.”
”Niin on.”
Me katsotaan tähtitaivasta ja alhaalta loistavia Kielopellon valoja. Sitten se katsoo mua, ja mä taidan tietää, minkä kanssa olen tullut tekemisiin.
*
Seuraavana iltana se ei ole Keijon karaoken portailla. Mutta niiden kaiteeseen on teipattu lappu.
niin päättyi uni, mutta vielä vuotan
mä kohtaavani kerran joutsenen
ja siihen asti unelmiini luotan;
on helppo uneksia ihmisen
Mä hymyilen lukiessani sitä. Joutsen, ei harakka, ei käki. Se tuntuu hyvältä. Lämpimältä. Irrotan lapun varovasti ja laitan sen reppuuni talteen, ihan niin kuin tölkin konsanaan.
Juoksen kauppaan ja ostan levyn suklaata. Sitten juoksen Villen talolle. Onneksi naapuri tulee juuri kävelyttämään koiriaan, niin pääsen rappuun suoraan sisään. Soitan ovikelloa kahdesti, ehkä kolmesti.
Kun ovi aukeaa, Ville katsoo mua.
Se katsoo mua.
Ja halaa niin tiukasti, että näen vaan tähtiä.
