Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Kuudes, uudes yritys (K-11) Henry Gordon Jago/George Litefoot, hurt/comfort, one-shot  (Luettu 2116 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Nimi: Kuudes, uudes yritys
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: seikkailua ja hurt/comforttia. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.

A/N: Taustoitusta: sarjan neljännen ja viidennen kauden välissä Tohtori Doctor Who:sta ottaa herra Jagon ja professori Litefootin kumppaneikseen matkustamaan ajassa ja avaruudessa. Saattaessaan heitä kotiin Tohtori kuitenkin kämmää pahasti, ja jättää heidät vahingossa 1960-luvulle. Herrasmiehet pelastavat kuitenkin itse itsensä ja pääsevät kuudenneksi kaudeksi takaisin 1800-luvulle. Mutta tämä tarina sijoittuu nyt siihen, mitä minä kuvittelen tapahtuneen, kun kaksi viktoriaanista herrasmiestä yrittää ilman mitään osaamista lentää aikakoneella.

Aikakabinettisarja:
I Kuudes, uudes yritys K-11
II Viisikko K-15
III Maquis K-11





Kuudes, uudes yritys







Hetki sitten herra Jago oli seissyt tukevasti pönäköillä jaloillaan, mutta nyt hän kieppui ilmassa ympäri kuin tuuliviiri. Hän ei nähnyt mitään, eikä ehtinyt tajuamaankaan mistään mitään, kun hän jo tömähti alaviistoon viettävään mäkeen selälleen. Ehkä pudotus ei ollut niin korkea kuin miltä se tuntui, ja toisaalta karvapeitteenä maan povesta kasvava heinikko otti hänet suotuisasti vastaan. Taivas oli violetti ja turkoosi. Yrittäessään nousta istumaan herra Jago näki kuinka aivan horisontin rajalla, alhaalla laaksossa, paistoi hiljakseen mailleen painuva kaksoisaurinko.

”Voi minua raukkaa”, sanoi Jago ja kävi taas nurmeen makaamaan. Oli niin hiljaista, ettei edes tuuli liikkunut mäkiniittyä ylös. Herra Jago kuuli oman läähätyksensä ja toisaalta ajatuksensa selvemmin kuin hän välttämättä olisi halunnut. Avain sanassa ”selvä”. Herra Jago oli ollut nuoresta pitäen tarkoituksella tasaisesti aamusta iltaan noin kahden tuopin alkusimassa. Se hiljentää mukavasti niitä ääniä kallon sisällä, jotka sanovat, että sinä et ole syntyjäsi mitään, sinusta ei tule koskaan ketään, ja kuka sinä oikein luulet olevasi.

Aika-avaruusmatkustuksella on kuitenkin perustavanlaatuisen raitistava vaikutus. Se ei liene mikään huono asia. Herra Jago ja professori Litefoot olivat nyt kuudetta kertaa yrittäneet ohjastaa Magnus Greelin aikakabinetin takaisin vuoteen 1897. Näin kuudennen yrityksen jälkeen oli kautta linjan selvä, että aikakoneen ohjaaminen aikatasojen pyörteessä ei ollut ihan niin helppoa, kuin mitä Tohtori oli antanut ymmärtää. Sitä paitsi, Tohtori itse oli mennyt laskuissaan sekaisin ja jättänyt heidät vahingossa vuoteen 1963. Että se siitä ammattiosaamisesta sitten!

Eipä silti, ei herra Jago osannut olla vihainen. Väsynyt kylläkin. Hän peitti kasvonsa käsillään ja pyyhki hikisiä poskiaan. Hän oli selvinnyt pudotuksesta, mutta miten Litefootin oli käynyt? Herra Jago alkoi itkeä.

Toiset miehet paiskovat tavaroita, jotkut huutavat. Herra Jagon isä oli tavannut töistä tullessaan ottaa häntä niskasta kiinni ja ravistella ihan ilman sen parempaa syytä, kuin että hän oli poikalapsi. Samalla tavalla keppiä tuli köyhäin koulussa ja sittemmin vähän paremmassakin akatemiassa, jonka ruokko-oppilaaksi pääsyyn Jago oli tehnyt kovasti työtä. Hän oli ajatellut, että hakkaaminen loppuisi sentään siihen. Vielä mitä, piiskaa antoivat omat koulutoverit. Jäi koulut sitä myöten käymättä.

Mutta yhden asian herra Jago osasi, ja se oli itkeminen. Tai nauraminen, mikä vain suuri tunne, sillä vaikka hän ei niistä välttämättä osannut puhua, niin hän osasi ne selkeästi näyttää. Siksi hän oli hyvä teatterinäyttelijä ja sitäkin parempi impressaari.

”JA – GOO! JA – GOO!” kuului professorin huuto jostain mäen päältä. Herra Jagosta tuntui niin pahalta, ettei hän pystynyt huutamaan takaisin, mutta hän nosti kätensä ja yritti kiinnittää professorin huomion. Litefoot linkutti laskeutuessaan alas. Hänen hiuksistaan oli viime aikoina kadonnut vähäkin väri ja hän oli melkein valkoinen. Hänen palttoonsa oli revennyt ja laahasi perässä riekaleina.

”Aah! Henry-rakas, sielläkö sinä makaat! Olethan ehjä?” sanoi Litefoot  huomattuaan Jagon näkökentässään ja kiirehdittyään hänen viereensä. Jago ei pystynyt sanomaan mitään, ei sitten niin sanaakaan. Hänestä irtosi vain vaikeaa kitinää. Professori ihan silmin nähden meni pois tolaltaan, mutta toisin kuin herra Jago, professori Litefoot pidätteli tunnepurkauksia viimeiseen asti.

”Oletko murtanut luitasi? En yhtään ymmärrä mitä tapahtui… yritin niin kovasti seurata osoittimista mihin suuntaan olimme ajanpyörteessä liikkumassa. Törmäsin kai johonkin. Koko kabinetti heilahti ja sinä putosit kyydistä! En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle sattuisi jotain”, sanoi Litefoot. Hän kävi kivulloisesti istumaan herra Jagon viereen ja alkoi systemaattisesti käymään ystävänsä raajoja läpi. Lääkäriltä ei voisi muuta odottaakaan. Herra Jago käpertyi kyljelleen, kääntäen selän professorille ja tärisi vain.

”Miksi sinä itket? Älähän nyt… Enkö minä voi yhtään auttaa?” Litefoot kysyi. Hänen nimikoitu nenäliinansakin oli alkanut purkautumaan päärmeestä. Hän kumartui jalkaansa varoen herra Jagon olan yli ja kuivasi hänen silmäkulmaansa jollain tapaa opetetun odotuksenmukaisin taputteluin. Herra Jago ymmärsi kyllä, mistä siinä oli kyse – professori Litefoot ei vain oikein osannut lohduttaa oikein. Eihän hänen patologina tarvinnut edes esittää kovin empaattista. Hänen potilaansa olivat kalmoja, eivätkä enää välittäneet siitä, jos hän tuli töksäyttäneeksi arkoja asioita sellaisenaan.

”Anna nyt miehelle tulipunainen minuutti, professori, niin itsekseni nieleskelen sen mitä yksikseni itkeskelen, ettei tarvitse myöhemmin sitten piruiksi yskiskellä”, Jago veti henkeä ja sanoi koko virkkeen ennen seuraavaa hikkaa. Litefoot niisti hänen valuvaa, punaista nenäänsä.

”Täytyy vain ihmetellä, että tuossa tilassa sait noinkin vaikean lauseen silti sanotuksi”, tuumasi Litefoot. Hän kääntyi sitten katsomaan tarkemmin ympärilleen. Hän kertoi kabinetin pudonneen mäen päälle ja se makasi siellä kenollaan, savuten huolestuttavalla tavalla. Vaikka professori Litefoot oli erittäin oppinut mies ja nopea hoksottimiltaan, niin velhoksi hänestä ei ollut. Jos aikakabinetti hajoaisi, niin siihen ei heistä kumpikaan voisi mitään. He jäisivät ikuisiksi ajoiksi tänne, minne lie sitten olivat haaksirikkoutuneet. Ei ollut mitään takeita siitä, että koko planeetalla asui ketään, tai että siellä oli minkäänlaista syötävää tai puro josta juoda. Litefoot taittoi erään heinässä yksin kasvaneen puuvartisen korren poikki.

”Tämä kasvi on aivan ilmetty niittysuolaheinä, mutta kokonaan punainen”, Litefoot selitti.  ”Alavuudella näkyy joitakin puita. Nekin ovat näköjään punaisia... mutta kukkivat hopeanharmaina.”

Herra Jago ei ihan saanut selittämisestä kiinni, mutta todennäköisesti professori Litefoot höpöisii ihan vain täyttääkseen hiljaisuuden. Jago oli ennenkin huomauttanut asiasta kiusoittelumielessään. Litefoot oli närkästyneenä sanonut sen olevan vain sellainen tapa. Ruumiit kun eivät puhu takaisin ja aivan tuppisuuna ollessa sitä rupeaa kuuntelemaan omia ajatuksiaan liikaa. Sen herra Jago ymmärsi paremmin kuin hyvin.

”Kuule, Litefoot. Sattuiko sinuun kovin kipeästi?” kysyi Jago ratsastettuaan kaikkein ankarimman tunneaallokon harjalta takaisin mantereelle. Hän nyyhkytti edelleen, mutta vähän vain. Litefoot oli selkeästi kireä. Hänen olkansa olivat lytyssä ja hän oli käpertynyt itseensä, mutta muuten esitti lujaa.

”Nilkka vain nyrjähti. Pitikin hankkia tällaiset naurettavat saapikkaat”, Litefoot kirosi. Hän oli ostanut 1960-luvulta sellaiset muodinmukaiset korolliset kuubalaissaappaat. Suorat housut levenivät lahkeita kohti ja ylettivät yli nilkkojen. Swengaavalla vuosikymmenellä se kyllä sopi ihan hyvin vanhemmankin herrasmiehen asuksi. Herra Jagosta professori oli oikein tyylikäs, vaikkakin heistä katsottuna täysin väärän ajanjakson mukaan. Omassa ajassaan Litefoot suosi niin pitkälle mustaa ja mustaa ja vähän enemmän mustaa, että se oli suoraa sanottuna tylsää. Ei Litefoot oikeasti ollut niin kolkko.

Kuitenkin, herra Jago ja professori Litefoot olivat Tohtorin paluun toivossa viettäneet kuusikymmentäluvulla niin kauan aikaa, että molemmat olivat hankkiutuneet töihin. Herra Jagosta oli tullut teeveetähti siitäkin huolimatta, ettei hän ihan ymmärtänyt miten televisio toimii. Professori Litefoot oli pyörittänyt pientä kirjakauppaa. He olivat olleet oikeastaan aika onnellisia niin.

”Minusta muuvibootsisi ovat aika supernastat. Tuo vihreä vakosamettitakkisikin on erigroovi kledju”, Jago keljuili tahallaan. Hän halusi saada Litefootin hymyilemään, mutta se oli ihan yhtä kömpelö yritys kuin Litefoot lohduttamassa.

”Henry. Älä sitten puhu tuolla tavalla kun pääsemme joskus kotiin”, sanoi Litefoot, ihan niin kuin hänen takkinsa liepeessä olevat maailmanrauhanpinssit eivät olisi herättäneet 1890-luvulla ihan yhtä paljon kysymyksiä.

Aikansa nieleskeltyään herra Jago alkoi kuin alkoikin kyllästyä itsensä säälimiseen. Se oli oikeastaan itkemisen idea, jos asiaa oikein filosofisesti tahtoo ajatella. He nousivat molemmat vaivoin ylös ja kävelivät peräkanaa heinikossa katsomaan aikakabinettia, joka sauhusi ovet sepposen selällään mäen päällä. Professori oli sitä mieltä, että koska he eivät voineet tietää oliko planeetta turvallinen, ei heidän kannattaisi jäädä avomaastoon. Toisaalta, he eivät uskaltaneet jättää kabinettiakaan siihen.

Onneksi Magnus Greelin aikakabinetti oli ison kiinalaisen arvoituslaatikon muotoinen. Kuten Tohtorin sininen aikamatkustukseen sopiva poliisilaatikko, sekin oli suurempi sisältä kuin ulkoa. Ei kuitenkaan missään muotoa niin sofistikoitunut kuin Tohtorin. Aikakabinetti oli sisältä vain noin pienehkön tupakkahuoneen kokoinen ja sen mekaniikka oli aikamatkustusta tuntemattomallekin noviisille selkeästi vanhentunutta. Lukittuna se ei painanut sen enempää kuin mitä nyt sen kokoinen komero nyt muutenkin painaisi. Tosin, oli se silti vaikea vierittää alas mäkeä, varsinkin kun professorin jalka kävi koko ajan kipeämmäksi.

”Minulle maistuisi nyt Ellien leipoma sianläskipiirakka. Palan painikkeeksi vaikka sitten haaleakin olut. Minä haluan Punaiseen tupaan, jossa minut tunnetaan”, herra Jago valitti kun he olivat päässet alas suojaisempaan maastoon. Mäkeä alas tuli puro, josta pyörtyi sitten lampi, jonka ympärillä kasvoi kukkivia puita. He nostivat kabinetin pystyyn suurimman puun suojaan. Se ei todellakaan sopinut maisemaan, mutta runko estäisi tuulta kaatamasta sitä nenälleen.

”Tunnetaan siitä, että että maksat piikkisi vasta sitten, kun Ellie uhkaa purra sinua kaulasta”, sanoi Litefoot. Kehtasi valittaa vielä siitä, että kultamaalilla kabinetin oveen maalattu sorsa oli mennyt raahauksessa kokonaan pilalle. Jago tuhahti.

”Sanopa muuten, professori, luuletko että kabinetin katossa roikkuva rimpulakehikko on joku tärkeä osanen? Tekisin siitä katiskan”, hän kysyi hivuttaakseen aiheen johonkin muuhun kuin hänen maksukykyisyyteensä. Litefoot tuumi sitä hetken ja kokeili sitä sitten jonkun kepukan päällä. Vastaus oli helppo antaa, kun se tuli kertaräminällä alas.

Litefoot oli sitä mieltä, ettei heidän kannattanut yrittää uutta aikahyppyä heti, sikäli kun edelliset yritykset olivat menneet kategorisesti pieleen. He päättivät jäädä lammen reunalle joksikin aikaa. Sää oli suotuisa ja jotenkin puun alla olo oli ainakin näennäisesti turvallinen. Jago suhtautui asiaan pettyneenä, mutta tyynesti. Siksi hän sitä katiskaakin oli vailla. Kyllä aika huono tuuri pitää olla, jos ei kirkkaissa vesissä joku ahvena asu.

Tässä kohtaa kävi hyödylliseksi, että herra Jago oli ennenkin ollut perikadon partaalla. Mikään metsämies hän ei tietysti ollut, mutta koska aikakabinetti kävi lämmitetystä asumuksesta, eivät asiat olleet ollenkaan niin rähmällään kuin ne olisivat voineet olla. Herra Jago näki taivaalla lentäviä eläimiä. Jos mäen punainen heinikko oli tosiaan kuin suolaheinää, sittenhän sitä voi vaikka syödä!

Kaksoisaurinko ei painunut missään vaiheessa aivan kokonaan horisontin taa. Professori valisti herra Jagoa kertomalla, että se tarkoittaa sitä, että he olivat lähellä jompaakumpaa planeetan napaa keskikesällä. Herra Jago väitti nyrpeästi totta kai tietäneen, ettei aurinko laske pohjoisessa. Hän jätti mainitsematta, että oli lukenut sen Mary Edwans Braddonin sarjakertomuksesta Hiiviskelijöitä yöttömässä yössä.

Se oli muuten aika hauskanhyytävä tarina tyttölyseon opiskelijoista jossain Pohjois-Norjassa. Se sisälsi monia kuumottavia kohtauksia, jossa tytöt riisuutuvat tai pukeutuvat, kinastellen keskiyön auringon alla liikkuvista pahantekijöistä. Herra Jagosta olisi ollut mukavaa, jos hänelläkin olisi ollut niin monta hyvää ystävää koulussa, kampaamassa hänen tukkaansa ja ollen muutenkin mukavasti. Poikien kesken, sekä ilkeään nahisteluun, että toverilliseen yhteenkuuluvuuteen, liittyi olennaisesti mustat silmät ja rupiset polvet.

Kului päiviä. Viikkojakin. Herra Jago meni nopeasti ajassa sekaisin, koska yöt eivät jotenkin hänen Lontoon harmauteen tottuneissa silmissään tuntuneet öiltä lainkaan, vaikka olikin hiukan hämärämpää. Professori Litefoot taas piti kyllä kirjaa. Raapusteli muistiinpanojaan kirjaukaupastaan jääneen inventaariokirjansa lisälehdille. Jago oli kyllä yrittänyt niitä silmäillä, mutta hän oli sitä mieltä, että lääkärin käsialasta saa paremmin selvää humalassa, kuin selvinpäin.

Eräs asia herra Jagolla pisti kuitenkin professorin kirjoituksista silmään, vaikkei hän kovin montaa lausetta viitsinyt lukea. Ensimmäisinä päivinä virkkeet olivat pitkiä ja polveilevia. Päivien kuluessa ne kävivät kuitenkin lyhykäisemmiksi ja niistä paistoi turhautuneisuus. Neljännentoista päivän merkintä oli yksi tylsällä kynällä raavittu kiinalainen merkki. Herra Jagolla ei osannut arvata mitä se tarkoitti, mutta jotain kertoi se, ettei Litefoot enää halunnut kirjoittaakaan kielellä, jota he molemmat olisivat ymmärtäneet.

Jagosta Litefoot kuitenkin edistyi. Keksihän hän yhdessä vaiheessa sen, että toinen puoli ohjauspaneelista oli myös hella! Veden keittäminen teki elämästä kertaheitolla melkein luksusta.

Viikkojen vieriessä kuitenkin  kävi entistä selvemmäksi, että haaksirikkoisen elämä sopi herra Jagon mielenlaadulle paremmin kuin professorin. Litefoot opiskeli lähes kaiken aikaa aikakabinetin mekaniikkaa, mutta ilman minkäänlaista opastusta se ei tuntunut edistyvän siihen tahtiin kuin hän itseltään odotti. Todennäköisesti hän tunsi itsensä imbesilliksi, vaikka kuka tahansa olisi voinut häntä lohduttaa siitä, ettei aikamatkustus nyt ole millään muotoa realistinen lahjakkuuden osa-alue 1850-luvulla lääketiedettä opiskelleen ihmisen repertuaarissa. Jago senkun kalasteli ja viritteli pensaikkoon lintuverkkoja. Paahdettu avaruusvarpunen suolaheinällä maustettuna oli ihan yhtä herkullinen kuin kotopuolessa.

Yhtenä iltana Litefoot napsahti ja potkaisi aikakabinetin pääkonsolia, kaiken kukkuraksi kipeällä jalallaan. Hän kaatui kivusta polvilleen. Herra Jago, joka oli istuskellut kabinetin oven kynnyksellä veistelemässä kalamaisen eliön leukaluusta itselleen pryyliä, kiirehti hänen avukseen.

On se kummallista, että Litefoot Jagon suhteen oli ollut niin nopea tarkastaakseen, ettei hän ollut mistään rikki, ja samaan aikaan antanut oman nilkkansa turvota muodottomaksi. Se olisi pitänyt hoitaa ensimmäiseksi, mutta Litefoot oli antanut sen hautua kengän sisällä ja mennä pahempaan kuntoon. Jago olisi tuossa kunnossa vain vaikeroinut.

”Tyhmä minä voin totisesti olla, ja saapas. Mutta ei se ole ollenkaan oikein, että piiskaat itseäsi kuin ukko Casey laihaa vinttikoiraa aikoinaan”, Jago torui. Hän harvoin pääsi sanomaan professorille vastaan. Oli sääli, että se tapahtui näin harmillisessa tilanteessa.

”Haluaisin vain viedä sinut jo kotiin”, sanoi Litefoot. 

”Ei se ole sinun vikasi, että se on niin vaikeaa”, vastasi Jago. Silloin hänen mielessään kirkastui, että professori Litefoot ei kai koskaan ollut oppinut olemaan itselleen lainkaan armollinen. Herra Jago taas sääli itseään tämän tästä. Sen tarkoitus ollut rypeä itsesäälissä, vaan pelkästään hyväksyä se, että toiset asiat eivät olleet hänestä itsestään riippuvaisia. Jago oli ollut köyhä, syntyperälleen ei kukaan mitään voi. Aikuiset olivat olleen ankaria, työ raskasta ja maine häilyvää. Sitä saa kyllä surra.

Professori Litefoot  taas oli taustaltaan niin etuoikeutettu ja hyväosainen, ettei hän kai ollut tottunut siihen, että epäonnistuminen voisi johtua muustakin kuin pehmeästä luonteenlaadusta. Hän se varmaan ihan tosissaan uskoi, että hänen nyt yliopistoja käyneenä pitäisi tuosta noin vain ymmärtää transsendentiaalista fysiikkaa.

Silloin herra Jagon mieleen tuli opetus, jonka hänelle oli laatinut muuan jo ajat sitten maahan pantu näyttelijätär. Jago oli ollut ehkä neljäntoista. Hänen isänsä oli joutunut niihin aikoihin pakkohoitolaitokseen ja Jago oli akatemiasta pudottuaan löytänyt töitä teatterista. Kaikenlainen epäonni painoi silloin hänen mieltään kovasti ja kuten Litefoot nyt, hänkään ei silloin osannut vielä purkaa pahaa oloaan mitenkään.

Tuo vanha nainen oli opettanut herra Jagon itkemään oikealla tavalla. Käski kuvittelemaan itsensä pieneksi lapseksi ja sanomaan ääneen, että voi sinua Henry-raukkaa, kun sinuun nyt sattuu. Voi sinua pientä, kun tekee niin kipeää. Sitten kun kyynel on tirahtanut ja mahan pohjasta asti on lähtenyt kärsimyksen ulina, on mieli yhtäkkiä paremmassa järjestyksessä. Asiat kenties ei, mutta itkeä jaksaa vain aikansa, kun taas tunteita voi padota sisäänsä melkein loputtomiin. Kunnes sen taakka on liian raskas kantaa.

Herra Jago kertoi tämän professori Litefootille aivan kuten se oli hänelle kauan sitten kerrottu.

”Kokeilepa piruuttasi! Ota itseäsi vaikka oikein rutistamalla kiinni ja valita!”

”En… en minä oikein osaa”, sanoi Litefoot. Hän ei oikein tahtonut saada ideasta kiinni.

”No anna minä aloitan”, herra Jago puuskahti ja kietoi kätensä professorin kapeiden hartioiden ympäri. Hän hengitti tasaisen raskaasti ja puhui isällisellä varmuudella.

”Oi, voi, voi sinua pikkuinen George-poikaraukkanen, kun olet niin kovasti surullinen”, Jago hoki ja yritti saada Litefootia sillä tavalla heittäytymään mukaan.

Alkuun näytti siltä, ettei voivottelusta ollut mitään hyötyä. Ehkä professori oli liian vanha oppimaan uusia temppuja. Hetken päästä kuitenkin Litefootin silmät kostuivat. Ensin tipahti yksi kyynel ja sitten toinen. Hän piti herra Jagosta kiinni. Ensin hän itki hiljalleen, mutta patistettuna alkoi puhua. Joka sana vierähti kuin kivi.

”Minä lupasin pitää sinusta aina huolta. Siksi minua harmittaa, olisit voinut virheeni vuoksi vaikka kuolla. En kestäisi sitä, jos viimeinen ajatuksesi tässä maailmassa olisi, etten pitänytkään lupaustani.”

”Noin. Sehän meni hyvin”, sanoi Jago. Hän mietti siinä silloin, että kuinka kummallista ja toisaalta pakahduttavan ihanaa oli, että he tunsivat toisiaan kohtaan täysin samanlaista kiintymystä. Litefoot oli Jagolle ihan yhtä rakas, ja se lupaus olla aina turvana oli molemminpuolinen.

Tunteet, joka puetaan sanoiksi, muuttuvat lihaksi. Se ei olekaan enää pelkkä nimetön ahdistus sydämen päällä. Harmi, joka näkyy ja kuuluu on helpompi toisten ihmisten auttaa. Ehkä Litefoot tajusi nyt, ettei lohduttamisen tarkoitus ole lopettaa itkemistä, vaan tukea myräkän yli.

Jago tutkiskeli Litefootin jalkaa. Onneksi siinä ei ollut haavaa, mutta koska Litefoot ei ollut malttanut olla astumatta sille, se oli ottanut siitä itseensä.

“Ruumistaan tulee herkin korvin kuunnella. Riuhtomalla hankkki itselleen vain vakavan vamman ja vaivan”, torui herra Jago. Hän oli elämässään nähnyt monta kertaa tanssijatytöillä taittuneen nilkan. Mikään niin traagista olekaan kuin nilkkojen nyrjähtäminen ennen ensi-iltaa. Tästä nimenomaisesta syystä herra Jagon yleensä tavoitti teatteristaan toimiston sijaan paremmin takahuoneesta, jonkun ballerinan jalka sylissään. Tottuneesti herra Jago painoi pryylin tylpällä päällä professorin jalkapöytää. Litefoot irvisti.

“On se kyllä hyvä, että edes toinen meistä on ruumiiden asiantuntija”, hän totesi kuivasti, mutta ei kiistänyt herra Jagon olevan oikeassa. Jago repäisi takkinsa hihasta silkkivuoren ja sitoi kykynsä mukaan jonkinlaisen siteen, joka esti nilkkaa kääntymästä. Professorin pitäisi silti itse tajuta varoa astumasta, ei se muuten mitään auttaisi.

Itkettyään professori Litefoot oli hengästynyt, mutta ei enää vihainen. Hän selitti ymmärtäneensä ihan oikein, että aikakabinetin osoittimesta pystyi valitsemaan määränpään ja se isompi härveli sen alla, oli jonkinlainen suuri rihvelitaulu, joka laski tarvittavan kurssin. Siinä heidän edelliset yrityksensä olivat menneet suteen, ettei professorilla ollut harmaista aavistustakaan siitä, miten kabinetti pysyisi manuaalisesti hallinnassa. Se vain kieppuu ja kieppuu kovaa vauhtia ajanpyörteessä. Toinen yhtä radikaali törmäys voisi hajottaa koko vempeleen ja sylkäistä heidät ihan minne sattuu, eikä välttämättä nykyistä planeettaa yhtään mukavampaan paikkaan.

Herra Jago ei ollut läheskään niin huolissaan.

”Jos harkinnoissasi tulet siihen tulokseen, professori, ettei meidän kannata kokeilla onneamme uudestaan, niin sitten ei kannata. Vanhana uhkapelurina tiedän kyllä, että se seuraava kierros on aina se, jossa talo korjaa potin ja nylkee selkänahankin”, hän totesi sitä myöten kokemuksen kautta, että hän oli monessa noppapelissä laittanut rahat suoraa kasinon taskuun. Aikamatkustuksessa taisi olla vielä rulettiakin huonommat täyspotin todennäköisyydet.

”Eli väität pystyväsi elämään koko lopun elämääsi ilman Punaisen tuvan oluita?” kysyi Litefoot huvittuneena, vaikka hänen poskensa olivat vielä märät. Jago rapsutti pryylin terävällä päällä sänkeään, joka oli ruvennut venymään punertavaksi parraksi. Vuodessa hänestä ehtisi tulla vuorenpeikon näköinen ja Litefootista varmaan luiseva kummitus.

”Eipähän tarvitse toisaalta sitä piikkiä sitten tilittää”, Jago sanoi, optimisti kun oli, sinetöiden täten samalla sen, että niin hyvää tuuria hänellä ei tulisi kuitenkaan olemaan.


FIN




« Viimeksi muokattu: 02.04.2021 17:14:56 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Angelina

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 6 754
Nappasin sut Ihailijakaarti-haasteessa seuraavaksi uhrikseni, joten... moi ;D Luin sulta keväällä tästä fandomista sen hienon ja mielenkiintoisen Puhuva kala -merenneito!AU:n, joten uskaltauduin nyt tarttumaan muuhunkin. Aikakabinettisarja kuulosti lähtökohtaisesti mielenkiintoiselta ja mun mielestä toi alun taustoitus auttoi kivasti tällaista muuten pihalla olevaa lukijaa pääsemään tähän ideaan mukaan.

Ensinnäkin pakko sanoa, että tuo otsikon alla oleva art on todella hieno! Mua hymyilytti tuo pettyneen kiukkuiselta näyttävä herra Jago, mutta samalla ihastelin tota värien käyttöä ja erilaisia yksityiskohtia. Hienoa työtä ja suuri hatunnosto sille, että kirjoittamisen lisäksi myös piirrät fandomista!

Sitten itse tekstiin -- musta oli kiva huomata, että tunnistin herra Jagossa hyvin samanlaisia piirteitä, kuin mitä hänessä oli myös tuossa merenneito!AU:ssa. Toki siis varmasti kirjoitat hänestä samaan tyyliin muutenkin, mutta lukijana oli ilahduttavaa huomata, että hei en oo enää ihan pihalla, tää hahmohan on jo edes vähän tuttu :D Tämän myötä myös professori Litefoot tuli ehkä hieman tutummaksi kuin merenneitomuodossaan ja huomasin pitäväni hänestä kovasti (enkä vähiten sen vuoksi, että eikö nyt musta ole ainoa oikea väri johon pukeutua).

Hahmoista ja heidän dynamiikastaan tekee mielenkiintoisen se, miten erilaisista lähtökohdista he ovat. Toinen on köyhästä perheestä ja koulut kesken jättänyt, kun taas toinen on etuoikeutetummassa asemassa ikänsä ollut ja yliopiston käynyt - se jo antaa mielenkiintoisen lähtökohdan, puhumattakaan siitä että he ovat aikamatkalla 1890-luvulta :'D Tää herätti kyllä mielenkiinnon ja haluan ehdottomasti tietää, miten herrojen seikkailu tästä jatkuu!


© Inkku ♥

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Angelina, olen jotenkin vähän herkitynyt siitä että luit tämän tekstin. Pidin tästä tosiaan itse niin paljon, että piirustelin tuon kuvan. Herra Jagon mutrea ilme oli minulla avana about vuoden, ihan siksi että hänen punaiset poskensa ovat niin söpöt. En kovin usein kuvita fikkejä, vain silloin kuin kyseessä on joku spessumpi tapaus. Siksi hauskaa, että vihdoin tämänkin joku luki ja kommentoi, omasta mielestäni kun kyseessä on spessumpi fikki xD

Siksihän minusta nämä hahmot alkuperöisteoksessa niin hauskoja ovatkin, koska heillä on niin vahva yhteys ja kemia, ja silti he tulevat kovin eri maailmoista ja ymmärtävät asioita eri tavalla. Mustaa ja mustaa, minusta hauska kestovitsi canonissa on, että vaikka professori on oikeasti niin lämmin ja herttainen herrasmies, niin hän patologin ammattinsa, kalpeutensa ja mustanpuhuvan asunsa takia on väärin perustein luotaantyöntävä. Muuvibuutsit tulee kyllä tarpeeseen.

Mä olen aika liikkis kommenteista, ihanaa, kiitos.

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right