Nimi: Ystäviä
Kirjoittaja: ratakisu
Tyylilaji: Draama, romantiikka
Fandom: The Avengers
Pääosissa: Natasha/Bruce
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: En omista Marvelin hahmoja enkä rahasta heidän käyttämisellään
A/N: Hyvää ystävänpäivää kaikille finiläisille tasapuolisesti!
Joskus oli mukavaa vain olla ja unohtaa olevansa hirviö. Useinkaan se ei ollut mahdollista. Missä tahansa oli ihmisiä, oli riski, että Hulk päästessään irti, tuottaisi tuhoa. Se voisi vaatia ihmishenkiä. Sellaista riskiä oli vaikeaa hetkeksikään unohtaa. Riskin oppi minimoimaan pysymällä poissa ihmisten luota – välttämällä läheisyyttä, joka voisi johtaa vahvoihin tunteisiin kuten vihaan. Bruce tiesi kaiken vihasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut sen nahoissaan ja hän tunsi sen itsessään piilevänä jokaisella hetkellä. Se piileksi hänen rauhallisen, konfliktia välttelevän kuorensa alla. Hän ei ottanut kontaktia muihin, ei sitoutunut eikä alkanut pitämään ihmisistä. He olivat vain satunnaisia kasvoja, tuttuja, ihmisiä, jotka sietivät hänen seuraansa. Eivät mitään muuta.
Sitä oli vaikea vakuuttaa, kun pyöri samojen sankareiden keskuudessa pitempään, kuunteli ja katseli heitä. Se oli kai väistämätöntä. Kaveruus oli jotain, minkä hän oli jo unohtanut – samoin intiimi läheisyys ja naisen kosketus. Kun hän seurasi muiden miesten pullistelua, joilla nämä koettivat tehdä vaikutuksen naisiin, hänen oli vaikea välttää tekemästä samoin. Se osa hänestä, joka koki yhä olevansa mies eikä hirviö, kaipasi naista, joka katsoi häntä niin kuin naiset katsoivat muita sankareita. Ihailevasti, flirttailevasti, valmiina johonkin intiimiin ja se sytytti miesten näyttämisen halun uuteen ulottuvuuteensa siitä huolimatta, että heillä oli seurustelukumppaninsa ja vaimonsa. Kaikilla muilla paitsi Brucella.
Hän pysyi enimmäkseen siitä kaukana – pullistelusta - ja piiloutui lasiensa taakse. Tony oli ehdottanut hänelle ilotyttöjä. Tietenkään Bruce ei ollut avautunut Tonylle yksinäisyydestään tai fyysisestä kaipauksestaan, mutta siitä huolimatta Tony oli kerran ehdottanut hänelle ilotyttöjä ja jopa tarjoutunut maksamaan ne. Kun Bruce oli jättänyt tarjouksen huomiotta ja vaan mutissut naama kirkuvan punaisena jotain, tämä ei ollut ottanut asiaa uudestaan puheeksi, mutta maininnut silti, että milloin hänestä ikinä vain tuntui siltä, että hän halusi, hänen tarvitsi vain tilata.
Sen piti kai olla helpotus, mutta Brucen naamaa punoitti vieläkin sitä muistellessa. Hän ei aikonut palata siihen ja hän todellakin toivoi, ettei Tonykaan palaisi. Ei niin, että hän olisi kokenut seksissä tai sen tarpeessa olevan mitään hävettävää. Hän ei vain ollut sitä tyyppiä, joka nautti satunnaisen naisen panemisesta. Hän olisi ollut vaikea saada seisomaan sellaisessa tilanteessa ja siinä oli jotain molempia osapuolia halventavaa, johon hän ei halunnut alentua. Toisaalta hän ei voinut kuvitella rakastuvansakaan. Rakkaudessa oli riski pettymykseen, petetyksi tulemiseen ja vihaan ja ne olivat ainekset katastrofiin.
Hän pysyi kaukana naisista ja naiset pysyivät onneksi kaukana hänestä. Siihen asti kunnes hän tajusi, että Natasha flirttaili hänelle ja Steve väitti, ettei se ollut Natashan tavanomaista flirttailua. Siihen asti Bruce oli ottanut sen mukavana pelinä, joka lämmitti hänen mieltään, mutta ei kiihdyttänyt liikaa, sillä hän oli ajatellut Natashan tekevän sitä kaikille. Hän oli nauttinut siitä. Se oli saanut hänet tuntemaan itsensä enemmän mieheksi, mutta hän ei laittanut siihen toivoa tai luullut, että Natasha olisi ollut valmis enempään. Natasha sai miehen kuin miehen pauloihinsa ja haluamaan, mutta juuri siksi Bruce oli pitänyt pientä flirttiä vaarattomana ja merkityksettömänä. Jos se ei ollut, oltiin vaarallisilla vesillä.
Bruce yritti jättää huomiotta, mitä Steve oli sanonut. Hän ei uskonut, että se oli sellaista. Hän piti Natashasta aina vain enemmän ja enemmän, mutta Natasha ja hän... se olisi ollut kuin luku kaunottaresta ja hirviöstä. Joissakin illanistujaisissa, kun hän jäi kaksin Natashan kanssa baaritiskin ääreen, hän lausui näkemyksensä ääneen. Natasha katsoi häntä kummallisesti alta kulmien.
”Kumpi on kumpi?” tämä kysyi nojautuen lähemmäksi niin, että Bruce haistoi tämän parfyymin tuoksun. Naisen järkähtämätön katse aiheutti levottomuutta siinä, missä se myös veti puoleensa. Bruce väisti vaaraa ja konfliktia, mutta tässä tapauksessa hän oli oudon haluton perääntymään. Ja hän oli kiinnostunut siitä, mitä Natasha sisällään tunsi liittyi se häneen tai ei.
”Tunnetko itsesi hirviöksi?” hän kysyi varovasti. Hänelle oli selvää, että tässä porukassa jokaisella oli rumat salaisuutensa eikä kenenkään psyyke ollut ehjä. Sekin yhdisti heitä, vaikkei siitä puhuttu.
”Olen tehnyt asioita, jotka varmasti laskettaisiin hirviömäisiksi. Kaunis ulkokuori ei muuta sitä. Se vain tekee pahuuden tekojen tekemisen helpommaksi.”
”Natasha... sinä et ole paha”, Bruce vakuutti.
”Mistä tiedät?” Natasha kysyi näyttäen melkein aralta, niin kovin toisenlaiselta kuin yleensä ja se oli se, mikä kiinnosti Brucea. Hänellä oli tunne, että hän voisi saada Natashan avautumaan. Ellei se ollut illuusio, jota Natasha jostain syystä syötti hänelle. Hän arveli ettei, muttei voinut olla aivan varma.
”Jos olisit paha, et miettisi pahuutta”, Bruce vastasi yksinkertaisesti. Se, että menneisyys pysyi mielessä päällimmäisenä, kertoi jo paljon. Paatunut sydän ei katuisi eikä paatuneella sydämellä olisi niin vetoavaa katsetta. Natasha osasi vietellä, mutta oli asioita, joita oli lähes mahdotonta näytellä uskottavasti kerta toisensa jälkeen – ainakaan ihmiselle, joka oli harjaantunut etsimään suorastaan vainoharhaisesti valheita.
”Onko se niin yksinkertaista?” Natasha kysyi epäillen. Bruce laski katseensa hetkeksi käsiinsä. Hän ei tiennyt, miten hän aina päätyi keskusteluihin mielestä ja mielenliikkeistä ihmisten kanssa, vaikkei hän ollut psykiatri eikä tasapainoinen ihminen itsekään. Hän oli väärä ihminen niihin puheisiin ja silti hän kävi niitä enemmän kuin keskivertoihmiset.
”Sanojen mukaan se on. Mielessä ei kuitenkaan ole mitään yksinkertaista. Mieli on niin monimutkainen, ettei sitä voi pukea tyydyttävästi kaavoiksi tai sanoiksi, vaikka sitä aina yritetään. Aina jää jotain puuttumaan. Se on hyvä asia.”
”Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että sinä olet suurenmoinen mies?” Natasha kysyi kuulostaen ihastelevalta. Jos mikään, se sai Brucen tuntemaan kuumuuden poskillaan.
”Ei..”, hän vastasi muistellen, että Tony oli saattanut sanoa jotain vastaavaa, mutta koska kyseessä oli Tony, joka puhui muutenkin mitä sattui, sitä ei laskettu. ”Yleensä he sanovat, että olen nero, mutta tarkoittavat tosiasiassa, että olen hullu, eivätkä ymmärrä mistä puhun. Hullu voisi olla suurenmoisen synonyymi ja olen oppinut pitämään siitä.”
”Sinä et sitten tosiaankaan osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia”, Natasha totesi pieni hymy huulillaan ja pudistellen päätään.
”En. Kohteliaisuudet menevät minussa hukkaan, sori”, Bruce vastasi tuntien silti hymyn huulillaan eikä hän ollut niin pahoillaan kuin olisi voinut olla. Siitä hän oli hieman pahoillaan. Natasha vaikutti tyytyväiseltä.
”Oikeastaan se on ihan hyvä asia. Olin vähän huolissani, että Tonyn seura muuttaisi sinua liikaa hänen kaltaisekseen.”
”Se toisi minulle enemmän suosiota naisten keskuudessa”, Bruce sanoi vitsinä ennen kuin edes mietti mitä puhui ja sulki sitten äkkiä suunsa. Ei se salaisuus toisaalta ollut, että kuka tahansa mies, joka kaipasi rinnalleen naista, halusi hetkittäin olla Tonyn kaltainen, vaikka Tony niin kuin Natashakin, piti yllään naamiota. Se vain oli erilainen kuin Brucen.
”Ei kaikkien naisten”, Natasha sanoi kohottaen kulmaansa. ”Haluaisitko olla suosittu naisten keskuudessa?”
”En. Se olisi kiusallista”, Bruce tunnusti rehellisesti, koska pelkkä ajatus naisten suosiosta sai hänet hikoilemaan. Hän ei olisi osannut pitää heille seuraa tai olla keskipisteenä. Hän puhuisi noloja asioita ja saisi kaikki vaivautuneiksi. Hän ei ollut varma, ettei puhunut noloja asioita nytkin, vaikka Natasha ei vaikuttanut kiusaantuneelta vaan uteliaalta. Tämä tuntui nojautuvan koko ajan lähemmäs häntä. Ehkä tämä oli humalassa.
”Oletko kiusaantunut nyt?” Natasha kysyi kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, mikä oli enemmän kuin luultavaa. Natasha oli kuitenkin ekspertti sillä alalla – osasi lukea ihmisiä ja saada heistä irti haluamansa.
”Hieman”, Bruce myönsi, koska ei ollut mitään järkeä yrittää kieltääkään kuten ei sitäkään, että nainen oli jotain vailla, eikä hän ollut varma mitä. ”Natasha, mitä sinä haluat minusta?”
Nainen puristi huulensa yhteen pysyen hetken vaiti, otti sitten naukun lasistaan, jonka sisältö vaikutti viskiltä jäillä, ja puhui.
”Vaikutat kiltiltä ja mukavalta mieheltä, turvalliselta, vaikka sinussa on vaarallisempi puolikin. En ole koskaan tuntenut ketään kaltaistasi.”
Se vaikutti tunnustukselta, jonka tämä teki lähes ujosti, eikä Bruce ollut varma, mitä siitä olisi pitänyt päätellä, kannattiko siitä päätellä mitään?
”Ja se on hyvä asia?”hän kysyi arasti, ja Natasha nyökkäsi.
”Se on hyvä asia.”
”Voin olla ystäväsi, jos haluat, ja jos myöhemmin tuntuu, että siinä on muuta...”, Bruce sanoi äkkiä, sillä hänellä oli tunne, että Natasha oli yksinäinen siitä huolimatta, että olisi pystynyt iskemään kenet tahansa miehen. Tai kenties juuri sen takia. Se oli tunnettu ominaisuus mestarivakoojassa. Näkisikö tai uskoisiko sitä kukaan todeksi, jos tämä osoittaisi todellisia tunteitaan? Sen ajatteleminen aiheutti syyllisyyttä, sillä Brucekin epäili ja pelkäsi, että oli loukannut Natashaa jo nyt tarpeeksi kyselemällä tämän motiiveja, mutta hän halusi olla varma, että asiat tapahtuivat oikeista syistä. ”Sopiiko se?”
”Se sopii”, Natasha sanoi koskettaen hänen käsivarttaan kuin osoittaakseen, ettei tuntenut itseään loukatuksi. Sen enempää ei puhuttu. Bruce saattoi Natashan tämän huoneeseen niin kuin herrasmies varmistaen, että tämä pääsi turvallisesti kotiin. Tarvetta sille ei todellisuudessa ollut, mutta se tuntui soveliaalta eleeltä. Natashan askelet eivät horjuneet, ja Bruce oli täysin vakuuttunut, että kuka tahansa hyökkääjä olisi saanut pistää parastaan, jos olisi meinannut vahingoittaa Natashaa, siitä nyt puhumattakaan, että hyökkääjän olisi ensin pitänyt salaa tunkeutua Kostajien tukikohtaan.
”Tuletko sisään?” Natasha kysyi avatessaan oven, mutta Bruce pudisti päätään. Hän oli päättänyt olla itselleen ja Natashalle rehellinen eikä hän suinkaan ollut immuuni tämän seksuaaliselle vetovoimalle.
”En usko, että se on hyvä idea. Kaikesta huolimatta minäkin olen vain mies.”
Ja mies pitkässä puutteessa, mutta Natasha ei ollut oikea kohde omien puutostilojen korjaamiseen.
”Ehkä myöhemmin, jos sinusta tuntuu siltä”, Natasha sanoi heilauttaen punaisia hiuksiaan tietoisena sen vaikutuksesta miehiin, mutta silmissään yhä lähes ujo, viaton katse.
”Sitten jos meistä molemmista tuntuu siltä ja jos hetki on oikea... en kiirehtisi sitä”, Bruce vastasi. Ehkä hän oli siinä suhteessa romantikko, että hän uskoi oikean hetken odottamiseen siitäkin huolimatta, että siitä ei ollut varmuutta, että oikeaa hetkeä koskaan tulisi. Hän uskoi kuitenkin, että se tuottaisi vähemmän vahinkoa.
Natasha ei vaikuttanut pettyneeltä. Ennen kuin Bruce ehti vastata mitään nainen oli yllättänyt hänet halaamalla häntä lujasti. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Häntä harvat uskalsivat halata tai edes fyysisesti koskettaa. Se ei ollut viettelevä vaan lämmin ele. Sellaisen ihmisen halaus, joka on kaivannut sitä. Eikä Bruce ollut tajunnut kaivanneensa itse halausta ennen kuin sai sellaisen. Läheisyys tuntui hyvältä. Lämmin vartalo omaa vasten tuntui oikealta, luonnolliselta, turvalliselta ja lohdulliselta. Hän puristi Natashaa syliinsä lujemmin ja tunsi äkkiä itsensä onnelliseksi siitä, että Natasha luotti häneen niin paljon, että antoi sen tapahtua. Se merkitsi paljon enemmän kuin mikään muu.
”Kiitos”, Natasha kuiskasi hänen korvaansa. ”Kiitos, että todistit minulle, että olin oikeassa.”
”Kiitos sinulle, että luotat minuun.”
