Nimi: Kuninkaan julkisuus
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Genre: Fluff, draama
Paritus: Bard/Thranduil
Yhteenveto: Huhut Bardin ja Thranduilin suhteesta jatkuvat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Vai onko?
Kaksi kuningasta -sarja:
1.
Kuninkaan värit, S
2.
Kuninkaan velvollisuudet, S
3.
Kuninkaan uhma, K-11
4.
Kuninkaan rohkeus, K-15
5.
Kuninkaan rakkaus, K-18
6. Kuninkaan julkisuus, S7.
Kuninkaan kaipuu, S
8.
Kuninkaan rauha, S
Bard katseli, kun hänen poikansa liikkui taisteluareenalla kiiltävässä haarniskassaan, heiluttaen painavaa miekkaa vaivattoman näköisesti. Bain liikkui sulavasti ja paljon ketterämmin ja nopeammin kuin tämän rotevampi vastustaja, Bainin miekkailunopettaja. Bard tiesi, että Bain tulisi voittamaan, sillä se oli sanaton sääntö, jotka tulevien kuninkaiden miekkailunopettajat ymmärsivät täysi-ikäisyyspäivän taistelunnäytöksessä, mutta silti Bard nojautui tuolissaan eteenpäin tiukoissa tilanteissa ja hätkähti aina, kun miekka kolahti vasten Bainin haarniskaa.
Tuntui täysin hullulta, että hänen poikansa oli ylittänyt täysi-ikäisyyden rajan. Vastahan Bain oli ollut polvenmittainen ja he olivat harjoitelleet miekkailua puisilla miekoilla. Nyt hänen poikansa liikkui taitavasti kentällä kaiken kansan nähtävänä. Bard vilkaisi hopeansiniseen tunikaan pukeutunutta Thranduilia vieressään, joka seurasi taistelua ilmeettömänä, mutta kiinnostuneena – hän huomasi sen haltian silmien tarkkaavaisesta katseesta. Tämä oli ensimmäinen Bardin lapsien syntymäpäivistä, johon Thranduil osallistui, mutta tämä olikin tärkeä tilaisuus, jota oli tullut katsomaan ylhäisöä ympäri Keski-Maata. Ei sillä, että he kumpikaan enää välittivät kansan kuiskailuista heidän suhdettaan koskien. Eivät he olleet jaksaneet välittää kansan mielipiteestä sitten niiden parin vuoden takaisten tähtitanssijaisten.
Kansa hurrasi ja nousi seisomaan, kun melkein tunnin taistelun jälkeen vanhempi mies kaatui ja menetti miekkansa komeassa kaaressa. Bardkin nousi taputtamaan hurjasti. Hän ei voisi olla ylpeämpi pojastaan.
***
Baidin syntymäpäiviä juhlittiin koko kaupungissa. Linnassa juhli ylhäisö, mutta tavalliselle kansallekin oli järjestetty ohjelmaa ja ruokaa linnan edessä olevalle suurelle torille.
Juhlasalissa raikui puhe ja musiikki. Baidilla oli yllään Thranduilin antama syntymäpäivälahja, viitta, jonka ulkopinta oli mustaa turkista ja sisäpinta punaista samettia, sillä Baid oli alkanut innostumaan koreista viitoista. Siitä Bard ei ollut varma, kuinka paljon kyseinen oli Thranduilin vaikutusta. Bard oli lahjoittanut pojalleen kalliin kultakahvaisen tikarin, joka roikkui pojan vyötäisillä taistelumiekan kanssa.
Jossain vaiheessa juhlia Bard äkkäsi muutaman ystävänsä kanssa keskustelun lomassa, että Thranduil puhui parhaillaan Bainin kanssa toisella puolella huonetta. Bain nauroi juuri jollekin haltijan sanomalle, joka lämmitti Bardin sydäntä. Vaikka hänen lapsensa tiesivät heidän suhteestaan ja hyväksyivät sen ihmettelemättä, eivät he niinkään viettäneet aikaa yhdessä muutamia illallisia lukuun ottamatta, joita he jakoivat Thranduilin vieraillessa Järvikaupungissa.
Juhlat kestivät yömyöhään, mutta viimein pääsivät Bard ja Thranduilkin sulkeutumaan makuukammariin.
”Hän on järkevä nuorimies. Sinulla ei ole mitään hätää”, Thranduil sanoi heidän istuessaan univaatteet vaihdettuaan sängyllä Bardin punoessaan haltijan lettejä auki.
”Tiedän. Vaikka en voi uskoa, että hän on jo täysi-ikäinen”, Bard sanoi sivellessään haltian suortuvia sormiensa välissä. Yleensä Thranduil antoi palvelijansa avata kampauksensa, mutta Bard piti haltijan silkkisten hiusten koskettamisesta ja siitä pehmeän metsäisestä tuoksusta, joka lehahti hänen kasvoilleen letit aukoessa. Hän oli jopa muutaman kerran yrittänyt itse laittaa Thranduilille kampauksen, mutta hän oli luovuttanut puolessavälissä nähtyään kammottavan tuloksensa. Sitä paitsi siinä oli kestänyt ikuisuus, kun haltijan hiukset olivat niin pitkät.
”Näin, että juttelitte kahdestaan yhdessä vaiheessa”, Bard huomautti.
”Kunhan onnittelin häntä haltiavaltakunnan puolesta”, Thranduil kertoi ja käänsi päätään hivenen niin, että hän saattoi vilkaista Bardia leikillisen ylimielisesti. ”Ja vitsailimme sinun tyylitajustasi.”
”Hei, mikä minun tyylitajussani on vikana?” Bard naurahti ja nykäisi yhtä lettiä leikkisästi.
Thranduil käänsi katseensa eteenpäin. ”Sinä pukeudut niin tylsästi”, hän tokaisi. Vaikka Bard ei nähnytkään Thranduilin kasvoja, virnistys paistoi äänestä läpi. ”Kaikki vaatteesi näyttävät tismalleen samoilta. Baid sentään erottaa pellavan puuvillasta ja tietää, että muitakin värejä on kuin ruskea ja musta. En vieläkään ymmärrä miten onnistuit viettelemään minut”, hän lisäsi vitsaillen.
Bard naurahti ja siveli haltian niskaa kevyesti, joka sai tämän värähtämään. Oli myönnettävä, että Baid pukeutui kyllä paljon tyylikkäämmin kuin hän. ”No, tuskinpa Baidille tulee vaikeuksia löytää itselleen kumppani. Huomasitko, että hänen ympärillään parveili jatkuvasti ylhäisiä naisia?” Bard naurahti aloittaessaan viimeisen letin purkamisen. Baid oli kasvanut jo varsin komeaksi nuoreksi mieheksi.
”Vaikea olla huomaamatta”, Thranduil sanoi. ”Näinpä myös, että hän oli mieltynyt yhteen heistä melkoisesti.”
”Mitä? Pitääpä puhuttaa häntä asiasta”, Bard huokaisi. Baid oli järkevä poika – mies, mutta täysi-ikäisyyden kynnyksellä järkeväkin prinssi saattoi tehdä typeryyksiä.
”Älä ole hänelle liian ankara, kukapa ei sortuisi pieneen huvitteluun nuoruudessaan”, Thranduil huomautti.
”No sentään kerrankin huhutaan jostain muusta kuin meistä”, Bard totesi ja pääsi letin päätyyn asti. Hän veti vielä kätensä Thranduilin hiusten läpi selvittääkseen pienet takut.
Thranduil kääntyi katsomaan häntä jäänsinisillä silmillään. ”Luulin, ettei se haittaa sinua enää”, Thranduil huomautti.
”Ei se haittaakaan, mutta välillä…” Bard huokaisi ja piti katseensa Thranduilin hiuksissa, joita hän asetteli kehystämään haltian kasvoja. ”Välillä minua ärsyttää, että ihmiset luulevat tietävänsä paljonkin suhteestamme. Ja tietysti päinvastainenkin, se että ihmiset eivät välitä huhuista ja toistelevat, että milloinkos löydän uuden vaimon itselleni”, Bard tunnusti. Molempia kyseisiä keskusteluja oli Bard joutunut käymään tänäkin iltana useampaan otteeseen.
”Onko se sitten liian suuri hinta maksettavaksi?” Thranduil kysyi. Bard vilkaisi haltijaa ja näki tämän kasvoilta pahoittelua.
”Ei tietenkään”, Bard kiiruhti vastaamaan ja hipaisi haltian poskea. ” En sanonut, ettenkö kestäisi sitä, mutta välillä se ottaa päähän”, hän korjasi.
”Niin”, haltiakuningas myönsi ja kävi makaamaan sängylle. Bard asettui tämän viereen, nenä vasten toisen omaa. ”Kiitos kun kutsuit minut silti”, Thranduil kuiskasi hiljaa, viinistä makean hengityksen viipyillessä Bardin kasvoilla.
”Minusta oli mukavaa, että tulit”, Bard sanoi yhtä hiljaa, katsellen haltian sulkeutuneita silmiä ja pitkiä silmäripsiä. Bard kiersi kätensä haltian oman ympärille ja sulki silmänsä toivoen, ettei huominen tulisi ikinä, jottei Thranduilin tarvitsisi lähteä taas.
Valitettavasti sitä se heidän elämänsä oli. Liikaa lähtöjä.
***
Huominen kuitenkin tuli ja Thranduilin lähdön hetki koitti. Kuten tavallista, lähtö venyi iltapäivään, sillä hyvästely muuttui kerta kerralta vaikeammaksi. Bard saattoi Thranduilin pihalle asti. Syksy oli tuonut mukanaan viileän ilman ja torilta tuoksahti vahva omenien tuoksu linnan ovelle asti.
Bard odotti, että Thranduil jatkaisi matkaansa suoraan portaat alas hirvensä selkään, jossa muut haltiat odottivat, kuten yleensä, mutta haltiakuningas kääntyikin ympäri ja katsoi Bardia.
”Annatko minun suudella sinua?” haltia kysyi.
”Mitä, tässäkö?” Bard hämmästyi ja vilkaisi ympärilleen. He seisoivat linnan avonaisten ovien edessä satojen alhaalla torilla pyörivien asukkaiden nähtävänä.
”Niin”, Thranduil vastasi. ”Etkö sitä halunnut?”
Niin, tietysti Bard halusi, ettei heidän tarvinnut piilotella, mutta kun hän todella alkoi ajattelemaan, eivät he olleet niinkään piilotellut suhdettaan vuosiin. He vain olivat pitäneet kosketukset kahdenkeskeisenä. Yleisesti heidän suhteensa oli kansan keskuudessa melko selvä kummassakin valtakunnassa. Mutta koska sitä ei koskaan ollut vahvistettu, ne, joilla oli ongelma sen kanssa, pystyivät esittämään, ettei sitä tapahtunut. Niin oli helpointa kaikille.
”En ole enää varma. Lapseni tietävät, samoin lähimmät ystäväni”, Bard huomautti. ”Tuntuu vähän siltä, että… tiedäthän, se ei muuta mitään. Ei meille.”
Haltiakuningas näytti tyytyväiseltä. Hänen kasvoiltaan paistoi lempeä hymy, joka näkyi vain silmistä. Silmät kuitenkin osasivat kertoa Bardille kaiken tarpeellisen. ”Tietenkään se ei muuta mitään meille. Myönnätkö siis, ettei sillä ole väliä?”
”Ei sillä ole väliä”, Bard myönsi. Hän arvosti kuitenkin sitä, että haltia kysyi. Se jo osoitti, kuinka paljon eteenpäin heidän suhteensa oli liikkunut.
Niinpä Thranduil käveli portaat alas ja nousi hirvensä selkään, ilman viimeistä hyvästelyä tai katsetta. Kaikki oli jo sanottu.
