Title: Ravistettava ennen käyttöä
Author: kaokaros
Rating: K-11
Genre: Angst
Pairing Ei paritusta
Disclaimer: Ficin päähahmo eli Voldemort on Rowlingin käsialaa. Rahaa en tällä tienaa.
Summary: Voldemortin ajatuksia ja vaiheita lapsuudesta aikuisuuteen
A/N: Haastoimme
Blizzien kanssa toisemme kirjoittamaan Voldemort-aiheisen songficin samasta kappaleesta, eli Apulannan Ravistettava ennen käyttöä. Olisi siksikin kivaa, jos kurkkaisitte molempia versioita.
Tässä Blizzien versio.
Tätä oli mukava kirjoittaa, ja kappale oli inspiroiva. Kommenttia olisi oikein kiva saada.
Nauttikaa
Ravistettava ennen käyttöäIstahdan sängylleni. Sängylleni, joka ei edes ole omani, ainakaan en tunne niin. Taas teen sen, kohotan käteni ja osoitan sormellani pientä taulua, joka alkaa pian liikkua oikealle ja sitten vasemmalle, vasemmalta oikealle, samaan tahtiin sormeni kanssa. Pian taulu tipahtaa vaalealle puulattialle, sillä heilautan sormeani ja ajattelen niin tapahtuvan.
”Mitä siellä tapahtuu? Tom… vastaa!”
”Ei mitään. Taulu putosi lattialle…”
Kuulen vaimeasti muiden lasten äänet ympäröivissä huoneissa, puheensorinaa, iloisia huudahduksia. Minäkin olen iloinen. Olen iloinen juuri näin, ilman heitä, ilman ketään.
Taulu asettuu nätisti valkoiselle seinälle, takaisin omalle paikalleen. En tarvitse muita, täällä olemme vain minä ja voimani, ja niin on hyvä.
Niin, voimani... minä tunnen ne. Ne eivät koskaan hylkää minua. Vielä kokoan itse itseni, joka palan tarkoin muovaan, jotta tulisin voittamattomaksi. Minun kuuluu olla voimakkain, kunnioitetuin ja pelätyin. Niin on tarkoitettu, minä tarkoitan niin. Synnyin erityiseksi.
En usko että saa yleistä hyväksyntää
näkemykseni kieroon kasvaneet.Jästisyntyiset. Puoliveriset. Tiedän keitä sellaiset ovat. Olen kuullut heistä paljon. Minusta tuntuu, etteivät he ole kaltaisteni arvoisia. Minä suoraan sanottuna halveksin heitä. Takaan sen, että vielä joskus kaikki tulee olemaan toisin.
Tällöin tulen hävittämään velhoyhteisöstä kaiken epäpuhtaan. Kaikki likainen veri huuhdotaan, jokainen häpeäpilkku pyyhitään pois.
Tunnen pelkoa, sitä minä vielä tunnen. Mutta pian sekin taakka jää taakse. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä, kun revin taas itsestäni seuraavan osan.
Kuolemaa kuoleman perään, jotta saisin aina elää… seitsemän henkeä aion riistää, jottei minua koskaan lannistettaisi, jottei kukaan, joka sitä yrittää, milloinkaan saisi anteeksi.
*
Astelen hermostuneena edestakaisin kylmää kivilattiaa. Tunnen suunnatonta mielihalua rikkoa jokaisen lasisen koriste-esineen ympäriltäni, pirstoa ne palasiksi. Tuntuu kuin jokin sisälläni, kuin roihuava liekki tai jokin tuntematon, karjuva olento, pyrkisi väkisin ulos minusta. Tiedän, että se jokin on ollut minussa aina, uinuva peto, joka vain odotti heräämistään. En ymmärtänyt sitä ennen, tuskin vieläkään kunnolla. Mutta sen käsitän, että itse minä sen virkoamaan sain.
Kuusi riistettyä henkeä, kasa lavastettuja onnettomuuksia, sekä sama tuttu tyytymättömyys, joka pysyttelee sisälläni kalvaen edelleen mieltäni.
Elämä on asia, johon jästisyntyisellä ei ole oikeutta. Vain puhdasverisellä velholla on arvoa.
Tahdon tuntea vallan, nähdä vilpittömän pelon katseissa, jotka keskittyvät minuun, vain minuun. Nauttia kuullessani tuon huumaavankarvaan tuskan, joka kantautuu kituvan huulista. Havaita se aito, hysteerinen kauhu, joka erottuu ohikulkijoiden kasvoilta. Ja nauraa, sillä se kaikki johtuu pelkästään minusta.
Voidaanko määritellä rajaa sellaista
kun hassusta tulee pelottavaa?En tunne mitään, en kerta kaikkiaan. Ennen tunsin onnistumisentunnetta, vihaa, toivoa, pelkoa, asioita, joita muutkin tunsivat. Mutta ikinä eläissäni en ole tuntenut välittäväni kenestäkään… en tuntenut sellaiseen pienintäkään vetoa tai tarvetta. Olen aina, alkuajoista lähtien, peittänyt ja pitänyt tunteeni salassa, sekä muut mahdollisimman etäällä itsestäni, jottei kukaan pääsisi niihin käsiksi. Oli minulla kouluaikoinani tovereita, hyviäkin, muttei yksikään heistä tunne minua oikeasti.
Siitä pidin huolen.
Ennen tunsin kaiketi myös myötätuntoa. Jossain vaiheessa lakkasin kuitenkin vain välittämästä. En enää antanut sen vaikuttaa minuun, minulle oli erittäin helppoa siirtää se sivuun. Enää se ei pyri tielleni, kuten ei mikään muukaan. Olen immuuni kaikelle.
Ja mikä siinä on vikana? Nythän voin tehdä mitä vain.
Ei saisi ajatella näin,
mut se ei oo ainoo, mitä teen väärin.Istun tuolissani nojaten puista selkänojaa vasten. Sulkakynäni on pysähtynyt pergamentille, olen jäänyt tuijottamaan pientä pistettä pöydässäni. Kalpea käteni lepää puoliksi pergamentin päällä, puoliksi pöydän pinnalla. Sulkakynän päästä valunut muste on imeytynyt pieneksi läikäksi vaalealle paperille ja tehnyt i:n pisteestä turhan huomattavan. Puistan hieman päätäni ja kastan uudelleen terävän kärjen. Tuntuu taas, kuin olisin herännyt todellisuuteen.
Joskus jään pohtimaan, miksi minusta tuli mikä tuli. Miksei kukaan muu ole samanlainen?
Kyllä, minä synnyin erityiseksi, mutta minkä vuoksi? Mitä muut ihmiset tuntevat, mikseivät he tahdo samoja asioita kuin minä? Mitä rakkaus on?
Voi. Kysymyksiä. Niitä on monia. Sellaisia, joihin en edes mielisi saada vastausta.
Minussa on ongelma,
jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
korvaan arvaamattomuudella.
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa:
Ravistettava ennen käyttöä.”Yaxley, pyytäisin sinulta erästä asiaa.”
”Mitä vain, herrani, olen aina palveluksessasi, missä sitten ikinä oletkin.”
Minulla on kannattajani. Heitä kertyy hetki hetkeltä enemmän, eikä kukaan uskaltaisi astua tielleni. Nyt olen voittamaton, vailla pelkoa kuolemasta. Miksen iloitse?
Miksen?Sisälläni vallitsee pelkkä vaitonainen tyhjyys. Ainoa asia, joka täyttää hetkellisesti tuon autiuden, on saada aistia anteeksiantamattoman kirouksen vaikutus, silpoa unelmia, riistää toivo. Ja ennen kaikkea, saattaa kuraveriset turmiolliseen loppuun.
Toisinaan mietin aikaa, jolloin olin vielä niin nuori, niin viaton. Puhtauden perikuva, jonka jokainen paha teko ja jok’ikinen toiselle tuottamansa tuska oli ollut täysin tahaton, pelkkä vahinko. Aina olen ollut erilainen, mutta aika, jolloin en vielä käyttänyt sitä hyväkseni, on hamaa menneisyyttä.
Miltä tuntuisikaan elää kuten muut, olla yksi heidän joukossaan, olla kuten… tavallinen? Miksi valitsinkaan tämän tien?
Ei, siinä ei ole vikaa, jos vain… jos saisin aloittaa vielä kaiken alusta? Tehdä muutamia asioita toisin? Vaihtaa polkuja, joita valitsin… pakko myöntää, että välillä ne ottavat voimille.
Tahtoisin olla se joka olin silloin,
kun kuollakseni halusin
tulla sellaiseksi kuin nyt olen
noin tuhat vuotta taaksepäin.Minulla on nyt valta päättää, mitä tapahtuu. Olin pitkään heikko, nautin yksisarvisen verta, olin – mitä eniten maailmassa inhoan – riippuvainen muista. Tarvitsin kehon, jossa olla. Mutta nyt olen palannut takaisin. Entiselleni, mutta entistä voimakkaampana. Minua pelätään ja kunnioitetaan. En välitä kenestäkään, vaikka palkitsenkin parhaimmat kätyrini, jotta he tekisivät jatkossakin parhaansa.
Kuolonsyöjäni palvovat minua, mutta minä ainoastaan käytän heitä omiin tarkoituksiini. Sellainen olen aina ollut, enkä epäile, että jatkossa asiat tulisivat miksikään muuttumaan.
Milloin minä näitä asioita aloin pohtia? Minunhan pitäisi olla se kylmä ja tunteeton, sellainen kuva kaikilla minusta on. Ja sellainen minä, kieltämättä, toden totta olen. Minua pelätään, muttei kukaan rakasta minua. Ei yksikään olento maan päällä voisi kai rakastaa minua. Kukaan ei vastusta minua ja tekojani, mutta se johtuu ainoastaan siitä, että he haluavat suojella itseään.
Nyt mietin, miltä tuntuisi tulla välitetyksi. Jos olisi joku, joka vain tulisi, kysyisi vointiani, ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia. Joku, jolle voisin purkaa syvimmät mietteeni.
Ei – minä pärjään omillani, en halua muita tärvelemään suunnitelmiani, he pilaisivat kaiken – pilaisivathan...?
Voi, totta kai pilaisivat! eivät he käsitä! Kukaan ei vedä vertoja minulle – niin on oleva tarkoitettu, vaikka välillä ajaudunkin aatteisiin… mietelmiin siitä, kuinka kaikki olisi toisin.
Miksi minusta tuli tällainen? Onko tämä kohtaloni? Tunteettomuuteni on alkanut raastaa sisintäni, vaikka ennen pidin sitä pelkkänä hyveenä. Pahus, miten joku jota ei edes ole, voikin käydä taakaksi.
Vaikee on sietää kaiken paino,
mut siihenkin voi kasvaa kiinni.Naputtelen pitkiksi kasvaneilla kynsilläni tuolini puista käsinojaa. Eräs kuolonsyöjistäni koputtaa oveen. Käsken hänet sisään. Kuulen ties monennettako kertaa pahoittelut häiriöstä, jonka tämä mahdollisesti aiheuttaa, näen syvän kumarruksen edessäni. Kehotan palvelijaani kertomaan asiansa, saan kuulla komennuskirouksen alla olevan taikaministeriön työntekijän paljastaneen merkittävää tietoa ministerin taholta. Kerron tämän tehneen hyvää työtä ja siirrän hänet seuraaviin, luottamuksellisempiin tehtäviin.
Olento kumartaa jälleen edessäni, entistä syvemmin ja tyytyväinen hymynhäivä kasvoillaan, kunnes annan tälle luvan poistua huoneesta.
Vielä on paljon tehtävää. Ja kaikki siksi, että niin monet, julmetut virheliikkeet ovat estäneet minua tappamasta Harry Potteria. Hän on ollut niin monesti käsissäni, keskellä kämmentäni, mutta hän on ollut onnekkaampi. Onnekas, pieni pojanrääpäle, joka on kerrassaan ihmeellisellä tuurilla minut kerta toisensa jälkeen pysäyttänyt, eikä tule sitä kyllä enää milloinkaan tekemään.
Noin viidentoista minuutin kuluttua kuulen jälleen koputuksen, edellistä huomattavasti varovaisemman, käsken seuraavan kuolonsyöjäni sisään. Näen, kuinka tämä polvistuu tärisevin jaloin eteeni, rukoilee anteeksiantoa ja kuinka minä rankaisen tätä epäonnistuneesta tehtävästä omalla tavallani.
”Sinusta ei todella taida olla mihinkään, olet liian heikko. Olet mitätön.”
Kuulen avuttomat tuskanulvahdukset ja näen silmissäni tämän ruumiin pakonomaiset kouristukset ja silmien vettymisen. Enkä välitä. En ole välittänyt koskaan.
Minussa on ongelma,
jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
korvaan pessimistisyydellä.
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa:
Ravistettava ennen käyttöä.Minä olen turtunut. Turtunut tähän kaikkeen. Kuinka sumu vallitsee jokaisen askelmani alla, kuinka usva vaeltaa kanssani kaikkialle, minne menenkin. Kuinka kuraverisiä syntyy aina lisää, enkä pääse lepäämään. En ainakaan vielä.
Kun velhoyhteisö on puhdasverisyydellä taattu, on tavoitteeni täytetty. Kun viimeisinkin saasta on karkotettu ikiajoiksi, voin taas palata sellaiseksi, joka olin ennen. Ja niin tarinani kuin tekonikin jäävät ainiaaksi elämään. Kun olen uudistanut velhoyhteisön, voin taas olla vapaa ja hyvittää sille kaiken. Silloin olen saanut tyydytyksen, eikä sen siksi tarvitse enää tuntea pienintäkään pelkoa.
Vielä minun on hyvä olla, vielä joskus saan työni päätökseen – vielä aion saada rauhan.
Joskus aion vielä kääntää kelkkani
ja tehdä korjausliikkeen.
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
…melkein uskon itsekin.”Kukaan ei rakasta sinua tarpeeksi jotta juoksisi kiroukseni eteen ja pelastaisi sinut!”
Minä tiedän sen, nulikka. Tiedän ja olen aina tiennyt, vaikken sitä sinulle sanokaan. Loppujenlopuksi olen aivan yksin, kukaan ei tekisi sellaista tähteni.
Osa kuolonsyöjistänihän ovat yhtä tunteettomia kuin minä – eivät pelastaisi edes mestariaan. Vaikka turha heitä on siitä syyttää, minähän se olin, joka menin kouluttamaan heidät niin hyvin.
Nyt asiaa pohtiessani, saatoin olla hieman harkitsematon asian suhteen, kuka ties, toimia hätiköidysti…
Mutta rakkaus on käsite, joka on minulle vieras, elämäntarkoitus, jota ilman olen aina elänyt ja aion elää myös vastedes, asia, jota en ole koskaan tarvinnut enkä tule koskaan tarvitsemaan, ja sen takana tulen pysymään viimeiseen asti.
Minussa on ongelma,
jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
korvaan piittaamattomuudella.
Minussa on ongelma,
jokin virhe ohjelmoinnissa.
Puutteita koodissa
korvaan tyytymättömyydellä.
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa:
Ravistettava ennen käyttöä.