Ficin nimi: Äärettömät mailit
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Beta: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: melankolinen maailmanlopputilannekuva
Varoitukset: N/A
Haasteet: Oneshot10 (530 sanaa), Yhtyeen tuotanto II kappaleella Toiveista rippeet
A/N: Oikein mukavaa syntymäpäivää Sanderralle! Toiveesi dystopiaoriginaalista iski sopivaan väliin, ja inspis näkökulmaan irtosi tuosta biisistä, vaikkakin vetelin lyriikoista aika leveällä pensselillä maisemaa – toivottavasti osui nyt edes jotenkin kankaalle eli dystopian raameihin. Kiitokset mahdollisuudesta, toivottavasti tykkäät. (+ kiitokset Saappaattomalle otsikosta :D)***
Tuhansia maileja takanapäin.
Hiljaiset tuulet puhalsivat hiekkaa pyörteiksi ilmaan lännestä, luoteesta, kaikista ilmansuunnista. Aavikko oli laaja, loputon ja armoton; päivällä se oli kipinöitä ja hiillos, yöllä tappavan kylmä ja viiltävä jääterä. Sen keskellä kulki kaksi hahmoa, iso ja pieni, isä ja tytär.
"Isä, katso! Raunioita!" Tytön ääni oli väsynyt mutta innostunut, sen äänteiden läpi kuulsi iäisyyksien verran kipua ja uupumusta. Hiekanvärisen hupun alta smaragdinvihreät silmät tarkkailivat jo herkeämättä edessä siintäviä aikaan murtuneita seiniä. Isä ei kuitenkaan päästänyt tytön hennosta kädestä irti. Miehen arpiset kasvot eivät uskaltaneet paljastaa pisaraakaan toivoa. Hitaasti vaeltajat lähestyivät kivisiä jäänteitä, jotka olivat ainoa merkki kadonneesta ihmiselämästä kilometrien säteellä. Muunlaiset eliöt ja organismit puskivat epätoivoisesti kevyiden hiekanjyvien keskeltä siellä täällä, mutta vaeltajien näkökulmasta he tuntuivat olevan ainoat maailman jäljellä olevat ihmiset.
Muutaman jalan päässä raunioista isä uskalsi antaa tyttärelleen vapauden juosta tutkimaan sitä, mikä joskus oli ilmeisesti ollut talo ja sen elinpiiri. Tytön kiinnostus keskittyi aluksi hanaan, joka syöksyi hiekasta samean ja ruosteisen putken varassa. Joskus paikassa oli siis ollut vettä, elämän eliksiiriä. Mies itse tutki raunioseinien sisäpuolella niitä harvoja esineitä, jotka olivat kestäneet ajan terävät hampaat. Kaikkein yllättävimpänä löytönä hiljainen vaeltaja piti metallista laatikostoa, jota ei voinut kuvitella kenenkään muistoksi. Yksi laatikko kerrallaan hän paljasti jonkun elämän rippeet. Arvottoman rihkaman keskeltä erottui yksi haalistunut valokuva: siinä seisoi solakka nainen, jonka kasvoista ei enää näkynyt kuin leveästi hymyilevä suu, nyt harmahtavan sinisenä näkyvän järven rannalla.
Entisestä maailmasta kertova valokuva sai miehen vakavammaksi kuin hän oli ollut pitkään aikaan. Jälleen yhdet rauniot, yksi tuhoutunut elämä, yksi muistutus ihmiskunnan kohtalosta. Hän jatkoi hetken talon vähäisten, pölyisten jäänteiden tutkimista, muttei antanut itsensä innostua liiaksi. Talossa oli tuskin mitään jäljellä, ja siitäkin vähästä mikään ei ollut käyttökelpoista. Tämäkin paikka oli hakuammuntaa, jälleen yksi tyhjä kolo loputtomassa hiekkameressä. Joskus mies arveli, että korkeimmat aallonharjat olivat hukuttaneet kaiken hyödyllisen tai että silmät sokeuttava hiekkamyrsky loikin hänelle harhaisia illuusioita toivosta.
"Minea, hoi! Jatkamme matkaa!" mies huusi tyttärelleen, joka tutki edelleen innolla hioutuneita hiekkatiiliä. Tyttären silmissä näkyi syvänvihreä pettymys, kun hän tallusti surullisena takaisin isänsä luo ja otti tätä kädestä kiinni.
"Isä…", Minea aloitti vaisusti, mutta isä tuli kyykkyyn hänen eteensä ja nosti leukaa kädellään.
"Minea, minä
lupaan sinulle, minä vannon elämäni viimeistenkin henkäysten kautta, että me löydämme vielä tien Kotiin. Sieltä me löydämme varmasti vielä Lääkkeen, parannamme tämän taudin", isä sanoi pistävän harmaat silmät loimuten katsoessaan tyttärensä katseessa kuolevaa viidakkoa ja sen takana piileksivää sielua. Lupauksen lopussa miehen ääni murtui ja tämä yskäisi pari kertaa kuin olisi yrittänyt saada hiekkaa keuhkoistaan ulos. Tyttö nyökkäsi varovaisesti ja halasi isäänsä, viimeistä aavikon keskellä seisovaa tukevaa pilaria. Hänelle oli aivan sama, kuinka monta kertaa isä toteaisi asian hänelle, sillä hän tiesi isän pitävän lupauksensa. Isä piti lupauksensa aina. Yhtä lailla Minean ääretön tuki ja usko pitivät isän järjissään.
Niinpä parivaljakko lähti jälleen matkaamaan kohti Kotia. Kaukaa avaruudesta kukaan ei olisi ehkä edes huomannut kahta pientä ihmistä, kuin muurahaisia katukiveyksen raoissa ja rajoissa. Planeetta, joka joskus oli ollut vehreä kuin muhkein paratiisi, oli vuosituhansien saatossa rapistunut kuivaksi ja halkeilevaksi kivilaataksi. Kukaan – ei isä eikä Minea, saati ne harvat, jotka yhä räpistelivät epätoivoisesti etsien toivoa, Lääkettä, Kotia, miten vain sen halusikaan ilmaista – ei osannut sanoa täydellisellä varmuudella, mitä oli tapahtunut. Ehkä ihminen oli vain antanut periksi.
Tuhansia maileja edessäpäin.