Nimi: Joulumielen arvoitus
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: John/Sherlock
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Pieni arvoitus, fluffy, ficlet
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle. BBC:n hahmojen taustalla myös Steven Moffat ja Mark Gatiss. Minä en saa rahaa leikitellessäni näiden iki-ihanien hahmojen kustannuksella
Yhteenveto: Ihminen on outo otus, erityisesti jouluisin. Sherlock yrittää ratkaista arvoitusta, joka liittyy Johnin mielenliikkeisiin. Joulu 2018 Baker Streetillä.
Kirjoittajan vapaa sana: Ensimmäinen Sherlock-fikkini ikinä! Leppoisaa joulua
Crysted. Toivoit yhtenä vaihtoehtona BBC:n John/Sherlockia joulupakettiin.
~Joulumielen arvoitus~
Oli jouluaaton ilta Bakerstreet 221B:ssä. Sherlock soitti viulullaan rauhallista sävelmää. Se näytti nimittäin olevan ainoa keino saada 3-vuotias Rosie rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan kaiken vipellyksen ja touhun jälkeen. Pieni tyttö oli lisäksi ollut aivan liian säpinöissään odottaessaan yöllistä joulupukin tuloa. Siihen Sherlock oli todennut että pukki oli ensinnäkin aivan liian lihava, että mahtuisi hänen takastaan tulemaan vierailulle. Toiseksi hän oli todennut tytölle että tämä oli ollut sen verran tuhma, että pukki pudottaisi takasta korkeintaan risukimpun jolla voitaisi antaa piiskaa. Tyttö oli lopulta pillahtanut itkuun ja Sherlock sai syyttää täysin itseään menetetystä hetkellisestä kotirauhasta. Hän oli oikeastaan Johnille velkaa sen, että soittaisi tytön nukuksiin.
”Kiitos Sherlock”, John sanoi kun tyttö oli nukahtanut hänen syliinsä.
”Ai mistä hyvästä? Siitä että pistin tytön itkemään vai siitä että sain hänet hiljaiseksi?” Sherlock totesi vähän sarkastisesti ja läpsäisi samantien itseään henkisesti.
”Sherlock vo...”, John aloitti mutta nielaisi sitten kysymyksensä ja katsoi nukkuvaa tytärtään. Ei hän voisi vaivata miestä majoittamaan heitä. Olivathan he olleet jo enemmän kuin vaivaksi aamupäivästä asti. John nousi pieni tyttö sylissään ja lähti kohti ovea.
”John”, Sherlock sanoi sen verran vaativasti että John pysähtyi.
”Tietysti te jäätte tänne nukkumaan. Sinulla oli mukanasi kaksi laukkua, joihin mahtuu kaikki tarvittava koko joulun ajaksi. Vanhassa huoneessasi on kaikki valmiina”, Sherlock sanoi ja marssi huoneen ovelle avaten sen. Johnillahan oli lapsi sylissään.
John sai huomata, että huoneessa oli tosiaan kaikki valmiina. Jopa hänen ja Rosien laukut oli nostettu jossain välissä käytävältä huoneeseen. Hän arveli rouva Hudsonin olleen järjestelyn takana. Eihän Sherlock olisi voinut, eihän? Hän peitteli Rosien pieneenpään sängyistä ja antoi tälle suukon otsalle. Oven hän jätti raolleen ja palasi olohuoneeseen, jonne Sherlock oli jo asettautunut.
Todellakin asettautunut, nimittäin mies makasi sohvalla kattoon tuijottaen ja selvästi jotain pohtien. John ei tohtinut keskeyttää, mutta huomasi Sherlockin osoittavan sormellaan pienellä pöydällä olevaa pulloa – Ylämaan viskiä.
”Ota hörppy ja anna tänne myös”, Sherlock sanoi ja John teki työtä käskettyä. John kallisti raakaa juomaa alas kurkustaan ja tunnisti sen yhdeksi parhaista viskilaaduista, sillä hän oli nauttinut sitä ennenkin. Tuntui ehkä vähän rahvaanomaiselta juoda sitä suoraan pullosta, mutta Sherlock viis veisasi sellaisista muotoseikoista. Samaan kurkkuunhan se juoma joutui, joi sen hienostuneesti lasista tai suoraan pullonsuusta.
Sherlockilla oli pieni arvoitus ratkaistavanaan ja hänellä olisi koko joulu aikaa ratkaista se. Sellaisen määräajan hän oli asettanut itselleen. Hän oli pohtinut ihmisten joulumieltä noin niinkuin yleisesti. Sherlock oli aina tiennyt että ihminen oli outo otus ja oli sitä erityisesti jouluisin. Yhtäkkiä kaiken piti olla täydellistä ja ihanaa, romanttista ja ylitsepursuavan onnellista ja arki tuli lyödä lyttyyn ja talloa maton alle häiritsevien roskien tavoin vaikka väkisin. Arki? Mitä se ikinä olikaan tavallisille ihmisille, joilla oli tavallinen perhe. Sherlock ei laskenut itseään kuuluvaksi tavalliseen perheeseen, ei edes lapsena. Hän kaatoi raakaa viskiä kurkkuunsa ja yskäisi sen perään. Helkutin väkevää tavaraa, mutta ehdottoman hyvää.
Ah, mutta viskistä joulumieleen tai pikemminkin Johnin mielenliikkeisiin näin joulun aikaan. John oli aamupäivällä tuonut tullessaan pikkuruisen joulukuusen ja koristeita. Hän oli koristellut sen päivällä yhdessä tyttärensä kanssa ja Sherlock oli saanut kunnian asettaa yhdessä kummityttönsä kanssa latvatähden paikoilleen. Nyt oli kaiketi aika leikkiä joulupukkia ja viedä kuusen juurelle lahjat aamua varten.
”Sherlock, mitä sinä teet?” John kysyi kun näki miehen vievän kuusen juurelle kaksi pientä ja yhden vähän isomman paketin ja sen jälkeen hän pysähtyi takan äärelle ja laittoi tonttulakin heitä kohden irvistelevän pääkallon päähän.
”Laitoin kallolle tonttulakin”, Sherlock vastasi.
”Kyllä minä nyt sen näin mutta... äh. Ei hitto”, John sanoi ja räjähti sitten nauramaan. Hän nauroi sillä tavalla johnmaisesti vähän kihertäen, niinkuin John yleensä nauroi kun oli juonut alkoholia ja saanut päähänsä että Sherlock oli tehnyt jotain huvittavaa. Se tuntui kaikella tavalla hyvin kotoisalta ja sai jotain läikähtämään Sherlockin sisuskaluissa. Se oli se outo pieni muljahdus, jonka hän tunsi ainoastaan Johnin seurassa ja se toistui yleensä silloin kun he olivat kahdestaan ja rentoutuivat.
”Hyvä on. Aika leikkiä joulupukkia”, John totesi kadoten johonkin. Kohta hän palasi ja asetti kuusen alle neljä pakettia. Noustessaan kuusen juurelta Sherlock tarttui häntä ranteesta mutta ei sanonut mitään. Katseli vain hetken intensiivisesti. Johnin hengitys kiihtyi aavistuksen verran. Kun Sherlock irrotti otteensa John oli huomaavinaan siinä viivyttelevän hipaisun. Molemmat istuivat nojatuoleilleen ja kallistivat uudet huikat pullosta, jonka nesteen pinta oli vajonnut muutamaan senttiin.
”Miten sinä kestät, kun sinulla ei ole tapausta ratkaistavana?” John kysyi sitten.
”Hmmm. Enkä minulla ei ole tapausta kesken, mutta minulla on silti ratkaistavana eräänlainen arvoitus”, Sherlock vastasi vähän salaperäisenä.
”Haluatko kertoa mikä se on?” John kysyi.
”Minun on ratkaistava se yksin, mutta kerron sinulle kun olen selvittänyt sen”, Sherlock lupasi ja kulautti sitten pohjat pullosta.
~*~
Joulupäivän aamuna kuusen luota kuului riemastunut hihkaisu, kun Rosie löysi sieltä kasan joululahjoja.
”Isiii! Joulupukki on käynyt. Eikä se ollut lihava, kun mahtui savupiipusta”, Rosie huudahti heti herättyään. John nousi ja kiitti onneaan, ettei hänen päänsä ollut kipeä. Enempi alkoholi olisi saattanut olla pahasta.
”Olethan sinä nähnyt kuinka lihava joulupukki on. Mutta Sherlock ei tiedä, että pukilla on sellaista taikajauhetta, jonka avulla hän kutistuu että mahtuu tulemaan savupiipun kautta tuomaan lahjat kuusen alle”, John selitti ja päätti että he katsoisivat myöhemmin elokuvan, jossa joulupukki tekisi juuri niin.
”Joko voi avata paketit?” Rosie kysyi istahtaessaan kuusen luokse.
”Odotetaan että Rouva Hudson ja Sherlock tulevat myös. Mutta me voimme katsoa kenelle nämä paketit on tarkoitettu.” Ja yhden paketin yhteydessä olikin viesti Rosielle. Siinä luki että tämä paketti on sellainen jonka saa aukaista vaikka kaikki muut olisivat vielä nukkumassa ja niin Rosien uteliaisuus oli tyydytetty ainakin pieneksi aikaa.
Kun Sherlock viimein ilmestyi tukka pörrössä olohuoneeseen, olivat John ja Rosie jo syöneet aamupalaa ja istuivat sohvalla. John luki joululahjapaketista tullutta satukirjaa Petteri Kaniinista. Hänen katseensa viipyi hetken Sherlockin aamuisessa pörrötukassa ja hän hymyili. Se ei jäänyt Sherlockilta huomaamatta ja kun hän katsoi Johnista poispäin, hän hymyili myös. Oli aika kutsua myös rouva Hudson yhteiseen jouluhetkeen. Nainen olikin jo koonnut herkkutarjottimen jonka hän toi mukanaan yläkertaan. Nähdessään tarjottimen ja mitä kaikkea siinä oli Sherlock halasi rouva Hudsonia.
”Kiitos. Olet korvaamaton”, Sherlock sanoi ja todella tarkoitti sitä. ”Hyvää joulua”, hän lisäsi vielä saaden rouvan herkistymään.
”Sherlock. Sinä se tässä olet korvaamaton. Ja oikein hyvää joulua”, rouva Hudson sanoi. Sitten oli aika keskittyä Rosieen ja kuusen alla odottaviin yllätyksiin.
Kohta John sai pelata Rosien kanssa muistipeliä väsyksiin asti ja kun John väsyi, oli Sherlockin vuoro. Olihan mies ostanut tytölle kyseisen pelin. Ja Sherlock sai tehdä tosissaan töitä, että häviäisi muutaman pelin että Rosien mielenkiinto peliä kohtaan säilyisi jatkossakin. Muistipelin kuvitus oli erittäin tyttömäinen, sillä siellä vilisivät kaikki Disneyn prinsessahahmot ja siinä olikin Johnilla ja rouva Hudsonilla perässä pysymistä, kun Rosie esitteli asiantuntevasti kaikki prinsessat ja niiden tarinat.
”Sain myyjältä hieman apua lelukaupassa, kun olin ostoksilla”, Sherlock myönsi kun Rosien viimein keskittyi seuraavaan leikkiinsä.
”Uskon sen. Et ole mikään pikkutyttöjen leluasiantuntija. Mutta kehityt siinäkin koko ajan”, John totesi pilke silmäkulmassa.
Kun televisiosta oli katsottu koko joukko lastenohjelmaa ja joulupäivällinen oli syöty, rouva Hudson lupasi ottaa Rosien alakertaan päiväunille, jotta miehet saivat hengähtää yläkerrassa. Sherlock oli vähällä nukahtaa sohvalle, kun John istahti hänen viereensä.
”Olen miettinyt millaista olisi taas asua täällä”, hän sanoi. Se valpastutti Sherlockin horroksestaan.
”Mihin lopputulokseen tulit?” Sherlock uteli.
”En mihinkään, koska en minä voi tänne muuttaa. Minulla on Rosie hoidettavana”, John toesi. ”Tyttö saisi sinut hulluksi. Tarvitset sen verran tilaa ympärillesi.”
”Hmmmm”, Sherlock hymisi ja jäi miettimään ratkaistavaa arvoitustaan. Johnilla oli selvästi tarvetta viettää aikaa Bakerstreetillä. Olihan mies pakannut laukut täyteen ja nähnyt vaivaa tyttärensä vuoksi tuodessaan joulukuusen ja koristeita tullessaan. Mutta johtuiko kaikki joulusta ja siitä että Johnin pää pehmeni muiden tavoin näin joulunaikaan? Sitä Sherlock ei uskonut, sillä hän oli nähnyt miten Johnin monet joulut olivat kuluneet. Mies oli usein sotkeutunut korviaan myöten hankaluuksiin ja tapausten ratkaisemiseen hänen apunaan.
”Mitä sinä haluat?" Sherlock mutisi puoliksi itselleen pohtien, eikä oikeastaan odottanut siihen vastausta.
”Mitäkö minä haluan?” John kysyi päätään pudistellen. ”Ei Sherlock. Vaan mitä sinä et missään tapauksessa halua.”
Sherlock katsoi Johnia ja päätti että oli ratkaissut arvoituksen – ainakin osittain. John saisi itse sanoa viimeiset sanat ja varmistaa sen oliko Sherlock oikeassa.
”John. Sinä haluaisit tänne takaisin, sillä pidit siitä ajasta, jolloin tulimme ja menimme milloin kutsu kävi ja silloinkin kun kukaan ei pyytänyt. Nukuimme milloin ehdimme ja söimme jos satuimme muistamaan. Tosin sinä söit myös siksi että se oli järkevää. Haluaisit nuo päivät takaisin, mutta tiedät ettei menneisyyteen voi palata. Sinä et ole varma haluanko sinua tänne pidemmäksi ajaksi ja olet epävarma miten Rosie vaikuttaa tähän kaikkeen. Sen lisäksi on vielä jotain, mitä et ole koskaan kertonut.”
Jonh kuunteli ja nyökkäsi. Sherlock oli hyvä tekemään havaintoja ja tekemään päätelmiä, mutta ajatuksia ja tunteita mies ei luojan kiitos osannut lukea, vaikka John välillä epäili sitä. Sherlock kaappasi Johnin halaukseen ja piti miestä tiukassa otteessaan.
”Ei maksa mitään kokeilla täällä asumista. Ja Rosien hoito on järjestelykysymys”, Sherlock sanoi pörröttäen lyhyemmän miehen hiukset sekaisin.
”Kiitos Sherlock. Me jäämme joksikin aikaa”, John sanoi. ”Sinusta on alkanut kuoriutua melkoinen ajatustenlukija ja se on hieman hämmentävää.”
”Vain sinun kohdallasi John. Olet kovin läpinäkyvä”, Sherlock sanoi ja hellitti sitten tiukasta halausotteesta.
”Hyvää joulua Sherlock”, John sanoi hymyillen vapautuneesti.
”Ja parempaa uutta vuotta”, Sherlock lisäsi.
Loppu
