Nimi: Rouva Luutnantti
Ikäraja: K-11
Varoitukset: lievästi kuvailtua väkivaltaa, kiduttamista ja tappamista sekä mainintoja raiskaamisesta
Tiivistelmä: Ensin hän pelasti, sitten hän katsoi sivusta ja viimeisenä hän murhasiPELASTAJA
”Rouva luutnantti.”
Selja oli varma, että hän ei koskaan tottuisi kuulemaan noita sanoja. Rouva luutnantti kuulosti niin viralliselta, suorastaan mahtipontiselta. Loppujen lopuksi Selja oli vain päälle parikymppinen opiskelija, joka oli kuukausi sitten revitty rintamalle, kun sota oli syttynyt.
”Niin?” hän vastasi ja kääntyi katsomaan häntä puhutellutta kersanttia, jolla oli vakava ilme kasvoillaan.
”Pojat yhyttivät rintamakarkurin”, kersantti sanoi ja Selja kirosi ääneen. Vain vähän matkan päässä oli etulinja, tykistön jyly ei antanut heidän unohtaa sitä tosiseikkaa, ja rintamakarkurin oli täytynyt tulla sieltä.
Rintamakarkuruus oli luonnollisesti halveksittua. Se oli suuri pelkuruuden osoitus, todellinen petos. Selja halveksui rintamakarkuruutta aivan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin sotilas, mutta hän uskoi, että jos he antaisivat sodan tuhota heidän ihmisyytensä, voitto ei merkitsisi mitään.
Näky, joka Seljaa kohtasi, oli ruma. Kolme sotilasta potkivat maassa makaavaa poikaa, joka ei liikkunut.
”Lopettakaa”, hän sanoi ladaten äänensä niin paljon auktoriteettiä kuin mahdollista. Valitettava tosiasia oli, että toisinaan häntä ei otettu tosissaan, koska hän oli nainen. Kuten Selja oli pelännyt, hänen käskyllään ei ollut vaikutusta.
”Se oli suora käsky!” Selja tiuskaisi, saamatta vieläkään mitään reaktiota. Hän katsoi ympärilleen vain pelkkiä hurraavia sotilaita, ei yhtäkään upseeria. Selja olisi hoidettava tilanne yksinään. Hän toivoi, että väkivallasta juopuneet sotilaat eivät kävisi hänen kimppuunsa.
”Te kolme”, hän aloitti ja piti pienen tauon, ”joudutte sotaoikeuteen, jollette lopeta tällä sekunnilla.”
Sotaoikeudella uhkaaminen toimi ja sotilaat lopettivat mutisten jotain, mitä Selja ei välittänyt kuunnella. Hän polvistui rintamakarkurin viereen ja etsi hänen pulssinsa. Seljan sydäntä särki huomata, kuinka kyseessä oli nuori poika. Käytännössä univormuun puettu lapsi, jolle oli vain lykätty ase käteen ja heitetty etulinjaan vihollisen tapettavaksi.
”Kersantit, viekää hänet lääkintämiehen luokse”, Selja sanoi ja pyyhki pojan silmien päälle valunutta verta kiivaasti. Hän nousi seisomaan ja katsoi, kunka kaksi kersanttia auttoivat pojan pystyyn ja lähtivät taluttamaan häntä pois. Pahoinpidelty poika pysäytti heidät ja katsoi Seljaa suoraan silmiin.
”Kiitos.”
SIVUSTAKATSOJA
Kaksi kuukautta myöhemmin Selja oli ollut etulinjassa jo viikkoja ja hän toivoi sydämensä pohjasta pääsevänsä sieltä pian pois. Elävänä tai kuolleena, sillä ei ollut siinä vaiheessa merkitystä. He olivat vallanneet kaupungin takaisin, sotilaita oli kuollut kuin kärpäsiä ja vihollisjoukkojen suorittamat julmuudet saivat Selja voimaan pahoin.
Kidutettuja, tapettuja ja raiskattuja siviilejä oli joka puolella. Jopa pienten lasten ruumiita löydettiin pahoin turmeltuina. Se kaikki herätti sotilaissa alkukantaista raivoa, halua tuhota vihollinen. Vaikka kaupungin valtaaminen oli vienyt veronsa heiltä kaikilta, uhkuivat sotilaat kostonhimoa.
”Rouva luutnantti, me saimme kaksikymmentäkaksi sotavankia”, sotilas ilmoitti ja Selja nyökkäsi. Sotilaan poistuttua Selja joi kulauksen vettä, toivoen sen selvittävän hänen päätään. Hän vihasi niin raivokkaasti vihollista, mutta hän oli upseeri, joten hänen täytyi pitää itsensä kasassa.
Kuten Selja oli arvannut, sotilaat olivat ottaneet asiakseen kuulustella vankeja. Kuulustelu saattoi olla väärä termi, sillä tapahtuma muistutti ennemminkin kidutusta. Vankeja kieritettiin mädäntyneissä ruumispinoissa, heitä hakattiin raivokkaasti ja sen jälkeen heidät pakotettiin nuolemaan omaa vertaan maasta. Selja pisti merkille, kuinka nuorilta ja pelokkailta vangit näyttivät ja tunsi hetkellisen surun pistoksen. He olivat vain poikia, eivät miehiä.
”Lopettakaa”, hän käski. Hyökkäysten aikana Selja oli saavuttanut miesten kunnioituksen ja he lopettivatkin heti käskyn kuullessaan. Selja näki heidän vihasta vääristyneet kasvonsa eikä hän voinut syyttää siitä heitä. Hän oli itse aivan yhtä raivoissaan, mutta hänellä oli vastuu ja sitä paitsi, julmuus saisi aikaan vain lisää julmuutta, loppumattoman kostonkierteen.
”Rouva luutnantti, missä on lääkintämies?” kysyi yhtäkkinen ääni hänen takaansa. Selja osoitti suunnan ja kysyi, kuka oli loukkaantunut.
”Me löysimme elävän siviilin. Pikkutytön”, sotilas vastasi ja osoitti taakseen, jossa toinen sotilas piti sylissään vilttiin käärittyä pientä lasta. Lapsi puristi lasittunein silmin sotilaan univormua. Luoja yksin tiesi, mitä lapsiparka oli kokenut. Vihollinen oli surutta kiduttanut, tappanut ja raiskannut pieniä lapsiakin ja lapsen ulkomuodosta päätellen hän oli kokenut jos jotakin. Vihan ja surun kyyneleet vierivät Seljan poskille.
”Ampukaa ne paskiaiset.”
MURHAAJA
Sota oli ohi ja he olivat voittaneet, jos nyt sodassa ikinä kumpikaan osapuoli saattoi voittaa. Verta oli vuodatettu puolin ja toisin ja vaikka heidän fyysiset haavat parantuisivat ajan myötä, jäisivät heidän henkiset haavansa vuotamaan ikuisiksi ajoiksi. Paluuta entiseen ei olisi.
”Rouva luutnantti”, Seljan kanssa ensimmäisestä päivästä asti palvellut kersantti tervehti.
”Tiedät vallan hyvin, että se on rouva kapteeni nykyään”, hän vastasi virnistäen. Kaiken sodan pahuuden ja julmuuden keskellä oli jokin hyvin kaunis saanut alkunsa: rakkaus.
Sodan keskellä oli vaarallista rakastaa, sillä jokaikinen hetki oli yhä todennäköisempää, että he kuolisivat. Sodan ollessa ohi rakkaus pääsi valloilleen, sen annettiin herätä henkiin tuskaisan pelon alta.
Yhtäkkinen vapaa-aika rankan sodan jälkeen, viina, aseet ja nuoret miehet olivat kuitenkin huono yhdistelmä. Miehitysjoukkoina he olivat vihollisen maaperällä ja sodan aikana todistetut julmuudet eivät olleet unohtuneet. Tragedioilta ei voitu säästyä.
Olisi voinut luulla, että Selja olisi jo siinä vaiheessa tottunut kuolemaan. Oli kuitenkin hyvin eri asia katsoa ystäviensä kuolevan vihollisen luodista kuin pitää rakastettunsa kylmenevästä kädestä kiinni sen jälkeen, kun hänet oli kylmäverisesti ammuttu hänen yrittäessään estää sodan julmuuksien kostamista viattomille siviileille.
Selja oli tappanut satoja ihmisiä. Hän oli ampunut, puukottanut ja kerran katkaissut niskat. Olisi voinut luulla, että tappaminen olisi ollut hänelle helppoa. Oli helppoa tappaa vihollinen, kun piti tappaa tai tulla tapetuksi. Se oli normi, sitä ei tullut ajateltua sen enempää. Oli kuitenkin tyystin eri asia katsoa tuoliin sidottua, hakattua nuorta miestä, jonka rinnalla oli palvellut silmiin ja painaa liipaisimesta. Kyseessä ei ollut tapa tai tule tapetuksi vaan kyseessä olisi kylmäverinen murha.
Tuoliin sidottu mies nyyhkytti ja vannoi, ettei ollut tarkoittanut tappaa yhtä omistaan. Sotilaat olivat piesseet hänet lähes tunnistamattomaan kuntoon ja pieni ääni Seljan takaraivossa naputti, että sotaoikeudessa mies saisi sen, mitä hän ansaitsisi. Hän ei ollut jumala, eikä ollut hänen asiansa päättää kuka sai elää.
Kaikesta huolimatta, Selja kohotti aseensa ja painoi liipaisinta.
