Nimi: Takahuone
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Psykologinen kauhu
Yhteenveto: Mitä jos löytäisit itsesi labyrintistä tyhjiä huoneita muistamatta mitään entisestä elämästäsi?
Varoitukset: Vaikka ikäraja on S, tekstissä on melko ahdistava tunnelma
A/N: Tälläinen teksti syntyi aika nopeasti nähtyäni
tämän kuvanOlen tyhjässä huoneessa. Huoneessa on kulunut ja inhottavan kostea kellertävänvalkoinen kokolattiamatto. Huoneen seinät ovat vaaleankeltaista tapettia ja niissä on haaleita samanlaisia kukkakuvioita. Katto on valkoinen, ainakin se on joskus ollut, mutta nyt se on enemmän kuluneen harmaa. Katossa on kädenjälkiä. Nostan käteni ylös, mutta käteni jää hapuilemaan puoli metriä katosta. Saattaisin yltää sinne jos hyppäisin. Lasken käteni alas.
Kävelen eteenpäin. Saavun toiseen huoneeseen, täsmälleen samanlaiseen. Lattia on yhä epämiellyttävän kostea ja haju inhottavan tunkkainen. Kävelen eteenpäin ja olen vieläkin samanlaisessa huoneessa. Käännyn nyt vasemmalle, mutta sekin huone on täsmälleen samanlainen. Katson taakseni, mutta en enää osaa sanoa mistä tulin, sillä jokaisessa huoneessa on kolme ovetonta oviaukkoa. Jokainen huone on tismalleen samanlainen ja huoneita näyttää olevan loputon määrä. Tai ehkä niitä on vain juuri sen verran, että labyrintti tuntuu loputtomalta.
Ikkunoita ei ole. Valot särisevät kimeästi, aiheuttavat päänsärkyä ja sattuvat korviin. Valot ovat tavallisia suorakaiteen muotoisia lamppuja, joita on kaikkialla, kaupoissa, kouluissa, virastoissa… En tiedä miten tiedän sen, vaikka en muista ikinä käyneeni kaupassa, koulussa tai virastossa.
Valot alkavat räpsyä. En pidä tästä. Valot alkavat yksitellen mennä pois päin huoneista ympärilläni. Otan hätääntyneen askeleen johonkin suuntaan, mutta ei ole mitään minne paeta. Pimeys lähestyy, mutta valot eivät menekään pois päältä juuri siitä huoneessa, jossa olen.
En ole yhtään sen helpottuneempi. Kaikkialla muualla on pimeää paitsi siinä huoneessa jossa olen. Mitä se tarkoittaa? Satuinko onnekkaasti pysähtymään huoneeseen, jossa olen turvassa vai tietääkö joku, että olen juuri tässä huoneessa? Näkeekö joku minut?
Valot räpsähtävät yllättäen päälle kaikissa huoneissa. Pälyilen ympärilleni kuin odottaen jonkin hirviön seisovan yhdessä huoneessa, mutten näe ketään. En näe kameroitakaan. Tyhjässä huoneessa ei ole paikkaa, minne sellaisen piilottaa.
Valot särisevät yhä äänekkäämmin. Ääni tuntuu liikkuvan, liukuvan kauemmas. Seuraan ääntä, koska vaikken tiedä minne olen joutunut, paikoillaan pysyminen ei tunnu turvalliselta.
Yritän miettiä miten päädyin tänne, mutten muista. En muista edes omaa nimeäni. En muista onko minulla ollut elämää ennen tätä. En muista kauanko olen ollut täällä, tiedän vain, että läsnä on koko ajan ahdistava tunnelma niin kuin jokin muu olisi läsnä. Katsoisi.
Valot alkavat räpsyä pois yksitellen siitä huoneesta jossa olen. Pinkaisen juoksuun siihen suuntaan, jossa valoa vielä on. Valot räpsyvät pois päältä vain nopeammin ja nopeammin ja ehdin pimenevästä huoneesta valoisaan huoneeseen juuri ja juuri ennen kuin viimeinen valo räpsähtää pois päältä. En tiedä mitä tapahtuu, jos jään pimeään huoneeseen, mutta jokainen vaistoni kertoo, etten halua tietää.
Istun polvilleni kostealle kokolattiamatolle ja yritän tasata hengitystäni. Ahdistus on ollut koko ajan läsnä, mutta nyt hengittäminen alkaa tuntua vaikealta. Mitä tämä on? Miten pääsen pois? Mitä pimeässä on?
Muiden huoneiden valot räpsähtävät päälle.
Nousen ylös ja vilkaisen taakseni. Pimeä tuli äsken tuolta. Sitä ennen se tuli… kai toisesta suunnasta? Eli minne lähteä nyt?
Vilkaisen kattoa. Tässäkin huoneessa katossa on kädenjälkiä. Tarkoittaako se jotain? Mitä katossa on? Hypähdän ja käteni koskettaa kattoa. Liikun hieman ja kosketan kattoa toisesta kohtaa. Siitä kohtaa katto tuntuu liikkuvan. Hypähdän uudestaan ja painan kattoa molemmilla kämmenilläni. Katto avautuu ja sieltä tipahtaa jotain, paperinpalanen. Otan sen käteeni, mutten ehdi jäädä tutkailemaan sitä, sillä valot alkavat taas räpsyä. Särisevä ääni alkaa liikkua ja seuraan sitä juosten.
Oloni alkaa tuntua hieman varmemmalta, kun tajuan paikan säännöt. En tiedä yhä missä olen ja miksi olen tänne joutunut, mutta tuntuu hyvältä, että tiedän sentään jotain. Päästyäni pimeydeltä karkuun alan taas hyppimään kohti kattoa ja huomaan, että katossa on myös yksi kohta, joka tuntuu painautuvan sisäänpäin. Sieltäkin tipahtaa paperipala. Nostan paperit vierekkäin ja ne yhdistyvät toisiinsa. Ne muodostavat jotakin viestiä, josta en saa selvää.
Valot alkavat vilkkumaan ilman särisevän äänen varoitusta.
Alan juoksemaan. Ensi kertaa kuulen askelia takaani. Kiljaisen mielessäni ja yritän juosta kovempaa.
Onnistun pääsemään valoon. Katson kauhuissani taakseni huoneen pimeyteen, mutten näe ketään. Alan nopeasti hyppimään kohti kattoa. Tällä kertaa kestää kauan ennen kuin löydän oikean kohdan. Ehdin nappaamaan katosta tippuvan paperin juuri ennen kuin valot alkavat taas räpsymään.
Juoksen.
Askeleet takanani eivät kuulosta ihmisen askelilta, kuulostaa siltä, että jalkoja on enemmän. Tai sitten siellä on monta ihmistä. Keltaiset seinät vilkkuvat silmissäni, kun yritän paeta minua jahtaavaa pimeyttä, hirviötä – hirviöitä. Sydämeni hakkaa, jäseneni hikoavat, hapenpuute sattuu kurkkuuni.
Kaadun.
Kiljaisen taas mielessäni, mutta kierähdän valoisaan huoneeseen juuri ennen kuin pimeys syö edellisen huoneen sisäänsä. Hengitän raskaasti poski vasten märkää mattoa. Askeleet loppuivat kuin seinään nyt kun olen turvassa.
Turvassa?Nousen vapisten pystyyn ja alan hyppimään hysteerisesti kohti kattoa. Minulla on tällä kertaa parempi tuuri kuin edellisellä, sillä löydän oikean kohdan helposti. Vien neljännen palan muiden viereen ja lapusta tulee viimein kokonainen.
Pimeys syö minut sisäänsä ennen kuin ehdin tajuamaan mitä viestissä lukee.
En näe enää vartaloani tai käsiäni, jotka pitelivät viestiä. En tunne jäseniäni tai vasta äsken kipeitä keuhkojani. Nyt näen vain valoa hohtavan viestin, jonka sain koottua.
Onneksi olkoon pelaaja #3849, suoritit tason 1: Takahuone. Seuraavaksi taso 2: Peilimaa.
Elämiä käytetty: 16/1000
Onnea.