Jaaha, katsotaan mitä tästä tulee. Paha kirjoituskammo vaaninut koko syksyn, niin piti vähän rikkoa rajoja ja kirjoittaa erilaista tekstiä kuin mihin on tottunut. Nyt vähän jännittää. Jännittää myös koska ensimmäinen kerta, kun tänne mitään postaan.
Kirjoittaja: Cella
Ikäraja: K-11
Nimi: Muisto kesästä ja niistä ihmisistä
~
Sinä vuonna kesä kesti vain kaksi päivää.
Kaksi päivää oli niin kuumaa, että festivaalialueen nurmikko kellersi kuivuuttaan, hiki maistui suolalta ylähuulella ja norui niskasta mekon alle näkymättömiin. Väenpaljous puski ja ahdisti meitä molemmilta puolilta, keinuttaen meitä lähemmäs lavaa yhtä vastustamattomasti kuin meren aallot. Sen kädet oli mun ympärillä ja sen parransänki kutitti mun kaulaa. Eikä se tuntunut väärältä. Järjellä ajatellen olisi pitänyt tuntua väärältä, koska se ihminen oli mulle täysin vieras, mutta järjellä ei tainnut olla valtaa muhun sinä kesänä.
Oli suuri ihmismassa, melu ja korviahuumaava musiikin pauhu, ja samalla me oltiin ainoat ihmiset koko universumissa. Tai siltä se tuntui. Se katsoi mua eri tavalla kuin kukaan muu – kuin se olisi pelännyt kuollakseen mitä tapahtuisi, jos mä lopettaisin nauramisen ja irtoaisin sen sylistä. Kuin se olisi aikonut katsoa mua ajanlaskun loppuun saakka. Se katsoi mua niin, vaikka me oltiin vasta tavattu.
Joku muukin katsoi mua. Ystävä, tai sellaisena mä olin sen aina ajatellut. Nyt se ystävä katsoi polttavasti, kun mun mekon paljastama kesäiho koski toista miestä, eikä se edes yrittänyt esittää ettei se olisi vihainen. Meidän ystävyys oli aina ollut erikoinen, kyllä mä sen tiesin, mutta en ollut kuvitellut sen olevan mitään muutakaan. Se ystävä oli ihminen, joka sai kaikki kehräämään, kaikki rakastumaan. Siksi en ymmärtänyt, miksi se tuijotti mua mustin silmin. En mä ollut kaunein ihminen siellä.
Mua pitelevät kädet vahvisti otettaan, kai sekin oli huomannut ystävän muuttuneen katseen. Se halusi mut kokonaan itselleen, ja mä yritin kovasti peittää kuinka selittämättömästi se sai mun mahanpohjan kääntymään. Valta toiseen ihmiseen humallutti mut vahvemmin kuin helteen lämmittämä rommi.
On marraskuu. Festivaalialue on autio ja surullinen, peittynyt kauttaaltaan mustaan jäähän. Viime yönä siltä tuli viesti – siltä, jonka parransänki jätti jäljen mun ihoon ja jonka ääntä tai silmien väriä mä en enää muista. Viesti tuntui väärältä, kuin jotain oltaisiin repäisty ulos kauniista, meluisasta, muistiin säilötystä elokuvasta ja heitetty keskelle vaisuinta ja ruminta arkea. Se ei kuulunut sinne.
Nimittäin joskus se pieni, hullu rakkaus jää vain siihen yhteen pieneen, hulluun hetkeen, missä se koetaan.
Siihen hetkeen kun oli kesä, ja se kesä kesti vain kaksi päivää.