Ficin nimi: Myrskynuotiolla
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: Saappaaton, kiitos ♥
Genre: draama
Hahmo(t): Remus & Hagrid
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Tässäpä syndelahja
Waulishille! Remus ainakin passasi parituksellisena, joten ehkä se menee parittomanakin, ja Hadrig ja luonto olikin toiveissa myös. Jospa tämä kolahtaisi edes jotenkin, vaikka vähän blockin tuntua mulla on vieläkin kirjoittamisessa. Kiitos inspiroivasta synttäritoiveesta, sain pitkästä aikaa kirjoitettua! Otsikko on vähän hassu, mutta musta se kuulosti kivalta, joten otin sen!
Myrskynuotiolla
Nuotio rätisi ja tuuli tuiversi sen liekkejä. Ilta ei ollut vielä pitkällä, mutta mustat pilvet olivat pimentäneet taivaan jo kuin yöksi. Tuuli oli viileä, mutta Remusta palelsi enemmän väsymys.
Hagrid heitti kalikoita nuotioon ja he kumpikin olivat vaiti. Remus katsoi ajatuksiinsa vaipuneena liekkejä, kun Hagrid viimein rikkoi hiljaisuuden, vaikka se ei ollutkaan ollut missään vaiheessa vaivaannuttava.
Ihmisten välinen hiljaisuus oli ollut toivottua, mutta Remus ei pistänyt pahitteeksi rupatteluakaan. Heitä ympäröivät metsän, tuulen ja nuotion äänet olivat riittäneet hänelle, mutta tuntui hyvältä tietää jonkun olevan läsnä.
“Kyllä se on niin, että tulen kajossa mieli lepää, Remus”, Hagrid sanoi hymyillen. “Mutta on vissiin niin, että kohta sataa vettä.”
Ukkosen jyrähdys jossain kauempaa vahvisti Hagridin epäilykset, mutta se ei vaikuttanut vaivaavan Hagridia. Eikä se vaivannut Remustakaan.
“Lily ja James, ne oli kyllä parhaat velho ja noita, jotka tiiän”, Hagrid sanoi hetkellä, kun ensimmäiset sadepisarat lankesivat heidän ylleen. Remuksella ei ollut mitään lisättävää, mutta hänen vatsanpohjaansa kouraisi hänen ajatellessaan kuolleita ystäviään.
“Keskellä mettää on hyvä ajatella. Ja rauhoittua. Tuus nyt, mennään laavuun odottamaan sateen loppumista”, Hagrid sanoi viittoen isolla kourallaan Remusta seuraamaan sateen suojaan.
Remus seurasi, eivätkä he enää puhuneet. Hagridin seura tuntui Remuksesta hyvältä ja jätettyään kaupungin taaksensa Remuksesta tuntui viimein, että hän saattoi hengittää vähän vapaammin ikävästään huolimatta.
Kun he ennättivät laavulle satoi jo kaatamalla. Ukkonen jyrisi lähempänä ja sade paukutti laavun vanhaa puukattoa. Myrsky oli nousemassa ja tuuli riepotteli sinnikästä nuotiota, joka oli hiipumaisillaan.
“Onko sulla jo parempi olo?” Hagrid kysyi, mutta Remus oli lumoutunut luonnon voimista, jotka yltyivät yltymistään. Viimeiset päivät olivat olleet raskaat muutoksen jälkeen, mutta nyt hänen niskansa rentoutuivat.
Vaikka Remus ei vastannut, jotenkin Hagrid tiesi vastauksen ja antoi Remukselle omaa tilaa. Salamat välkehtivät mustalla taivaalla, tuuli vinkui kovempaa ja sade piiskasi maata sammuttaen nuotion. Edessä avautuvalla järvellä vaahtopäät pieksivät rantakalliota ja koko komeus oli lumoava.
Remus katseli sitä kaikkea kunnioituksen vallassa ja ymmärsi, miksi Hagrid oli halunnut tuoda hänet lähemmäksi luontoa tunteakseen jotain ystäviensä pois menon jälkeen.
Taivas oli musta ja ainoa valo heidän ympärillään olivat jyrinää edeltävät salamat, jotka olivat kirkkaita ja voimakkaita, nuotion jo sammuttua sateen armoilla. Hagrid antoi Remukselle tilaa ajatella ja vain kuulla ja tuntea ympäröivän mahdin, mikä oli Remukselle sillä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi.
Jotenkin tämä ilta sai hänet tuntemaan pitkästä aikaa jotain muutakin kuin surua, joka oli jäytänyt hänen mieltään ja koko ruumistaan.
“Tiiätkö, sä näytät jo paljon paremmalta”, Hagrid tokaisi, mutta ei jatkanut sen pidemmälle keskustelua. Remuksesta tuntui, että Hagrid saattaisi olla oikeassa, eikä hän osannut muotoilla sanoiksi sitä kiitollisuutta, mitä tunsi Hagridia kohtaan.
Koko reissu vanhalla veneellä kalliorannalle ja nuotiopaikalle oli tuntunut Remuksesta jopa turhalta, mutta nyt hän ymmärsi sen merkityksen, ja tiesi miksi Hagrid oli hänet tänne tuonut. Kun Hagrid kaivoi taskustaan matkaleipiä ja tarjosi niitä Remukselle, Remus söi pitkästä aikaa.
Kaikki suru ei huuhtoutunut rankkasateen mukana pois, mutta maan ottaessa vastaan taivaan iskuja Remuksesta tuntui, että luonto oli puhdistanut häntä. He istuivat koko yön ihaillen luonnon tarjoamaan myrskyä ja Remus tiesi, että tästä eteenpäin hän saattaisi jaksaa hieman paremmin jatkaa matkaansa.