Kirjoittaja: Kaisa
Ikäraja: Sallittu S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Sä/mä (Anssi/Kuisma)
Yhteenveto: Raapale siitä hetkestä kun rakkaudesta tulee muisto. Toista on petetty pitkässä suhteessa, mutta antoi anteeksi ja yritti unohtaa. Ei onnistunut, koska tajusi olevansa ainoa joka yrittää.
A/N: Olen vähän yllättynyt, ettei tää mennyt kun muutamalla sanalla yli 300. Mut hyvä, koska raapaleen halusin kirjottaa. En ole ikinä kirjottanu rapsuja! Oli kiva, vaikka aihe ei kiva ollutkaan.
Liittyy Typerä Sydän (K15) originaaliini. Saa lukea, mutta ei ole pakko hei.
- - -
Ole kiltti, anna mun mennä
304 sanaa
Odotin sua keittiönpöydän äärellä kirjeeni kanssa. Mun tarvi lukea tunteeni sulle paperilta, etten hajoaisi palasiksi.
Kuulin miten pihaan ajoi auto. Mun oli vaikeeta hengittää. Olin odottanut sua kotiin siitä asti kun lähdit. Sä lähdit, vaikka pyysin
älä mee. Se oli se hetki kun tajusin, etten voi enää jäädä.
Et huomannu mua heti kun tulit keittiöön, mutta kun vihdoin katsoit, näin miten sydämesi jätti lyöntejä väliin. Näytit hämmentyneeltä. Säikähtäneeltä. Katseesi kiersi paniikissa pitkin keittiön seiniä. Katsoit kirjettä. Katsoit mua. Katsoit kirjeen viereen aseteltuja sormuksia.
Olit humalassa, mutta sillä hetkellä kun tajusit, että siinä hetkessä oli jotain lopullista sun puhe ei enää sammaltanut.
Murruit kyyneliin, koska viimein ymmärsit mitä olet menettämässä. Mä olin ylpeä itestäni, että vihdoin uskalsin. Olin itkenyt sun takia jo liian monta kertaa. Itkin itseni uneen iltaisin, vaikka sä olit mun vieressä. Vaikka kuulit mun kyyneleet. Olit lähellä, mutta tuntui kuin olisit valovuosien päässä.
Eniten maailmassa olisin halunnut rakastaa sua, mutta sä et ollut enää sä.
"Istu, niin jutellaan", pyysin, mutta jäit seisomaan.
Mun lähellä kuuluisi olla vain sä, mutta siinä oli aina mukana
se.
Se kolmas. Eikä me kolme mahduttu samaan tilaan.
Yritin saada sitä pois itsestäni. Pois mielestäni. Sitä ajatusta
siitä kolmannesta, mutta se seurasi kaikkialle. Jos teit jotain erilaista en voinut olla ajattelematta opitko sen siltä.
Itkit ja huusit, että mun pitäisi luottaa ja uskoa. En voisi luovuttaa näin helpolla. Huusit, että olen epäreilu, kun en edes yritä. Mutta miten enää olisin voinut luottaa, kun näin, että aina viikonloppuisin puhelimesi hukkui
sen viesteihin. Mitä olisin voinut tehdä paremmin, kun tiesin, että
se on se, joka saa sut hymyilemään.
Kun suljin meidän talon oven perässäni viimeistä kertaa itkin helpotuksesta. Itkin onnesta. Uskalsin päästää irti. Itkin, koska tuntui, että olin vapaa.
Tiesin, etä pahimmat päivät koittaisi vielä, mutta sillä hetkellä tuntui, että olin pitkästä aikaa elossa.
- - -
