Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Mustekehrääjä (kiitos salamannopeasta toiminnasta)
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Genre: Draama häivähdyksellä melankoliaa
Paritus: Johnlock / John/Mary
Disclaimer: En omista Johnia, Sherlockia tai Marya. He kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Teki sitten mieli kirjoittaa Mary-angstia, joten lopettelin yhden jonkun aikaa tekeillä olleen. Nyt ennen kolmoskautta on kivaa vielä leikkiä Maryn hahmolla. En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut minämuodossa, mikä oli aika jännää. Mutta tällainen pieni välipala vaan. Tuota... toivottavasti tykkäätte ja kommentit olisi kivoja.
Osallistuu OTP10 2.0- haasteeseen.
Summary: Sinä et tiedä, enkä koskaan kerro sinulle. Sillä sinä olet minun, ainakin päivänlaskuun saakka.
Mutta auringonlaskut kuuluvat teille
Taas yksi ilta kun päivällispöytämme on katettu kolmelle. Kahdelta lautaselta riisi ja mausteisen keltainen kanakastike katoavat suihin samaa tahtia kuin keskustelu virtaa niistä ulos soljuvana virtana. Virtaus pyörii terävien kivien ympäri, niiden jotka sinkoilevat koskemattoman lautasen takaa. Onpa hyvää, Mary, sinun äänesi lämmin golf-virtaus sanoo; etkö juuri sanonut, että curry on alkanut kyllästyttää sinua, hänen rosoinen huomionsa tunkee väliin.
Minä vain hymyilen, voisin kokeilla munuaispiirakkaa ensi kerralla.
”Tulikin mieleeni, Molly lupasi, että saan tutkittavakseni herra Billingsleyn munuaiset. Vallan kiehtova myrkytys-tapaus...” Sherlock alkaa selittää. Päivä päivältä alan oppia väistämään kivityksiä. Kenties ne jopa lakkaavat ajallaan, mutten usko siihen. En niin kauan, kun sinun kasvosi kirkastuvat tuolla tapaa, auringon hyväileminä hänen edessään, mutta myös yhä minulle hehkuen. Sillä näiden päivällisten, aamupalojen ja jälkiruokien loppuminen tarkoittaisi sitä, että sinun tulisi valita. Sinun tulisi myöntää, että satutat meitä. Etkä sinä ole koskaan ollut sellainen mies, John.
Tiedätkö edes kuinka paljon satutat häntä? Minä näen hänen silmissään usein erikoisen, haaleansinisen sävyn, sellaisen joka ei vaikuta kuuluvan niihin. Se usvainen sininen kieppuu iiriksissä ainoastaan silloin, kun sinä et katso häneen. Nytkin, kun nouset hakemaan lisää vettä keittiöstä, ja Sherlock jatkaa puhettaan, me molemmat seuraamme sinua ja odotamme. Sinä et tiedä, et ymmärrä, kuinka hän odottaa sinua. Minä en ikinä aio kertoa sitä sinulle.
Sillä sinä olet minun.
Niin minä hoen aina iltaisin maatessani vierelläsi, huokaan sanat hyvinsuudelluille huulillesi. Mutta samanaikaisesti tiedän, että hän on sinun, vaikket sitä käsitäkään. Ja kenties joskus sinä olet ollut hänen. Kenties yhä vieläkin. Sitä minä en ajattele. Seivästän vain yhden kananpalan haarukallani.
Sherlockin puhelin pirisee, ja askeleesi suuntaavat heti takaisin pöytään vaikkei lasisi olekaan vielä täysi. Vesipisarat valuvat sen reunaa pitkin läpinäkyvinä kyyneleinä.
”Lestrade. Mm. Älä tylsistytä minua enemmillä turhilla yksityiskohdilla”, Sherlock sanoo ja vilkaisee meitä kasvoillaan marttyyrimainen ilme. Hymyilen hieman tahtomattanikin. Teini-ikäinen, minun mieheni paras ystävä on dramaattinen teini-ikäinen. ”Mhmm. Tulen pian.”
Sherlockin silmät säihkyvät, ja hän nousee ylös tuolistaan kirskahduksen kera. Sinun kasvoillasi peilautuu hänen hyppivä energiansa. Se valaisee jokaisen niillä näkyvän uurteen.
”Murha perintätoimistossa Nottinghamissa. Luulisin, että seitsemän. Tuletko, John?” Sherlock utelee, mutta me kaikki tiedämme, että se on retorinen kysymys. Tietenkin sinä menet.
”Meneekö teillä pitkään? Muistakaa käydä kahvilla jossakin välissä. Edes Sherlock ei pysy pystyssä pelkän ilman voimin”, minä sanon, ja Sherlock huokaa, mutta se on ymmärrettävää, hän tahtoo jo olla matkalla. Tahtoo jo olla kahden kanssasi. Sinä luot minuun anteeksipyytävän katseen.
”Mennään huomenna kahdestaan lounaalle. Tulen niin pian kuin pääsen.”
Minä nyökkään. Mitä muutakaan voisin tehdä.
”No niin, John, lähdetään”, Sherlock sanoo kärsimättömällä äänellä. Hän on jo noutanut takkisi eteisestä. ”Näkemiin, Mary.”
”Hei hei, pojat. Katsokaa toistenne perään.”
Ovi kolahtaa kiinni ja jään syömään annokseni loppuun yksin. Tiskaan astiat, ja vesi minun kasvoillani on vain roiskeita altaasta. Tietenkin, muuta en myönnä.
On parempi pettää itseään, sulkea korvansa siltä, miten paljon lämpimämmältä, tummemmalta sinun naurusi kuulostaa hänen seurassaan. Parempi keskittyä siihen, kuinka sinun sormessasi on minun sormukseni, kuin siihen, että hän on taas lainannut sinulle kaulahuiviaan raahatessaan sinut pois. Kylmässä vuoteessamme muistan vasemman nimettömäsi ja sulkiessani silmäni unohdan, kuinka te kaksi kuljette tasatahtia ulkona juostessanne. Minä unohdan, sillä vaikka minä olen nähnyt vierelläsi päivänsarastuksen, leppoisat iltapäivät ja lämpimän hymysi, tiedän että auringonlaskut kuuluvat ainoastaan teille kahdelle.
Te kaksi olette kauniita yhdessä. Sitäkään minä en koskaan tule kertomaan. Sinulle siksi, että nauraisit hämillistä nauruasi, sitä, joka paljastaa liian paljon. Hänelle sen vuoksi, että hän tietää sen jo. Enkä minä aio ikinä myöntää, että vaikka sinä oletkin minun, lopulta meistä kumpikaan ei ole voittaja.