Title: Verikuu
Author: Ilona Bell
Beta: ei ole, saa tulla betaamaan:)
Genre: romance, adventure
Fandom: Twilight
Pairing: canon parit
Rating: K-11
Summary: Bella on vampyyri kun tapaa Cullenit, mutta onnistuu salailemaan sitä. Trailerin teen jossain välissä:)
A/N saa laittaa minkälaista vaan palautetta!!! Ja tosiaan etsin betaa, niin pilkkuakin saa viilailla.
~~~~~~~~
Prologi
BPoV
Olen aina ollut erilainen. Yksinäinen, sisäänpäin suuntautunut, kalpea muiden ruskettuneiden keskellä. Olen 17-vuotias, lukion ensimmäisellä luokalla Phoenixissa. Päällisin puolin elämäni on kuitenkin mukavaa, käyn nimittäin ilmaisutaidon tunneilla. Olisin hyvä näyttelemään, jos en olisi näin kömpelö. Saan yleensä näytelmissämme pääroolin. Siis, jos roolissa ei tarvitse liikkua paljon. Minulla ei olen ilmaidutaitoa kuin pari kertaa viikossa, mutta en murehdi sitä vaan uhraan vapaa-aikani siihen, että luen tai soitan uutta harppuani. Älä nyt luule väärin, harppu oli äidin keksintö. Hän aloitti muutama kuukausi sitten viulun soiton, ja halusi minullekin jonkun soittimen.
5-vuotiaana
Kävelin portaita pitkin alakertaan. "Äiti! Missä olet?" kysyin. Ei vastausta. Kävelin äitin huoneeseen. Äiti nukkui vielä. Tökkäsin häntä mahaan, ja sen jälkeen rupesin kutittamaan. Vihdoin äiti heräsi. Hän näytti oudon väsyneeltä. "Bella rakas", hän köhisi: "Taidan olla kipeä, voitko tuoda minulle jotain mikä auttaa, vaikka vettä?" Säikähdin äidin ääntä, ja sanoi hätäisesti: "Okei, mutta onko sinulla kieli kipeenä kun sinä et voi puhua?" Äiti naurahti, ja vastasi: "Ei, vaan kurkku. Mene vain jo." Lähdin olohuoneeseen, ja istuin sohvalle miettimään mitä veisin äidille. En halunnut viedä vettä, koska sitä äiti saisi itse hanasta. Samassa keksin. Juosin kylpyhuoneeseen, ja otin kaapista hoitoaineen. Luin purkista vielä tekstin varmistuakseni asiasta. Kyllä! Tämä se on! "Hoitaa ja kosteuttaa. Tätä äidin kurkku tarvitsee!" Vein hoitoaineen keittiöön, ja kaadoin sitä lasiin. Juoksin äitin luokse, ja annoin sen hänelle. Äiti joi ison kulauksen, ja sylkäisi ne takaisin mukiin. "Yöök! Mitä tämä on?!" Hän huudahti. Hain hoitoainepurkin keittiöstä, ja kysyin: "Auttoiko se kurkkuusi? Tässä lukee että pitäisi auttaa", vastasin, ja luin vielä kerran hoitoaineen tekstin ja näytin sitä äitille. Hän räjähti nauruun. Punastuin ja menin olohuoneen sohvalle miettimään miksi äiti nauroi.
10-vuotiaana
Äidin syntymäpäivä. Menin keittiöön, sillä olin päättänyt leipoa äidille lahjaksi kakun. Olin katsonut pari viikkoa sitten vierestä kun äiti leipoi, ja olin kirjoittanut muistiin mitä hän oli laittanut kakkuun. Siispä kaadoin kulhoon kerralla jauhoa, sokeria, sekä liudan muita aineita, sekoitin ne, kaadoin vuokaan ja laitoin uuniin. Olin uunin vieressä, koska en halunnut kakun palavan. Otin sen pois uunista. Kakku näytti hyvältä, tosin siinä näkyi selvästi jauhopaakkuja, ja keskellä oli iso kuoppa. Paikkasin kuopan laittamalla leivän palasia kakun sisälle. Lisäksi kuorrutin sen kermalla, ettei se näyttäisi niin huonolta. Leikkasin palan ja maistoin sitä. "Hyi!!" huudahdin. Maistoin uudelleen. Maku oli hirveä. Luin listan tarvikkeista mitä tarvitsin, ja katsoin olinko laittanut oikeita aineita. Hups... tomusokeri ei näköjään ollut sama asia kuin vehnäjauho... Äiti tuli keittiöön, ja maistoi kakkua ennen kuin huomasinkaan. Huomasin hänen ilmeestään, ettei hän pitänyt siitä, mutta hän söi, luultavast säälistä, koko kakun kehuen sitä.
Tälläistä elämäni oli nykyäänkin. Virheitä virheiden perään, mutta olin jo tottunut siihen. Aiemmin tänään, biologian tunnilla, onnistuin rikkomaan akvaarion, ja jouduin jäämään siivoamaan vesilammikoita lattialta. Sen takia olin myöhässä ja juoksin katuja pitkin kompastellen. Harpputuntini on suoraan koulun jälkeen, ja äitini lupasi viedä minut autollaan sinne jos olen ajoissa kotona. Vilkaisin kelloani, ja samassa olinkin jo maassa. Kierähdin ympäri, ja tarkastelin vahingot. Polvet ruhjeilla ja kämmenet auki. Ei paha, yleensä käy pahemminkin. Jatkoin matkaani, nyt vähän rauhallisemmin, pää jomottaen. Käsiäni särki, ja aurinko paistoi suoraan selkääni. Saisin varmaan auringonpistoksen.
Puoli matkassa kotiin, huomasin takanani kävelevät henkilöt. Kaksi miestä, musta ja tummanruskea tukkaiset, sekä punahiuksinen nainen. Heillä kaikilla oli punertavat silmät, ja he tuijottivat minua. Olin aiemminkin nähnyt heidät. Usein ilmaisutaidon tuntieni jälkeen he norkoilivat kouluni vieressä, mutta olin luullut heitä lukiolaisiksi. Nyt ymmärsin sen; he tarkkailivat minua. En tiennyt syytä, joten nopeutin vauhtiani ja keskityin siihen, että en kaatunut. Tulin tienhaaraan. Tie kotiin jatkui suoraan, mutta vasemmalta lähti polku, joka oikaisisi erään metsän läpi. Minua ahdisti tarkkailijani niin paljon, että päätin mennä polkua pitkin. Se oli todella riskialtis päätös, ottaen huomioon huonon onneni. Polku oli kapea, paikoin jyrkkä, sekä matkalla piti ylittää puro. Vaikka kuinka monta mahdollisuutta loukkaantua. Jatkoin matkaani, kunnes minulle tuli epämukava tunne. Katsoin taakseni, mutta en nähnyt enää ketään. Minua ei siis seurattu. Miksi minusta silti tuntui, kuin jotain tapahtuisi pian. Kiiruhdin polkua eteenpäin, ja vilkuilin välillä taaksepäin. Samassa, tunsin kaulassani tykyttävää, raatelevaa kipua, ja tajuntani pimeni.
Kun havahduin, ainut asia minkä tajusin oli se, että olin tulessa. Tuntui siltä, kuin liekit olisivat syöneet minua sisältäpäin, joka puolelta. Toivoin, että kipu lakkaisi. Kun se ei auttanut, toivoin kuolevani. Tunsin sätkiväni tuskissani ympäriinsä. Kipu yltyi kokoajan, ja korvissanikin alkoi soida. Joku huusi korvani vieressä. Ei, se olinkin minä itse. Suljin suuni, mutta jouduin aukaisemaan sen heti, sillä en voinut olla huutamatta.
Tuntui, kuin kipua olisi kestänyt ikuisuuden, kun se alkoi heikentymään. Ensin jaloista, sitten käsistä, kunnes tasaisesti ympäri kehoa. Pystyin jo sulkemaan suuni, ja kuulin läheltäni puhetta. "Se taitaa loppua pian." "Niin, oli jo aikakin." "Kumpi meistä kertoo hänelle?" "Laitetaan Victoria kertomaan, tiedätkö missä hän on?" Sitten huusin taas. Raajoistani kipu oli jo häviämässä, mutta kaikki tuntui pakkautuvan sydämeni ympärille, ja se tuntui pahemmalta, kuin mikään, mitä olin aiemmin kokenut. Vähitellen, missään muualla ei ollut enää kipua, kuin sydämessäni.
Sitten se loppui. En aluksi uskonut itseäni kun tajusin sen, mutta se oli totta. Kipu loppui. Nyt olin kuollut.
