Nimi: Se saamarin samovaari
Kirjoittaja: Sanderra
Ikäraja: S
Paritus: Sirius Musta/Remus Lupin
Genre: arkinen söpöily, teenvalmistuksen ihmettely
Vastuunvapaus: Enhän minä heitä valitettavasti omista vaan Rowling.
Yhteenveto: "Tällaisia ei löydy enää monesta paikasta."A/N: Älyttömien otsikoiden joukosta löytynyt nimi-ihanuus poiki tällaisen tekstin. Saatoin myös vahingossa sivistää itseäni teekulttuurin suhteen kirjoittaessani.
FF100: sana 071. Rikki.
”Mikä tuo hökötys on?” Sirius kysyi epäluuloisena, kun Remus palasi visiitiltään Viistokujan vanhasta antiikkipuodista jonkinlainen metallinen pytty kainalossaan.
”Samovaari”, Remus totesi yrittäessään saada kenkiä jaloistaan kantamuksineen.
Sirius kumartui avaamaan tämän kengännauhat.
”Mikä?”
”Se on sellainen vanhanaikainen teenkeitin. Myyjä vannoi, että se on täysin kunnossa muutamista pintanaarmuista huolimatta.”
Olohuoneessa Remus astui tohveleihinsa ja nosti sitten metalliastian paremmin näkyviin: ”Vaikka nyt päivänvalossa katsottuna siinä näyttää olevan pari pientä kolhuakin…”
”Vai pientä kolhua?” Sirius pärskähti tutkaillessaan vääntynyttä esineenkuvatusta.
Sen pohjasta puuttui jalka, samoin kuin kyljestä toinen kahva, ja metalli oli monesta kohtaa lommolla.
”Tuota et kyllä laita minun keittiööni.”
”En niin, vaan
meidän keittiöömme. Saamme pian aamuteemme perinteisin menetelmin”, Remus vastasi ihaillen kärsinyttä samovaaria.
”Siinä tapauksessa meidän keittiössämme oleva minun teepannuni pysyy tismalleen samalla paikalla kuin ennenkin”, Sirius puolustautui, ”tuo rumilus ei vakiopannuani korvaa.”
”Älähän nyt. Vielä sinunkin mielesi muuttuu, kun pääsemme maistamaan tämän taideteoksen lämmittämää teetä”, Remus sanoi ja suukotti miestä poskelle ennen kuin suuntasi keittiöön.
Sirius huokaisi ja seurasi hetken kuluttua perässä.
Myöhemmin Sirius istui pöydän ääressä
omalla pannullaan keitetty mukillinen teetä kädessään. Hän lisäsi juomaansa hunajaa ja katseli Remuksen puuhia toivottomana.
”Miksi ihmeessä hankit tuon rotiskon, jos halusit uuden keittimen?” hän sokelsi lusikka suussaan.
Toinen velho käänteli keitintä lieden vieressä ja koetti saada sitä tasapainoon pannunalusen ja rikkinäisen vispilän avulla.
”Se on vintage-harvinaisuus. Tällaisia ei löydy enää monesta paikasta”, Remus vakuutti.
Sirius toivoi, että pönttöä ei löytyisi hänen kodistaan, mutta piti suunsa kiinni. Hän puhalsi kuumaan juomaansa ja otti kulauksen. Lopulta Remus sai aseteltua kolhuisen astian seisomaan kohtalaisen vakaasti vääntyneillä jaloillaan. Sirius katsoi metallihäkkyrää paheksuen, mutta jätti piikikkäät kommenttinsa taas lausumatta nähdessään, miten Remus suorastaan säteili pyttyä tuijottaessaan.
Selvä sitten. Heidän keittiössään oli samovaari.
Seuraavana aamuna Sirius hätkähti hereille, kun Remus laskeutui makuulle hänen viereensä. Sirius venytteli ja veti miehen kainaloonsa.
”Missä kävit?” hän haukotteli.
”Laitoin teeveden lämpenemään”, Remus kuiskasi.
Sirius kurkotti yöpoydältä vesilasinsa. ”Anna kun arvaan, en saa tänään luottopannullani keitettyä aamuteetä.”
Remus kääntyi hänen sylissään ja katsoi häntä lempeästi.
”Älä ole noin ennakkoluuloinen. Myönnyithän lopulta sen ikivanhan leivänpaahtimenkin ostamiseen, etkä nykyään muuta käyttäisikään aamiaisesi valmistamiseen.”
”Se oli vain ystävällismielinen kompromissi”, Sirius hymyili, mutta jatkoi, ”perille meni.”
He vääntäytyivät mukavampaan asentoon peittojen ja tyynyjen seassa, ja Sirius painoi suudelman Remuksen otsalle. Aamu tuntui pitkältä ja seesteiseltä, kuten useimmat aamut tätä nykyä, ja harmaankeltainen aurinko paistoi heikosti verhojen raosta.
Hetken hiljaisen rauhan rikkoi jostain kantautuva poksahdus. Miehet katsoivat toisiinsa unisen kummastuksen vallassa. Sitten kuului toinen poksahdus. Remus koetti tähyillä ikkunasta äänen aiheuttajaa, mutta ulkopuolella ei näkynyt ensimmäistäkään lintua tai muuta koputtelijaa. Kuului kolmas poksahdus, ja sen jälkeen nopeassa tahdissa kaksi lisää. Pamahduksia alkoi säestää kaiken aikaa voimistuva kuplinnan ääni. Miehet vilkaisivat jälleen toisiaan.
”Se keitin”, Sirius tajusi ja heilautti peiton sivuun.
He kiirehtivät keittiöön juuri parahiksi nähdäkseen Remuksen
takuulla toimivan samovaarin sylkevän kipinöitä, hiilenkappaleita ja värikkäitä kuplia ympärilleen. Keittimen päällä lämmennyt pieni teepannu tärisi pahaenteisesti, ja Sirius kumartui pois erityisen ärhäkän hiilenpalan lentoradalta.
”Pyttysi on kirottu”, hän sanoi hapuillessaan pöydältä lautasta kilvekseen.
Remus näytti järkyttyneeltä tuijottaessaan poksahtelevaa ja nyt jonkinlaista vaahtoa valuttavaa samovaariaan. Sirius lähestyi astiaa patakinnas kädessään ja pelasti teepannun tasaiselle alustalle. Sillä välin Remus haki taikasauvansa.
”
Lopeti loitsuimes”, hän kokeili.
Kolhiintunut keitin päästi sisuksistaan vielä ohuen vaahtovanan ja luhistui pöydälle kasaksi romumetallia. Sirius huokaisi helpotuksesta, mutta toinen velho katseli kallisarvoista ostostaan ja mutisi surkeana:
”Se taisi olla vain loitsittu kasaan.”
Vielä hetken tuijotettuaan Remus kadotutti astian jäänteet ja istuutui pöytään alakuloisen näköisenä. Sirius katsoi häneen myötätuntoisesti ja asetti kaksi täyttä mukia miehen eteen. Hän avasi verhot ja päästi auringon valaisemaan keittiötä.
”Tee on ainakin lämmintä”, hän lohdutti ja istui Remuksen viereen maitopullo ja hunajapurkki käsissään.
Saatuaan vastaukseksi vain hiljaisen kulauksen ja lusikan kilahduksen Sirius tönäisi Remusta olkapäällään ja sanoi:
”Sitä paitsi, olihan se vähän perinteistä poikkeava vekotin.”
Remus hymähti, mutta ei vastannut vieläkään.
”Älä nyt”, Sirius jatkoi tarttuen tämän käteen - ja vaikka seuraavat sanat sotivat hänen sisimpäänsä vastaan, ei hän taaskaan voinut kieltää tuolta mieheltä mitään -, ”voimme käydä katsomassa käyttämätöntä ja oikeasti toimivaa keitintä myöhemmin.”
Remus nosti katseensa Siriukseen ja hymy nyki hänen suupieliään ylöspäin:
”Meillä taisi käydä tuuri sen paahtimen kanssa.”
