Nimi: Muutoksista
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: kadettikoulu!modern AU; kohtalaisen kotoisaa, pehmeää ja arkista draamaa
Ikäraja: k11
Paritus: Lammio/Rahikainen (sivussa Määttä/Lahtinen, Lehto/Riitaoja)
Yhteenveto: Lammion valmistumisen lähestyessä ja kaikkien ihmissuhteiden kehittyessä nykyiset asuinjärjestelyt alkavat vähitellen käydä epäkäytännöllisiksi.
Varoitukset: Ripaus sisäistettyä ja perheen puolelta tulevaa homofobiaa Lammiolla
Vastuunvapaus: Lammion perhettä lukuun ottamatta hahmot kuuluvat Väinö Linnalle.
A/N: Kadettikoulu-AU:sta
ficcilistauksessani.
Tämä sai George Lucas Special Edition -treatmentin eli käytännössä kieliasun korjausta ja aivopiereskelyn tuulettelua lokakuussa 2022.
MUUTOKSISTALehto hakee Rahikaisen asemalta, eikä Rahikainen enää edes osaa hämmentyä siitä että pelkääjänpaikka on varattu. Riitaoja on edelleen vähän arka, mutta hymyilee joulukuun lopun sohjossa lähestyvälle Rahikaiselle niin, ettei tämä voi olla hymyilemättä takaisin, vaikkei häntä oikeastaan hymyilytä ollenkaan. Lehto tyytyy nyökkäämään viileästi, koska hän on Lehto.
”Hei”, Riitaoja tervehtii Rahikaisen heittäessä reppunsa ja itsensä vanhan Volvon takapenkille.
”Terve. Mitäs kuuluu.”
”Ihan hyvää”, Riitaoja vastaa automaattisesti.
Rahikainen näkee, miten hän vilkaisee Lehtoa, ja virnistää. Kun Rahikainen on ollut joulun kotopuolessa ja Määttä ainakin suunnitellut käyvänsä Lahtisen kanssa ensin Lahtisen äidin luona Tampereella ja sitten vielä omaakin perhettään katsomassa Kajaanin takana, on Lehdolla ja Riitaojalla ollut kerrankin mahdollista viettää pidempi pätkä yhteistä aikaa ihan kahdestaan, ilman että heidän on tarvinnut kestää yhtäältä Lehdon kämppäkavereita ennakoimattomine aikatauluineen, ja toisaalta Riitaojankaan perhettä.
”No sen mie uskon”, Rahikainen tuumaa sellaiseen sävyyn, että Riitaoja lehahtaa kirkkaanpunaiseksi, vaikka näyttää edelleen melko tyytyväiseltä. Lehto puristaa rattia tarpeettoman tiukasti peruuttaessaan parkkipaikalta.
”Missä sinä olit? Toi Lehto ei tienny sanoa kun että kotonas.”
”Kontiolahella. Siinä Joensuun vieressä susrajalla, sinne sieltä yöelämään lähtään.”
”Minä tiiän mihin se tulee, minun sisko muutti Joensuuhun syksyl”, Riitaoja nyökkää.
”Otan ossaa.”
”Ei ei, se halus ihan sinne”, Riitaoja höpöttelee hyväntuulisesti. ”Aatteli että sinne ol helpompi päästä, ja olihan se. Luokanopettaja siitä tulee.”
”Niinniin.”
”Mut miten sinul meni siellä kotona?”
”No miun porukat erroo.”
Suoraan kysymykseen suora vastaus. Hetken kerrostalot lipuvat ohi hiljaisuudessa.
”Anteeks, en minä tarkottanu – ”
”Elä suotta, hyvä vaan että ne viimeinkin, mutta kunnei ossaa olla niiko ihmiset. Tai valita jottain muuta paikkaa kertoo ko jouluaatonaatto. Siinä sitte juhlitaan ko issellä on jo kuulema joku sitä puolet nuorempi akka ja lapski tulolla sen kanssa, mutta hei, ainaki oltiin kerranki koko perreellä. Mieki ko käyn nii harvoin. Mistähä vittu johtuu.”
Katuvalot vilahtelevat tasaisesti ohi, vilkku nakuttaa. Rahikainen ei oikeastaan ole kovin myrtynyt, hän ei vain ole päässyt purkamaan vitutustaan. Lammio on viettänyt pyhänsä tavalliseen tapaan perheensä kanssa, eikä hän ole sieltä pystynyt – varmaan halunnutkaan – soittamaan tai juuri viestittämäänkään, Määtällä puolestaan on ollut omat menonsa, ja Lehto – Lehto on Lehto. Olisihan Rahikaisella idässäkin ollut pari lapsuudenkaveria jäljellä, Sihvosen Juhani nyt ainakin – hitto, hänkin on sitten ilmeisesti samassa koulussa kuin Riitaojan sisko, miten maailmasta on näin pieni tullut – mutta ei hänelle voi tästä draamasta mennä avautumaan, hän hössöttää niin, ahdistuu vähemmästäkin.
”No on täs sentään se että jos mie nytten niile kertosin että miullon poikaystävä niinnei voi oikeen sannoo siihen mittään.”
Kuluu muutama sekunti, ennen kuin Rahikainen tajuaa mitä on sanonut.
”Voi vittu.”
”Ei huolta, oisin Määtälle kakskymppiä auki jos rekisteröisin tuon”, Lehto avaa suunsa ensi kertaa matkan aikana, kääntämättä välinpitämätöntä katsettaan tiestä.
”Kiitos”, Rahikainen mutisee ja nojaa ohimonsa kylmään ikkunaan. Ei hän tässä voi edes tuohtua siitä, että Lehdolla ja Määtällä on jokin vedonlyönti hänen henkilökohtaisesta elämästään. Ei hän voi väittää, ettei hänellä ja Määtällä olisi ollut Lehdon ja Riitaojan jutusta samanlaista kisaa.
ootsie kotona
mie tulin just
oon kämpillä
Vastaukseen menee hetki, mutta Rahikainen tuijottaa näyttöä kärsivällisesti. Kohta Lammio näkyykin olevan paikalla. Kirjoittaa.
Lammio ICE
Vanhemmillani.saako tulla
siun luo siis
oottelee
Lammio ICE
Tule huomenna illalla. ok
Huokaisten Rahikainen sammuttaa puhelimen näytön ja venyttelee sohvalla. Illasta on tulossa hiljainen. Lehto on lähtenyt ajamaan Riitaojaa kotiin, ja pian hänen lähdettyään Määttä on saapunut kämpille.
”Otakko pizzaa jos mie tillaan”, Rahikainen kysyy.
”Vaan onhan tuolla pakkasessa ihan ruokaakin.”
”Pizza on ruokaa”, Rahikainen mutisee, mutta antaa olla. Mitä ylimääräisiä heidän pakastelokerossaan sitten onkaan, ne ovat joko Lahtisen tai Lahtisen ja Määtän yhdessä kokkaamia sapuskoita, ja Lahtinen on hemmetin hyvä laittamaan ruokaa.
”No lämmitäkkö miullekki sitten.”
”Et oo kadettilinnaan menosa tännään?”
Rahikainen hymyilee pisteliäästi ja näyttää keskisormea. Määttä hymähtää huvittuneesti.
”Mites Yrjölinnassa.”
”Vaan mepä mentiin tuosa viikko takaperin kihloihin.”
Määttä sanoo sen yhtä samantekevään sävyyn kuin kaiken muunkin, niin että Rahikaisella kestää hetki prosessoida uutinen. Kuiva hymy nykii Määtän suupieltä, kun Rahikaisen silmät laajenevat koomisesti hänen tajutessaan.
”No helevetti.”
Ei hän ihan tätä ole osannut odottaa, vaikka Määttä ja Lahtinen ovat olleet yhdessä jo melkein kolme vuotta. Lahtisestakin on tullut sen verran kiinteä osa asunnon elämää, että hänet jopa otetaan heidän kolmen suunnitelmissa varauksetta huomioon, mitä ei kukaan muu toistaiseksi ole saanut osakseen. Ehkä Riitaoja, pikkuhiljaa.
”Vau. Juhlitaanko myö tätä jotenki?”
”Vaan sitä minun pittää Yrjöltä kysyä. Se halluu pittää tän meleko pienenä, ja sehän minulle soppii. Ei meilä oo sormuksiikaan. Vielä ainakkaan. Ja mitäpä me semmosilla tehhään. Hukkaan menevät.”
”Uuttavuotta mie vaa mietin.”
”Minäpä kyselen. Vaan riittäähän ne tavallisetkin uuenvuojenriennot.”
”Niihän ne.” Rahikainen kallistaa päätään, katsoo Määttää. Hän on seesteinen niin kuin aina, melko tutkimaton, mutta kyllä hänestä jokin lämpö hehkuu. Onni. Hyvä sitä on katsella. Kai hän on ihan korviaan myöten lirissä, kun se kerran noin selvästi erottuu.
”Se pukkee Määttä sinnuu tuo rakastuminen.”
Määttä ei tällaisista hetkahda, hän on siinä mielessä tylsä härnättävä.
”Vaan mitäs sinun poikaystävälles kuuluu.”
”Mie meen huomenna sinne, jottain perhedraamaa se leikkii vielä”, Rahikainen sanoo. Tajuaa Määtän katseen välkähdyksestä taas liian myöhään, mitä sanoi. ”Vittu – ”
”Ei hättää, minä oon hilijaa.”
”Ime munnaa, Lehto kuuli jo”, Rahikainen sähähtää. ”Mie vaan. Kun.”
”Kun te ette vieläkkään ossaa puhua.”
”No et osannu siekää ennen ja se oli hemmetin mukavaa ja rauhallista aikaa se. Ikävä tullee niitä aikoja. Saatana.”
Määttä vain kohauttaa olkiaan ja menee keittiöön sulattamaan pakkasesta ruokaa.
Lammiolla ei koskaan ole ollut joulua vastaan mitään, eikä perheen kanssa välipäivien viettämistä vastaan myöskään. Vanhempien luona on enemmän tilaa kuin hänen asunnollaan, Reko hurmaa äidin ja on aina hyvä ottaa kävelylenkeille mukaan, tunnelmassa on jotakin perinteisen arvokasta kun pöydällä on pari hyvällä maulla aseteltua kynttilää ja ilmassa tuoksuu jouluruoka.
Hän itse vain on nykyään aikuinen. Ja ilmeisesti se tarkoittaa sitä, että hänellä pitäisi olla elämässään vähitellen muutakin kuin hurmaava irlanninsetteri. Ja siitäkin syystä tässä on tapahtumassa monta asiaa kerralla.
Hänen viimeinen vuotensa kadettina on hyvää vauhtia puolivälissä. Kesää ja joulunpyhiä lukuun ottamatta hän viettää viikkonsa Lappeenrannassa tai toisinaan jossain, minne käsky käy. Suurimman osa viikonlopuistaan hän on onnistunut pitämään vapaina, ja ne vapaat hän kiirehtii aina viettämään Helsinkiin.
Isä on antanut hänen pitää vanhan asunnon tukikohtanaan täällä käydessä. Hän on pitänyt lupauksensa, koska hänellä on varaa, eikä hänen tapoihinsa kuulu rikkoa lupauksiaan ilman syytä. Hän kuitenkin kyseenalaistaa säännöllisesti sen, kuinka jatkuvasti Lammio käy, koska hän ei itse aikanaan tehnyt niin, ja Lammio on koko ikänsä ollut niin järkevä ja perusteellinen. Helsinki ei häviä mihinkään, ja Lammio on jo opiskelumenestyksellään varmistanut sen, että hänen palveluspaikkansa valmistumisen jälkeen on Santahaminassa.
Äiti on ollut se, joka on kysynyt ääneen, miksei Lammio ennemmin viettäisi vapaitaan heidän luonaan, kun ne kestävätkin kerralla niin vähän aikaa. Sekin kysymys on oikeasti isän, vaikka ulospäin isä on näennäisesti hänen puolellaan – Lammio on ehtinyt pitää asuntoa kotinaan liki kahden ja puolen vuoden ajan, ja hänellä on tavaraa sen mukaisesti – hänen vanha huoneensa vanhempien luona on jo aikaa sitten muuttunut täysin persoonattomaksi vierashuoneen ja työtilan risteymäksi.
Mutta Lammio oli asunnon suhteen epätavallisen päättäväinen. Suorastaan vaativa. Sittenkin, kun hän oli jo katkerasti myöntynyt siihen, että koira jäisi vanhempien hoidettavaksi siihen asti, kun hän valmistuu.
Äiti kysyy, koska hänen mielestään hänen on sopivampaa kysyä. Koska isän prioriteetit ovat erilaiset. Koska heillä on sellainen emotionaalisen työn jako.
Koska pakkohan sille, että hän tarvitsee erillisen, yksityisen paikan vapaaviikonlopuilleen, on olla syy.
Ja pakkohan sen on tarkoittaa, että sillä syyllä on nimi.
Ja koska Lammio on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, voivat äiti ja isäkin hyvällä syyllä odottaa, että Lammion syy jossakin vaiheessa vakiintuisi ja tuotaisiin virallisesti näytille.
Voi odottaa kihloja. Avioliittoa.
Jälkikasvua, jota hän ei koskaan ole halunnut hankkia.
Toki isä on hänen puolellaan. Haluaa antaa hänen elää ensin. Valmistua huoletta. Tottua rauhassa uraan.
Mutta syytä on odottaa.
Lammio alkaa uhkaavasti olla sen ikäinen kuin äiti hänen syntyessään, ja isäkin, lasia kohottaen, huomauttaa kerran sen olevan vähän niin kuin ainoan lapsen velvollisuus. Pitää suku elossa.
Lammio ei joillakin vapaillaan ole nähnyt vanhempiaan lainkaan.
Aina hän ei ole ilmoittanutkaan olevansa tulossa.
Aikansa Lammio on kyennyt valuttamaan äidin hienovaraiset kyselyt ja vitsailun toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun hän jouluna pakottautuu viettämään pyhät kotona, koska niin hän on tehnyt aina ennenkin, alkaa hänen pinnansa väkisin kiristyä.
Hän kaipaa Rahikaista, muttei uskalla vastata viesteihin. Ei uskalla katsoakaan niitä kuin harvoin, etenkin kun aattoiltana hän on tukehtua viiniinsä, kun Rahikainen on lähettänyt hänelle lahjaksi juuri sellaisen selfien, joita hän on pelännytkin tämän lähettävän.
Jotenkin, naurettavasti, hän pelkää kaiken näkyvän kasvoiltaan. Niinpä hän peittää itsensä ainoalla osaamallaan tavalla. Isä ei huomaa, vaan, ironista kyllä, puhuu heti hänen kanssaan suoremmin. Kuin mies miehelle ikään. Kuin hänessä olisi heti uutta logiikkaa. Lammio on kiitollinen siitä, että viskiä on eikä isä valvo sen juomista. Hänhän on mies ja sotilaskin vielä, kyllä hän itsensä hallitsee. Kenraalimajuri Lammion poika. Vaikka tekeekin typeryyksiä eikä osaa elää niin kuin häntä on neuvottu.
”Tiedäthän sinä, että sinun parastasi hän vain ajattelee”, äiti muistuttaa jokin myötätunnon kaiku äänessään yhtenä iltana päivällisen jälkeen, kun isä on poistunut käsiään pesemään. Maria Lammio on joskus ollut lämmin ihminen, mutta ainoalle pojalleen hän ei sitä koskaan ole kunnolla ehtinyt näyttää.
”Tiedän.”
”Kävisit vain useammin. Emme me koskaan ehdi oikein jutella.”
”Se on sellaista. Koulu, teidän työnne.”
Äiti huokaa.
Joskus Lammio miettii, voisiko jotenkin kertoa hänelle. Mutta se ei ole mahdollisuus, koska äiti ja isä kertovat toisilleen kaiken. He ovat jähmeitä ihmisiä, luonnostaan etäisiä ja valtavan kunnianhimoisia, mutta toisiaan he tukevat ja rakastavat, pitävät tiukasti yhtä.
Unelmavanhemmat. Unelmaperhe.
Jos Lammio kertoo, hän hajottaa kaiken.
Ehkä, jos hän olisi valinnut valtiotieteet Maanpuolustuskorkeakoulun sijaan.
Ehkä silloin. Mutta silloinkin hän olisi hyvin heikolla jäällä.
Isä on virallisesti, omien sanojensa mukaan, hyvin suvaitsevainen ihminen. Hänellä ei ole ketään vastaan mitään. Töissä hän on ankaruudestaan huolimatta tunnettu ihmisenä, joka ei katso hyvällä syrjintää sukupuolen perusteella. Sotilas on sotilas, hän sanoo. Naissotilas on aina harkinnut tietään keskivertomiestä enemmän, hän sanoo, eikä se tie ole sellainen, että sillä kestäminen olisi itsestäänselvyys. Häirintä ei kuulu millekään työpaikalle, hän sanoo, eikä sotilaan arvolle.
Ja kuitenkin homoseksuaalin vastakohta on hänelle ”normaali”. Ja kuitenkin yksittäinen sateenkaarilippu tai ohimenevä maininta on seksuaalisuuden hieromista hänen kasvoilleen. Ja kuitenkin hän on yksityisesti sitä mieltä, ettei niitä kannattaisi päästää armeijaankaan, koska on tosiasioita ja on tosiasioita, mutta ääneen niitä ei kuulu sanoa, koska sellaisesta tulee firmalle huono maine, kun nykyään tulee olla aina niin korrekti realiteettien kustannuksella.
Lammio ei nyökkää, ei kohota kulmiaan, tyhjentää vain lasinsa ja täyttää sen.
Äiti ei myöskään nyökkää, eikä kohota kulmiaan, eikä kyseenalaista, koska onhan isällä oikeus mielipiteeseensä, totta kai hänellä on, niin kuin äidillä omaansa. Vapaassa maailmassa.
Hän saattaisi ymmärtää. Hän saattaisi jopa hyväksyä. Hän on lääkäri, hän on älykäs, hän yleisesti ottaen elää ja antaa toisten elää.
Toisten vain enemmän kuin toisten.
Lammio on kauan toivonut, että biseksuaalisuus kuvaisi häntä paremmin. Se antaisi hänelle mahdollisuuden. Tekisi hänestä edes osittain normaalin. Antaisi toivoa.
Vitut.
Lammio kaipaa Rahikaista. Kaipaa hänen typerää virnettään ja hiljaista hyräilyään, sitä miltä hänen käsivartensa tuntuu Lammion ympärillä ja sitä, miten hänen hiuksensa kutittavat kasvoja.
Hän on tänään palannut Helsinkiin, ja Lammio tuntee pakahtuvansa sohvalla istuessaan. Hän on juonut liikaa, jotta voisi ajaa kotiin, ei voi pyytää äitiä ajamaan. Ei ole syytä, eikä hän voi kertoa. Reko tulee hänen eteensä silityksiä kerjäämään, laskee leukansa hänen polvelleen, ja katsoo häntä jotenkin myötätuntoisesti, mutta sen nyt on pakko olla vain Lammion humalainen mieli.
Hän poistuu pahoitellen olohuoneen kuumuudesta parvekkeelle tupakalle ja harkitsee vain ne sekunnit, kun kaivaa askista savukkeen ja sytyttää sen. Hän istahtaa jääkylmälle keinonahkanojatuolille ja avaa puhelimensa.
Voitko hakea minut täältä? En pysty ajamaan.
Se ”en pysty” tökkii inhottavasti, Lammion on oltava vielä pahemmassa humalassa kuin luuleekaan. Helvetti, hänellä nousee pala kurkkuun ja kädet käyvät heikoiksi. Vihaisesti hän puree hammasta ja pudistaa päätään, vetää uudet henkoset. Ärsyttää, että hänestä tulee päihtyneenä näin naurettava. Sitten puhelin välkähtää.
Rahikainen ICE
mikä osote?Lammio melkein nyyhkäisee helpotuksesta, mutta korjaa sen nopeasti hymyksi ja hengittää taas savua. Hän naputtelee Rahikaiselle osoitteen, ja nopeasti tämä vastaa ilmoittamalla arvion siitä, kauanko hänellä kestää. Sanoo kertovansa, kun on lähellä. Lammio hengittää syvään, sammuttaa tupakan tuhkakuppiin ja palaa vanhempiensa luo. Tällaiseen lähtöön hänellä on aina varalla jokin tekosyy.
”Sillä on auto siellä”, Rahikainen sanoo iskiessään pelkääjänpaikan turvavyön kiinni. ”Että mie ajan sitten sieltä.”
Lehto murahtaa epämääräisesti ja käynnistää moottorin. Arvioi karkeasti, kauanko ajaa Lammion vanhemmille, ja Rahikainen päivittää Lammiolle tilanteen.
Matka kuluu hiljaisuudessa. Kello on jo melko paljon, eikä liikennettä ole kovin runsaasti. Lehto näyttää tapansa mukaan huonotuuliselta, vaikka lähtikin Rahikaisen kuskiksi taas mukisematta, eikä Rahikaistakaan huvita puhua. Hän seurailee Google Mapsista heidän reittiään, ja avaa WhatsAppin parin korttelin matkan päässä kohteesta.
tuu ulos
Lammio lukee viestin heti, muttei vastaa. Kohta he kaartavat oikean talon pihaan, jonka parkkipaikalla hän seisookin jo autonsa vieressä villakangastakki päällään ja Reko hihnassa vieressään.
”No terve”, Rahikainen vastaa jännittyneeseen katseeseen rempseästi. ”Lammio, Lehto, Lehto, Lammio. Mie otin kans kammaa mukkaan, jos viihtit takaovvee avata.”
Lehto ja Lammio nyökkäävät toisilleen jäykästi, ja heti Rahikaisen saatua oven kiinni Lehto kiihdyttää pois, jättää heidät kahden.
”Lähtäänkö sitte.”
Lammio nyökkää ja avaa takaluukun, jonne Reko hyppää häntä heiluen. Menee itse etupenkille, vyöttää itsensä ja huokaa, nojaten ohimonsa ikkunaan. Rahikainen asettuu kuskin paikalle, naksauttaa hänkin vyönsä kiinni ja katsoo Lammiota.
”Pärjäätsie.”
Lammio nyökkää silmät kiinni.
”Voidaanko vain mennä”, hän mumisee. Vähän hänen äänensä horjuu, ja hän tietää että ässät sammaltaisivat. Ärsyttää.
”Voijaahan myö”, Rahikainen sanoo. Käynnistää auton ja peruuttaa sen parkkiruudusta. Lammio ohjaa harvasanaisesti muutaman ensi kilometrin, kunnes Rahikainenkin hahmottaa kunnolla, missä ollaan. Loppumatka on äänetön.
Vasta Lammion talon parkkipaikalle pysäköityään Rahikainen kääntyy katsomaan Lammiota.
”Väsyttää”, Lammio mumisee nojaten yhä ikkunaan.
”No männään sitten sisälle”, Rahikainen vastaa kepeästi. Hän kantaa sekä omansa että Lammion tavarat, ja tämä huolehtii Rekon, yrittäen ripeillä ja korostetun määrätietoisilla liikkeillään peittää laskuhumalaansa.
Kun Lammio menee suihkuun, Rahikainen katsoo ympärilleen. Asunto tuntuu olevan jotenkin pysähdyksissä, kun siellä ei eletä koko ajan. Lammion käskystä Rahikainen ei säilytä täällä enää mitään henkilökohtaisia tavaroitaan – vain Lammion vaatekaapissa on yksi hänelle kuuluva vaatekerta ja kylpytakki, jonka Lammio pystyisi tarpeen vaatiessa väittämään olevan omansa.
Rahikainen ei ole käynyt täällä marraskuun jälkeen, ja yhtä kauan on siitäkin, kun hän on ylipäätään nähnyt Lammiota. Lammiolla ei ole ollut vapaita, ja Rahikaisella on ollut omia menoja, ja joulun kumpikin on viettänyt perheensä parissa.
Se ei haittaa. He ovat täällä nyt. Rahikainen on melko varma, että heidän välinsä pysyvät parempina, kun he eivät pääse toistensa tilaan aivan koko ajan. Toki heillä on puhelimet ja viestikeskustelut, mutta Lammio pyrkii yleensä pitämään sellaisen yhteydenpidon niin asiallisena kuin suinkin.
”Onks siul näläkä?” Rahikainen huikkaa kylpyhuoneen oven läpi.
”Ei”, kuuluu juoksevan veden vaimentama vastaus.
”Ei oo miulkaa. Mie mään sänkyyn.”
Lammio liittyy hänen seuraansa makuuhuoneeseen jonkin ajan kuluttua, katsoo jotenkin harhaillen ja surkeasti. Rahikainen lojuu bokserisillaan tyynyihin nojaten, avaa peittoa hänelle, ja näyttää niin lämpimältä, ja helvetti kuinka ikävä Lammiolla on ollut hänen hymyään.
Lammio pudottaa kylpytakkinsa ja kömpii ensin Rahikaisen viereen ja sitten tämän syleilyyn, pitää tiukasti kiinni ja hautaa kasvonsa hänen kaulaansa. Rahikainen painaa suukon hänen päälaelleen, kiskoo peiton heidän ylleen ja vetää hänet paremmin lähelleen.
”Noh.”
”Anteeksi että minä tällä tavalla, tähän aikaan”, Lammio mutisee. Ääni tahtoo jäädä kurkkuun ja päässä pyörii, mutta ainakin Rahikainen on siinä. Rahikainen silittää häntä tasaisella liikkeellä, suutelee häntä otsalle, ja Lammio rakastaa häntä.
”Elä suotta. Miul oli ikävä sinnuu.”
Lammio päästää pienen äännähdyksen jostain naurun ja nyyhkäisyn välimaastosta. Rahikainen vetäytyy vähän voidakseen katsoa häntä kasvoihin. Hän ei päästä irti, ja hän katsoo Lammiota sellaisella myötätunnolla, että Lammiota huimaa ja sattuu vain enemmän.
”Janne minä rakastan sinua ihan helvetin paljon”, hän juuri ja juuri saa kuiskattua, vaikka hänestä tuntuu kuin hänen kurkkunsa olisi kuristumassa umpeen. Häntä hävettää kaikki, se miten hän ei pysty hallitsemaan itseään vaikkei edes ole kovin pahassa humalassa enää, se että lähti kotoa sillä tavalla, että joutui häiritsemään Rahikaista ja hänen kaveriaan. Rahikainen kuitenkin vain silittää hänen poskeaan ja on lämmin, on lähellä.
”Niihä mieki rakastan sinnuu”, hän vastaa niin pehmeästi, että Lammio rentoutuu hiukan. ”Halluuksie kertoo?”
”Ei siinä oikein – se oli oikeastaan sitä samaa mitä selitin, mitä arvelinkin että se on”, Lammio puhuu nopeasti ohuella ja tärisevällä äänellä. Rahikainen nyökkää, hän muistaa kyllä. ”Siitä tuli vähän liikaa. Nopeammin kuin luulin.”
”Nii se joskus tekkee”, Rahikainen sanoo. ”Eihä miunkaa pitäny ennenko huomenna tulla mut tääl mieki ny oon. Ei siin oo mittään. Ainaki myö ollaan tässä nytten.”
”Minulla oli ihan hirveä ikävä”, Lammio huokaa. ”Enkä minä vastannut sinun viesteihisikään, helvetti, minä olen pahoillani, minä en vain siellä – ”
”Ei mittään. Elä huoli, kyl mie tiijän”, Rahikainen vastaa. Hän katsoo Lammiota silmiin, silittää häntä ja hymyilee. Varovasti, yhä vähän särkyneen näköisenä Lammio vastaa hymyyn, ja rentoutuu lopullisesti, kun Rahikainen suutelee häntä huulille. Hän laskee päänsä Rahikaisen rinnalle ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.
”Väsyttää.”
”Se pittää siun nukkua sitten”, Rahikainen vastaa.
”Anteeksi, ettei minusta nyt – ”
”Elä elä. Myö keritään. Myö keritään.”
Lammio rakastaa sitä, miltä Rahikaisen ääni kuulostaa näin. Miten luontevasti tällaisesta läheisyydestä, ilman automaattista oletusta seksistä, on tullut osa heitä viimeisen vuoden aikana, siitäkin huolimatta että pitkät erot purkautuvat yleensä juuri niin intensiivisesti kuin heiltä on odotettavissa.
Rahikainen alkaa hyräillä
Valoa ikkunassa, ja kohta Lammion hengitys syvenee hänen nukahtaessaan.
Lammio on lapsesta asti rakastanut armeijaympäristöä. Sääntöjä, kuria, estetiikkaa ja täsmällisyyttä. Leirejä ja harjoituksia. Ampujanakin hän on taitava; varusmiesaikanaan hän sai hyvistä suorituksistaan lomaakin. Hän arvostaa perinteitä, sotilasmusiikkia ja siistejä univormuja.
Lammio on tehnyt kaiken elämässään hyvin perusteellisesti. Hän kävi lukion neljään vuoteen, koska tiesi, mitkä aineet halusi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa, ja hänen suunnitelmansa vaati kirjoitusten hajauttamista kahdelle vuodelle. Varusmiespalveluksen jälkeen hän tiesi aikovansa hakea Maanpuolustuskorkeakouluun, mutta huolimatta siitä – ja huolimatta siitä, kuinka lähellä sitä maailmaa oli viettänyt koko siihenastisen elämänsä – hän tahtoi olla mahdollisimman varma siitä, mihin oli menossa, ja siksi hän palveli seuraavan vuoden vänrikin arvossa sopimussotilaana. Kun hän seuraavana keväänä haki Maanpuolustuskorkeakouluun, oli hän entistäkin varmempi siitä, että se oli hänelle ainoa tie.
Hän olisi luultavasti päässyt sisään, ellei olisi vähän ennen valintakoetta joutunut auto-onnettomuuteen. Onnettomuus ei ollut hänen syytään, ja hän sai varsin mukavan vakuutuskorvauksen, mutta jalan toipuessa hänestä ei ollut mihinkään kovin fyysiseen hommaan.
Hän olisi voinut turhautua. Hän olisi voinut katkeroitua. Hän on melko varma, että hänen isänsä olisi samassa tilanteessa turhautunut ja katkeroitunut, etenkin kun Lammiosta ei seuraavaa vuotta odotellessaan ollut juuri muihinkaan töihin.
Lammio kuitenkin keskittyi toipumiseen. Hän ei kieltänyt, että häntä ärsytti – perusteellisuudestaan huolimatta hän ei koskaan ole ollut
kärsivällinen mies – mutta sitä enemmän hän tahtoi antaa jalkansa parantua kunnolla, jottei päätyisi hajottamaan itseään entistä pahemmin.
Ja se kannatti. Kun hän 24-vuotiaana vihdoin aloitti opintonsa Kadettikoulussa, hän oli kurssinsa kolmen vanhimman joukossa, mutta hän oli myös kurssinsa kovakuntoisimpia. Opintojen alettua hän ei ole murehtinut onnettomuuden aiheuttamaan viivästystä. Ollutta ja mennyttä. Hänellä on aikaa, ja opinnot ovat kaikkea sitä, mitä hän on odottanut.
Palvelukseen ensi kertaa astuessaan se ei ollut Lammion mielessä, mutta nykyään on yksi asia, jota hän tässä rakastamassaan maailmassa aktiivisesti vihaa. Ja se on se, että vielä tällä vuosisadalla – vielä tällä vuosi
kymmenellä tällä instituutiolla, jossa nykyään kuitenkin palvelee ihmisiä, jotka ovat kasvaneet suuremmassa maailmassa kuin edelliset sukupolvet ja joiden on pakko tietää enemmän, on helvetinmoinen ongelma seksuaalisuuden kanssa. Ei edes pelkästään homojen, ei Lammio sellaista rupea väittämään, häntä rasittaa myös suunnattomasti tapa, jolla jotkut sankarit yhä suhtautuvat naissotilaisiin. Mutta sitä turhautumista hän voisi sentään halutessaan purkaa kotosalla ilman pelkoa siitä, mitä hänelle tapahtuisi.
Ja hän
pelkää. Koneisto on niin jähmeä, yleinen ilmapiiri niin kapea ja yksiselitteinen. Tämä on se ura jota hän haluaa, opiskelun ja työn puolesta hän ei epäröi lainkaan. Mutta sitten on tämä yksi seikka hänen henkilökohtaisessa elämässään, jonka hän pelkää pilaavan koko urasuunnitelman. Hän ei koskaan ole ollut sen suhteen sinut itsensä kanssa, mutta on hän sitä nyt enemmän kuin koskaan tähän asti. Ja hän tietää rakastavansa Rahikaista, sikäli kun hän uskaltaa sanoa ymmärtävänsä sellaisesta mitään. Hän välittää Rahikaisesta enemmän kuin kenestäkään toisesta lähellään, ja toivoo voivansa viettää elämänsä hänen kanssaan niin kauan kuin mahdollista.
Olisi niin paljon helpompaa, jos hän voisi vain olla kaikkea mitä on, mutta nyt hän pelkää, että se hidastuttaisi etenemistä tai katkaisisi sen kokonaan.
Helvetti, hän pelkää että
isä katkaisisi sen kokonaan.
Siksi hänen ainoa varma taktiikkansa on olla kurssinsa kärkeä ja pitää se puoli itseään piilossa. Vaikka sitten kaikilta. Siksi hän on Lappeenrantaan lähtiessään siivonnut Rahikaisen olemassaolon asunnostaan niin perusteellisesti kuin osaa, vaikka se tuntuukin pahalta. Hän ei voi ottaa sitä riskiä, että joku kävisi asunnolla kesken viikon ja törmäisi johonkin niin, ettei hän voisi sille mitään.
Hän pelkää Rahikaisenkin puolesta, vaikka Rahikaisella ei ole mitään pelättävää.
Rahikaista ei haittaa olla olematta julkinen hänen kanssaan. Ei häntä toisaalta haittaisi olla julkinenkaan, mutta mielellään hän pitää heidät vain heidän välisenään. He puhuivat siitä ennen kuin Lammio lähti, mutta paljon jäi silloin auki, paljon jäi määrittelemättä. Kaikki oli vielä niin uutta ja pelottavan raakaa.
Varsinaisia riitoja siitä ei kuitenkaan ole kehittynyt, vaikka aikaa on kulunut melkein vuosi eivätkä he vieläkään ole lyöneet mitään peruuttamattomalla tavalla lukkoon. Asiat tuntuvat järjestyvän. Heillä on toisilleen väliä, ja se riittää. Rahikainen osaa olla sillä tavalla mutkaton. Lammio toivoo toisinaan, että pystyisi sellaiseen itsekin, mutta häntä ei ole ohjelmoitu sillä tavalla.
Heistä tietävät ainoastaan Rahikaisen kämppäkaverit, joista Lammio ei vieläkään ole tavannut kuin Lehdon, ja hänetkin vain lyhyesti. Rahikaisen mukaan he eivät juorua kuin toisilleen, ja epäröivästi Lammio on päättänyt uskaltaa luottaa heidän hienovaraisuuteensa. Rahikainen ainakin vannoo luottavansa Määtän ja Lehdon käsiin vaikka oman henkensä, lisäten tosin heti, ettei kehtaisi tunnustaa sitä heille ainakaan selvinpäin.
Kun koulu taas alkaa, Lammio yrittää parhaansa mukaan olla olematta sietämätön. Siinä auttaa valtavasti se, että Rahikainen osaa halutessaan luovia hänen ympärillään törmäämättä.
Viikonloppuvapailla Rahikainen hakee hänet asemalta hänen omalla autollaan, ja jos Lammio näyttää hänen silmiinsä tavallista ärtyneemmältä, kysyy hän jossain vaiheessa, lähteekö kotiin. Toisina viikonloppuina hän tuo mukanaan ystäviensä tekemää ruokaa. Joinakin viikonloppuina hän yksinkertaisesti vie turvaan sellaiset tavarat ja vaatteet, joita ei tahdo hajottaa, ja antaa Lammion purkaa paineitaan niin kauan ja niin kovasti kuin hänen tarvitsee.
Joskus hän vain on paikalla. Samalla tavalla kuin joskus Reko on paikalla. Joskus Lammio tarvitsee sellaisia muistutuksia, vaikkei oikein osaa sanoa, miksi niin on.
”Minä en pysty keskittymään tähän yhtään”, Lammio puuskahtaa yhtenä lauantai-iltapäivänä yritettyään työstää kandidaatintutkielmaansa yli tunnin.
Rahikainen tönäisee kuulokkeensa niin, että kuulee häntä, kun näkee hänen ilmeensä.
”Oot sie syöny?”
”Totta kai minä ole syönyt, minä en ole mikään – ”
”Nukkunu?”
Lammio nyökkää naputtaen backspace-näppäintä epätasaisessa rytmissä.
”No pitäskö siun laittaa tuo sit hetkeks pois. Käyt lenkillä, viet Rekon siinä. Selevität päätäs vähän.”
Lammio tuijottaa näyttöä vielä hetken, mutta painaa sen sitten alas ja nousee.
”Olet varmaan oikeassa. Ei siitä ainakaan haittaa ole.”
”Nii. Mie laitan jottain siks kun sie tuut.”
”Tee vaikka sitä omaa oppariasi.”
”Hyi vittu, jottain rajjaa sentään.”
Lammio ei voi olla tuhahtamatta naurusta kävellessään vaihtamaan parempiin lenkkivaatteisiin.
”Janne”, hän vielä huikkaa eteisestä, kun on saanut Rekonkin valmiiksi ja puhelimensa taskuun. Rahikainen äännähtää olohuoneesta sen merkiksi, että kuulee. Lammio kuitenkin haluaa nähdä hänet ja harppoo oviaukkoon.
”Janne”, hän toistaa pehmeämmin. Rahikainen kallistaa päätään kysyvästi.
”Kiitos”, Lammio sanoo, ja Rahikaisen kasvoille nousee lämmin hymy.
”Ei mittään. Määhhän vaan nii tuut takasinki.”
Edes kylmä tihkusade ei riistä Lammiolta Rahikaisen äänen tuomaa hyvää oloa.
Lenkki onnistuukin tuulettamaan Lammion päätä. Jännitys jää jonnekin matkan varrelle, ja uusi juonne tekstiin alkaa kehittyä hänen mielessään. Hän on kotitalolle päästessään jo oma itsensä.
Parkkipaikalla Reko haukahtaa terävästi.
”Reko”, Lammio tokaisee varoittavalla äänellä. Koira katsoo häneen ja hänestä muualle, tahtoisi kiskoa, mutta tietää olla temppuilematta niin. Lammio katsoo Rekon tuijottamaan suuntaan ja kiroaa mielessään. Hän olikin ollut tunnistavinaan vieraspaikalle parkkeeranneen Bemarin.
”Henrik”, isä tervehtii suu kapeassa hymyssä, joka ei osu silmiin, ja nousee autosta. Hän on ilmeisesti tulossa töistä, on pukeutunut vielä vormuun.
”Isä”, Lammio vastaa viileän kohteliaasti, sellaiseen sävyyn joka heidän perheessään lasketaan rennoksi. Helvetti. Mitä hän täällä tekee? Onko Lammiolta jäänyt puhelinsoitto huomaamatta? Ei kai hän ole käynyt sisällä? Helvetti, hän ei enää ehdi edes varoittaa Rahikaista.
”Oletko odottanut kauan?”
”En”, isä sanoo. ”Näin sinut ja koiran tuolla parin kilometrin päässä ja kiersin tänne. Ajattelin että menisimme samalla ovenavauksella. Johan se on iltakahvin aika.”
Perkele.
”Niinhän se on. Paljonko kello on, en katsonut matkalla.”
”Viittätoista vaille kahdeksan nyt. Eikö mennä.”
Lammiolla ei ole syytä olla kieltäytymättä, vaikka keuhkot tuntuvatkin täyttyvän kylmästä vedestä ja sormet ovat kömpelöt muustakin syystä kuin siksi, että ne ovat ulkoilmasta kohmeessa. Talon isäntänä hän voi sentään harppoa asuntoon isän edellä, ja suunnata suoraan eteisestä olohuoneeseen. Rahikainen katsoo häntä hiljaa ja hämmentyneenä ja näkee kyllä hänen ilmeestään, että jokin on vialla, mutta vasta kuullessaan ulko-oven sulkeutuvan liian pitkän tauon jälkeen, ja sitten vielä isän puhuessa Lammiolle jotakin, hän tajuaa. Ääneti hän nyökkää Lammiolle. Lammiosta hän näyttää ärsyttävän tyyneltä, pitäisihän hänen tietää kuinka vaarallista tämä on, mutta nyt ei ole aikaa miettiä. Hän kääntyy kannoillaan ja palaa eteiseen, jättää Rahikaisen olohuoneeseen.
”Eivät kai nuo Converset sinun ole”, isä murahtaa ylenkatseisesti, kun Lammio riisuu Rekon pantaa. Puna lehahtaa hänen kasvoilleen.
”Eiv – ”
”Ei ne oo, ne on miun”, Rahikainen keskeyttää olohuoneen oviaukosta. Lammion sydän tuntuu pysähtyvän, kun hän vilkaisee äänen suuntaan. Rahikaisen on pakko olla jättänyt reppunsa olohuoneeseen, ei hän muuten olisi ehtinyt läppäriään sinne pakata näin nopeasti. Reppu on huolettomasti toisella olalla, mutta Rahikainen kohentaa sen kunnolla selkäänsä, kun Reko hölkkää vapautuneena hänen jalkoihinsa, ja hän rapsuttaa sitä korvan takaa. Sitten hän katsoo rauhallisesti hymyillen isää silmiin, kuin tässä ei olisi mitään epätavallista, ja ojentaa kätensä.
”Rahikaisen Janne”, hän esittäytyy. Isä tuijottaa häntä epäluuloisesti päästä varpaisiin, mutta peruskohteliaisuus velvoittaa vastaamaan kädenpuristukseen. Lammio tietää, että asemaansa oikein korostaakseen isä kättelee tarpeettoman voimakkaasti, mutta Rahikaisen ilme ei värähdäkään. Lammion mieleen palaa kaukainen ilta, kun Rahikainen kätteli häntä ensi kertaa, ja muistaa jämäkän otteen, joka oli yllättänyt hänet silloin. Jos se hämmentää isää, ei se upseeri-ilmeestä näy.
”Alexander Lammio. Mistä sinä Henrikin tunnet?”
”Herra kenraali”, Rahikainen kallistaa päätään ja virnistää säpsähtämättä. Lammio muistaa, kuinka häntä itseään raivostutti silloin tuo sama ilkikurisuus, avoimuus ja röyhkeys. Miten, vaikka puhuukin lipevän kohteliaasti eikä sinänsä ilkeile, hänessä ei ole minkäänasteista kunnioitusta tällaisia arvoja kohtaan. Rahikainen nojaa huolettomasti ovenkarmiin ja katsoo isää suoraan silmiin, ei pelkää eikä nöyristele. ”Meillon yhteisii tuttavii. Mie oon tuon Rekon perrään kahtonu ennen, tulin sitä kahtommaan aiemmin tännää.”
”Siitä nyt on jo – ”
”Mie jäin tänne tekkeen miun opinnäytetyötä, täällon parempi keskittyy ko omassa kotona. Mut miehä olinki just lähössä kun työ tulitta.”
Niine hyvineen hän sujahtaa naulakolle heidän ohitseen, tunkee tennarit jalkoihinsa ja heittää nahkatakin ylleen. Katsoo vielä isää suoraan, kohottaa epäluuloiselle katseelleen kulmiaan niin viattomasti, että ehkä, jos häntä ei tuntisi, ja jos lähtökohtaisesti luottaisi ihmisiin, hänen voisi luulla oikeasti ihmettelevän pistävää mulkoilua.
”Noh. Mie lähen. Jos myö soitellaan”, hän nyökkää Lammiolle, ”ja myö sanotaan hyvät illanjatkot ja toivottaan että mie valamistun joskus. Herra kenraali.”
”Soitellaan”, Lammio vastaa ilmeettömästi. Isä suo Rahikaiselle vain lyhyen nyökkäyksen. Ulko-ovi sulkeutuu siististi, mutta jättää inhottavan raikuvan hiljaisuuden.
”Keitän ne kahvit”, Lammio tokaisee ja menee takaisin olohuoneen läpi keittiöön.
”Mikä helvetin luuhake se oli”, isä kysyy istuutuessaan sohvan laidalle odottamaan.
”Rahikainen”, Lammio sanoo, jättää vastauksen hetkeksi kesken laskiessaan mittoja. ”Olen tuntenut sen nyt pari vuotta. Meillä on paljon yhteisiä tuttuja, oikeustieteellisessä ja muualla.” Hän naksauttaa Moccamasterin päälle ja huokaa. Vaihtaa Rekon veden, jottei tarvitse olla paikallaan ja katsoa olohuoneeseen. ”Se vahti Rekoa vuosi sitten kun olin Vuosangassa. Osaa olla koirien kanssa.”
”Maksoitko sinä sille siitä.”
Että maksoinko. Ja kuinka. Lammio on selin isään ja ottaa kupit esille. Puree hammasta ja nielaisee tärinän äänestään, pyyhkäisee muka ohimennen poskeaan koettaakseen päätellä, onko se punehtunut vai ei.
”No minä annoin sen joskus yöpyä täällä, syödä kaapeista mitä on. Tai opiskella. Niin kuin nyt. Sellaista. Ei mitään rahallista.”
”Eli sinä jäät sille velkaakin vielä.”
Lammio pyöräyttää silmiään, huokaa äänettä, ja kääntyy katsomaan isää. ”En ajattele sitä sillä tavalla.”
”Sitten huijaat itseäsi.”
”Minä tiedän mitä teen.”
”Niinpä niin”, isä hymähtää viileästi. Nyökkää kiitokseksi, kun Lammio tuo hänen kahvinsa. ”No, et sitten tule meille valittamaan kun se alkaa periä saataviaan.”
”Minä tiedän mitä teen”, Lammio toistaa rauhallisella, tasaisella äänellä.
Lammio ICE
Anteeksi etten ehtinyt varoittaa ja jouduit sillä tavalla lähtemään. Puhelimesi laturi on täällä.Rahikainen hymähtää ja hieroo otsaansa rystysillä. Naputtaa takaisin.
elä suotta, et sie tienny
tääl on varalatureita
pärjään niillä
lähtikö se jo
Lammio ICE
Lähti.
Luojan kiitos
Tuletko huomenna?vai tuunko vielä tänään
Rahikainen vilkaisee kelloa ja poistaa kirjoittamansa viestin, muotoilee uuden.
juu mie tuun
pistän viestii
Lammio ICE
Aamupäivälläkö sinä tulet?joskus sillon juu
mie pistän viestii
Lammio ICE
Tee niin.
Minä menen nukkumaanjuu
kauniita unia <3
ja oman kullan kuvia
kullan kullin kuvia
Lammio ICE
Hyvää yötäRahikainen katsoo viestiä aikansa, mutta laittaa sitten puhelimen pois, käpertyy parempaan asentoon nojatuolissa. Katsahtaa televisioon, johon on jäänyt jokin uutislähetys pyörimään.
”Niin mikä siel kävi et sinä tänne pakenit”, Riitaoja kysyy sohvalta. Rahikainen havahtuu ja toivoo, ettei näyttänyt kovin hölmöltä hetki sitten.
”Sen isse tuli yllätyskäynnille”, hän sanoo. ”Se on vähän. Semmonen. Nii mie lähin sitte.”
”Aa. Eikö sen isä”, Riitaoja aloittaa, miettii, muuttaa kysymystään. ”Tietääkö se sinusta?”
”No. Tietää se että mie oon olemassa. Nyt.” Rahikainen virnistää. ”Mut ei. Ei se silleen tiijä.”
Riitaoja huokaa. Hän hörppää teetään ja painautuu mukavammin Lehdon kainaloon. ”Minä pelekäsin pitkään etten minä vois kertoo. Kun meillä on aika uskovaista väkeekin. Ja niin.”
”Niinniin”, Rahikainen nyökkää. Sellaista hän on arvellut, vaikkei sitä tietenkään pelkän kaulassa roikkuvan rippiristin takia pitäisi olettaa. ”Kerroit kumminki?”
”Juu, johan minä lukiossa”, Riitaoja sanoo. ”Hyvin ne sen otti. Turhaan pelekäsin, onneks. Käyään sateenkaarimessuissakin nykyään.” Hän nielaisee loput teensä ja laskee kupin syliinsä, asettelee Lehdon käsivartta paremmin ympärilleen. Lehto äännähtää hajamielisesti, muttei siirrä katsettaan televisiosta. ”Ootko sinä kertonu sinun perheel?”
”Ehän mie oo”, Rahikainen vastaa. ”Muttei se oo siitä et mie pelekäisin. Miust se vaan on miun oma asia eikä niijen.”
Riitaoja nyökkää miettiväisenä. Rahikaisen puhelin tärähtää ja sen näyttö välkähtää. Rahikainen avaa sen ja lukee viestin. Huokaa ja rypistää otsaansa.
”Voi vittu, siinä paha missä mainittaan.”
”Mitä nyt?”
”Äite muuttaa ens kuus. Miun pittää käyvä sielä hakemassa miun omat kamat ennen sitä. Ku se talo myyvään ku ei se issekää sielä ennää oo.”
Rahikainen ei vastaa viestiin mitään. Äkkiä kaikki vain vituttaa. Kohta hän nouseekin ylös ja sulkeutuu suosiolla omaan huoneeseensa, muttei saa nukutuksi pitkään aikaan.
”Janne”, Lammio kysyy puolisentoista viikkoa myöhemmin illalla Rahikaisen tasatessa vielä hengitystään, ”mitä jos – ajatuksen tasolla, mitä jos – sitten kun minä valmistun, muutettaisiin yhteen?”
Rahikainen miettii hetken, venyttelee sängyllä.
”Ei tähän?”
”Ei. Olen ajatellut muuttaa joka tapauksessa, mutta. Niin. Se on vain ajatus.”
Kaksin olisi varaa järkevän kokoiseen asuntoon ja kenties järkevälle paikallekin. Rahikaisen ei tarvitsisi olla pakovalmiina, jos isä tai äiti tunkisivat avaimillaan käymään. Se, että isä jäi viimeksi odottamaan Lammiota, oli pelkkää hyvää tuuria ja sattumaa.
”Oot sie kattonu jo jottain?”
”En. Kuten sanoin, tämä on vain ajatus.”
”Niihä sie sanoit.”
”Mitä sinä sanot?”
Rahikainen on hetken hiljaa.
”Mie en sano ei”, hän lausuu sitten varovasti. ”Kahtotaan.”
Rahikainen ei voi väittää, etteikö olisi kiinnostunut ideasta, mutta hän on myös varuillaan. Ei hän epäile, ettei joka tapauksessa tulisi viettämään Lammion luona suurinta osaa ajastaan, ja pelkästään siksi hän ymmärtää, että Lammion idea on vain käytännöllinen.
Toisaalta, eikö se tekisi heistä teknisesti ottaen, mitä, avoparin? Se kuulostaa Rahikaisesta kammottavalta, nostattaa vaistomaisen pakokauhureaktion. Eivät he vieläkään kutsu toisiaan poikaystäviksi, vaikka ovat olleet jo pitkään yhdessä melko vakavasti, ja heidän rakkaudentunnustuksensa ovat rehellisiä ja tulevat helposti, vaikka niitä harvakseltaan ääneen tiputellaankin. Virallisesti he saavat vehdata toisten kanssa, vaikka edes Rahikaista se ei ole kiinnostanut enää aikoihin. Mutta silti. Muutossa piilee kaikesta huolimatta sellainen näkymätön askel, joka tekisi kaikesta kerralla pelottavan suurta ja virallista.
Mutta olisihan se käytännöllistä. Ehkä Rahikainen voisi huijata itseään. Ajatella sitä kämppispohjalta. Se voisi toimia. Kolmio, kummallekin näennäinen oma alue, ja sitten yhteistä tilaa. Itse asiassa se voisi toimia oikein hyvin.
On vain sellainen pikkuseikka, että jos hän muuttaa, hän menettää oman turvapaikkansa Lehdon ja Määtän luona. Menettää Lehdon ja Määtän, yrittää panikoiva ääni hänen mielessään lietsoa, mutta kyllähän Rahikainen tietää, ettei se ihan niinkään ole. Eivät Määttä ja Lehto hänen elämästään katoa, vaikka he eivät asuntoa jakaisikaan. Ja kuka sitäkään tietää, aikooko Määttäkin muuttaa Lahtisen luo nyt, kun he ovat lopulta saaneet ne sormuksetkin hankittua. Jos niin käy, olisiko heillä Lehdon kanssa kaksistaan varaa asua siinä kämpässä? Vai muuttaisiko Riitaoja ehkä vapautuvaan huoneeseen? Hemmetti, siitä tulisi kiusallista. Yksittäiset päivät kolmantena pyöränä ovat asia erikseen, mutta pariskunnan seurassa asuminen kokoaikaisesti? Ei sitä jaksaisi, vaikka olisikin yleensä muualla.
”Minä menen suihkuun”, Lammio keskeyttää hänen ajatuksenjuoksunsa. Rahikainen kohottaa suupieltään, kun hän nousee ja rutistaa kosteuspyyhkeen nyrkkiinsä mennessään.
”Miepä sitte tupakille.”
Lammio ojentaa hänelle kylpytakin sulkeutuessaan vessan oven taa.
Parvekkeen kylmässä ilmassa Rahikainen kärvistelee puolentoista tupakan läpi, tuijottaa kevätsateen valumista pleksiä pitkin.
Ei hänen
tarvitse pelätä mitään tässä.
Hän ei vain tiedä, miksi hänen olonsa on näin orpo.
Seuraavalla viikolla Rahikainen lähtee kotiinsa Pohjois-Karjalaan, ensin junalla Joensuuhun ja siitä vielä bussilla Kontiolahdelle. Lammio keskittyy kirjoittamiseen, eikä häntä oikeastaan haittaa ollenkaan, että Rahikainen ei ole paikalla.
Kai hän ahdistui Lammion ehdotuksesta, ja olihan se kai typerä heitto, mutta ei hän sano siitä mitään. Ja tietenkin voi olla, että heillä hankaa juuri sillä viikolla ristiin muuten vain. Joka tapauksessa tällä välillä heidän väleillään on aikaa tuulettua, Lammiolla on aikaa saada analyysiosio ja loppuerittely kuntoon, ja Rahikainen ehtii hoitaa mitä ikinä hän menikään susirajalle hoitamaan. Lammio ei huomannut kysyä, mitä hän siellä. Kaipa se viimeistään seuraavalla viikolla selviäisi.
Rahikainen palaa lauantaina, varoittamatta, niin että Lammio on saada sydänkohtauksen kun ulko-ovi kolahtaa auki. Ärsyttää, kuinka se ärsyttää. Kai se on stressi. Hän puree hammasta, kun Rahikainen heittää raskaan kuuloisen urheilukassinsa jonnekin vierashuoneen suunnille ja äänistä päätellen rapsuttaa tervehtimään juossutta Rekoa. Kohta hän maleksii olohuoneen puolelle, mutisee jonkinlaisen tervehdyksen ja rojahtaa sohvalle hänen viereensä niin, että kone on lentää hänen sylistään.
”Katso vähän”, Lammio äsähtää.
”No vittu anteeks.”
”Täällä olisi voinut olla muita.”
”Niin varmaan juu.”
Vielä on hyvä kirjoitusvauhti päällä, ei hän sitä tähän voi lopettaa. Lammio siis keskittyy työhönsä ja jättää Rahikaisen kommentin ja äänensävyn omaan arvoonsa. Hän kirjoittaa nopeissa, ryöpsähtelevissä spurteissa tarkistaen välillä lähteitään kulmat kurtussa. Tarpeekseen saatuaan hän tallentaa tiedoston ja läimäyttää koneensa kiinni, asettaa sen turvallisesti nurkkaan. Katsoo Rahikaista, jota joko vituttaa Lammion käytös tai sitten jokin muu.
”Miten kotona meni?” hän kysyy.
Rahikainen selvästi miettii hetken vastaustaan, mutta päästää sitten vain epämääräisen äänen ja säestää sitä aivan yhtä epämääräisellä kädenliikkeellä. Ilme on niin kova, ettei Lammio saa siitä selvää.
”No?”
Lammion äänestä varmaan kuuluu kärsimätön nuotti. He ovat sopineet, että puhuisivat enemmän, mutta ei siitä tahdo tulla mitään, jos Rahikainen vain houkuttelee häntä artikuloimaan ajatuksensa eikä sitten itse tee samaa. Nytkin hän vain mutisee jotain ja huokaa. Lammio odottaa hetken, mutta kun Rahikainen ei jatka, hän äännähtää uudestaan kysyvästi.
”Saatana semmosta… passiivisaggressiivista paskaa”, Rahikainen murahtaa.
”Puhutko sinä minusta vai siitä”, Lammio kysyy. ”Koska minä en osaa sanoa, ja olen pahoillani, mutta tämä – ”
”Ei, Henrik, elä viihti, emmie aina siusta puhu”, Rahikainen ärähtää. ”Mie vaan…”, hän yrittää, mutta luovuttaa ja huokaa ja raastaa hiuksiaan.
”Janne.”
”Anteeks”, Rahikainen mutisee. Hetken hän on hiljaa. Sitten:
”Muistaksie kun mie kerroin että miun porukat erroo?”
Lammio nyökkää.
”No miun äite muuttaa. Nii mie olin sielä nytten kahtomassa halluunks mie sieltä jottain mikä muuten mänis kirpputorille. Ja se vaan. Vittuku sielä tuntu ettei ossaa mittään sannoo oikein ettei se alakanu väittää että mie otan issen puolta siinä jupakassa. Mie vaan kun en halluu kuulla siitä yhtään mittään. Enkä mie sitä, kyllä mie tiijän että isse ja tää sen veto on iha perseestä mutta nii se on kyllä vähän sekin ku sillä tavalla syylistettää. Että jossen mie äitii auta kantammaan muuttokamoja nii se on sama ku auttasin issee. Tommosta. Vittu semmosta jaksa.”
Rahikaisen on varmaan tarvinnut purkaa tämä, koska sana sanalta hän vaikuttaa rentoutuvan. Hän jopa naurahtaa kuivasti.
”Mie luulen etten mie lähe sinnepäin maalimaa ny iha hetkeen.”
Lammio katsahtaa terävästi.
”Et kai sinä välejä katkaissut?”
”En, ehen”, Rahikainen toppuuttelee, ”ei vaa oo yhtään mittään asjaa. Kylhä myö soitellaan nii kai mie tiijän sitte millon sinne viihtii männä. Nyt vaan. Kun vittu.”
”Semmoista passiivisaggressiivista paskaa”, Lammio täydentää, ja Rahikainen suo hänelle vaisun hymyn. Käpertyy lähelle, nojaa päänsä hänen olalleen.
”Mites kandi.”
”Tässähän se. Tämä versio on aika lailla valmis, mutta se pitää vielä huomenna katsoa läpi ja laittaa oikolukuun. Sitten voi alkaa seuraavaa versiota siitä.”
”Hyvä homma”, Rahikainen mumisee ja äännähtää tyytyväisesti, kun Lammio vie kätensä selvittelemään takkuja hänen hiuksissaan. Äännähtää tyytyväisemmin, kun Lammio kohta painaa huulensa hänen ohimolleen.
Sinä yönä Rahikainen etsiytyy Lammion syleilyyn. Lammio ei ajattele siitä paljoa silitellessään hajamielisiä kuvioita hänen selälleen, kuuntelee vain hengitystä, joka on rauhallinen, muttei hidastu sen merkiksi, että Rahikainen nukkuisi.
”Minnuu pelottaa”, Rahikainen katkaisee äänettömyyden niin yllättäen, että tuskin kuiskausta voimakkaampi toteamus leikkaa ilmaa. ”Kun mie en tiijä mitä tapahtuu. Kun mie luulen että tuo Määttä muuttaa lähitulevaisuuvessa meijän kämpästä pois, ja jos se mennee nii varmaan Lehtokin sitte. Ja kun mie kahtelen noita miun porukoita. Kun – mie en tainnu kertoo, että isse piti jottain peliä sen sen nykysen kanssa äiten selän takana yli vuojen. Melekein kaks. Ja se kerto äitelle vasta kun se toinen oli tullu paksuks ja se päättiki että haluu perustaa sen kanssa perheen iha alusta asti.”
”Et kertonut”, Lammio vahvistaa hiljaa, lopettamatta silittämistään.
”Ja äitellä sitten taas, mie ymmärrän että se on vihanen ja mie ymmärrän että se on katkera ja sillä on siihen oikeus. Mutta se purkaa sen pelekästään ja ainoastaan minnuun ja mie en helevetti ymmärrä miks. Tai kyllä mie tiijän ettei niilä hyvin menny mut ei kai se helevetti minun vika oo että kittuutti vitusti liijan monta vuotta sen takkii että niilä on miut. Miehä en hitto oo teinikkää ollu monneen vuoteen. Sillonki oisivat voineet iha hyvin.”
Lammio päästää myöntävän äänen. Rahikainen huokaa ja liikahtaa, tuntuu hieman jännittyvän.
”Ja mie pelekään kun. Jos myö muutettaan yhteen. Kun mie kyllä halluisin, mie tiijän että se ois järkevvää, mutta kun myö riijellään kumminkin. Nii jos myö asutaan kimpassa nii eihä miula sillon oo mittään ommaa paikkaa ennää mihin lähtee rauhottummaan. Kun mie luulen että mie tarviin jonku semmosen. Mikä on vähän erillään. Kun mie en halluu, mie pelekään että jos – tai jos myö – ”
Hänen äänensä vavahtaa, ja Lammio vetää hänet tiukemmin rintaansa vasten. Vie kämmenen selältä niskalle ja on pitkään hiljaa.
”Niin”, hän lopulta sanoo. Kyllä hän tietää, mitä Rahikainen tarkoittaa. Kyllä se häntä huolettaa itseäänkin. Rahikainen hengittää terävästi, hankalan kuuloisesti, nielaisee ja puristaa hänen olkaansa kipeästi. Kauanko lie tätäkin miettinyt.
”Pystyttäänkö myö siihen”, hän kysyy niin hiljaa, niin vaimeasti Lammion ihoa vasten, ettei hän ole saada selvää. Lammio huokaa ja miettii, liu’uttaa kämmenensä taas Rahikaisen niskalta selälle.
”On tässä ennenkin pystytty aika paljoon”, hän toteaa sitten. ”Olen minä valmis ainakin yrittämään.”
Rahikaisen päästämä ääni on joko tuhahdus, huokaus, naurahdus tai nyyhkäisy, kun hän rentoutuu Lammion syleilyyn.
Perjantaina puolenyön tienoilla Lammio lähettää päättötyönsä oikoluettavaksi kurssitoverilleen.
Lauantaina iltaseitsemän paikkeilla hän saa sen takaisin, ja tekee tekstiin muutaman korjauksen saamiensa kommenttien mukaan. Lukee vielä koko tutkielman arvioivalla silmällä läpi.
Sitten hän voi hyvällä omallatunnolla tallentaa tiedoston viimeisen kerran.
”Janne”, hän huikkaa matkalla olohuoneeseen, ja toistaa päästyään sinne ja istuessaan Rahikaisen viereen. Rahikainen ottaa kuulokkeet korviltaan ja katsoo kysyvästi.
”Minä lähetin sen.”
Rahikaisen kasvot sulavat hymyyn, joka kilpailee loistossaan toukokuun ilta-auringon kanssa. Lammiotakin hymyilyttää, kun Rahikainen vetää hänet suudelmaan.
”Sie teit sen.”
Lammio nyökkää. Ei se vielä todelliselta tunnu, eikä tämä tietenkään automaattisesti valmistumista tarkoita, mutta käytännössä se taitaa kyllä olla niin. Vaikea sitä on käsittää.
”Arvaa mitä mie tein”, kysäisee Rahikainen vuorostaan.
”Kerro.”
”Mie katoin meille kämppiä.”
Hän kääntää läppäriään niin, että Lammiokin näkee. Hänellä on useampi sivusto auki, yhtiöiden ja yksityisten asuntoja. Vaihtoehtoja vaikka kuinka.
”Teetkö tilaa”, Lammio sanoo ja asettuu paremmin katsomaan. Tähän voi mennä aikaa.
Kaikki tapahtuu lopulta nopeammin ja kivuttomammin kuin Rahikainen on pelännyt. Silti sinä päivänä, kun he istuvat olohuoneessaan ja Määttä ilmoittaa, että hän ja Lahtinen muuttavat yhteen nyt, kun Lahtinen kohta valmistuu valtiotieteiden kandidaatiksi, tuntuu se jotenkin äkkinäiseltä uutiselta. Vaikka sitä on uumoillut ja siihen on yrittänyt totuttautua, ei siihen kuitenkaan lopulta ole ehtinyt valmistautua kunnolla.
Etenkään siihen ei ole osannut asennoitua, että he muuttavatkin Tampereelle. Lahtinen on hakenut sinne johonkin maisteriohjelmaan, ja Määttäkin on saanut yhden melko varman työpaikan, tällä kertaa vieläpä oman alansa hommiin.
”Huhhuh”, on kaikki, mitä Rahikainen pystyy sanomaan.
”Koska”, Lehto kysyy.
”Kahen kuukauven sissään”, Määttä sanoo. ”Se pittää meijän ensin ehkä assuu Yrjön äitellä, mutta on me kämppiä kahteltu jo.”
”Vai niin.”
Lehtokin taitaa olla aika sanaton, vaikkei hän muutenkaan liikoja haastele.
”Tuutteko auttammaan sitten kun muutettaan.”
”Totta kai”, Rahikainen ja Lehto vastaavat lähes yhdestä suusta, ja Määtän suupieli kiertyy hymyyn.
”Kaarnalta täytyy kysyä, mutta mun pitäisi saada kärry tai paku käyttöön, kumpi vaan on parempi.”
”Paku lie helepompi, vaan voishan se peräkärrykin varmuuven varalta hyvä olla.”
”Kysyn alkuviikosta.”
”Mitenkä te sitten tämän asunnon kanssa”, Määttä kysyy.
”No mie oon kanssa viimestää elokuun kieppeillä muuttamassa kuovin kanssa yhteen, että niin”, Rahikainen sanoo vähän nopeammin kuin tarvitsisi. Aihe ei ole tullut puheeksi kertaakaan, eikä hän ole valmistautunut nyt mihinkään vedonlyönteihin tai muihin vittuiluihin. Lehto ja Määttä eivät kuitenkaan kommentoi mitään, tuijottavat vain pitkään.
”No en minä tähän saatana yksinään ala jäädä. Vittu mikä vuokra”, Lehto mutisee sitten.
”Muuta sieki kuule vaa Riston kanssa kimppaan. Halavempaa se kahestaan on.”
Lehto ei vastaa mitään, puree vain hammasta nojatuolissaan.
”Tai tiijänhän mie usseitakin jokka mielellään tulis tähän miun ja Määtän pojan huoneisiin, jos sie tähän – ”
”En minä helvetti tänne jää.”
”Vaan kysykkö Rahikainen siltä kuovilta tulisko se kanssa kamoja kantammaan. Toki me muutettaan teijät sitten kanssa.”
”Mie kysyn”, Rahikainen lupaa. Sydän hakkaa kovin nopeasti, mutta enää ei ahdista. Oikeastaan häntä melkein innostuttaa, jotenkin varovaisesti. Kaikki tapahtuu.
Lehto muuttaa lopulta samaan aikaan kuin Rahikainen. Hän muuttaa kuin muuttaakin Riitaojan kanssa yhteiseen asuntoon, Riitaojan ensimmäiseen kotiin poissa perheen luota. Riitaoja näyttää Rahikaiselle puhelimestaan asunnon pohjapiirustuksen, ja sen perusteella paikka vaikuttaa melko pieneltä, mutta siinä on erillinen makuuhuone ja tupakeittiö, ja tuskin he enempää tarvitsevatkaan. Riitaojan perhe avustaa heitä, ja Määttä tulee sitten Tampereelta auttamaan Rahikaista ja Lammiota. Määtän palkaksi riittää pari kaljaa, ja että saa majoittua Rahikaisen huoneeseen laitettavalla runkopatjalla.
Lammio ajaa Lehdon pomon pakettiautoa, ja Rahikaisen hommaksi jää ajaa Lammion auto uudelle asunnolle.
”Vaan kuinka sinulla ei peräkoukkua tässä ole”, Määttä ihmettelee.
”Ei ole ollut tarvetta”, Lammio vastaa lyhyesti. Ei epäystävällisesti, mutta ei hän silti oikein tunnu tietävän, kuinka olla Rahikaisen ystävien seurassa. Ei hän Määttääkään juuri tätä ennen ole ehtinyt tavata.
Ja onhan Lammiolla muutakin mieltä kiristämässä. Hän on kertonut isälleen muuttavansa pian, mutta ei sitä, minne tai kenen kanssa. Isän omistama asunto on hänen käytössään vielä tämän kuukauden, kun Rahikainen jo täysipäiväisesti asuu uudessa paikassa. Sen jälkeen Lammio virallisesti valmistuu, ja ilmeisesti sitä aiotaan juhlistaa vanhempien luona.
Rahikainen ei tiedä Lammion säätämisen kaikkia yksityiskohtia. Hänestä se kaikki kuulostaa tarpeettoman hankalalta, mutta parempi kai olla puuttumatta liikaa. Lammio pitää mieluummin sen osan elämäänsä vain itsensä ja vanhempiensa välisenä. Kai hän tietää, mitä tekee.
Vanha tukikohta näyttää surkealta tyhjillään, ja siivoamisesta huolimatta repsottavat kulmat repsottavat ja tekevät tilasta ankean. Rahikainen vilkaisee viimeisen kerran ympärilleen puristaen kädessään kirjekuorta, jossa on Lehdon ja hänen avaimet. Ne pitää heittää vuokraisännälle matkan varrella. Yllättävän haikea olo tästä kaikesta tulee.
Puhelin tärähtää takataskussa, kun hän astuu alaovesta ulos, ja hän katsoo viestin otsa rypyssä avatessaan Lammion auton kuskinpuoleisen oven.
”Lehtoko”, Lammio kysyy.
Rahikainen pudistaa päätään. Pitkään hän on hiljaa ja yrittää hahmottaa vastaustaan. Sitten hän kohottaa katseensa näytöstä.
”Miul on pikkuveli.”
Lammio ja Määttä katsovat häntä ja toisiaan. Lammio avaa jo suunsa kuin onnitellakseen, mutta Rahikainen istuu autoon ja vyöttää itsensä.
”Männään.”
Laatikot puretaan toistaiseksi vähän mitenkuten, sillä iso osa Lammion tavaroista on vielä pakkaamatta. Lammio katsoo kärsivän näköisenä, kun Rahikainen ja Määttä kaatavat runkopatjan Rahikaiselle varatun huoneen nurkkaan, mutta ei sano mitään.
”Nukutko ennemmin sohvalla, vai – ”, hän aloittaa, mutta epäröi.
”Vaan minäpä nukun missä vain. Kunhan joku tyyny on.”
Lammio ei jää yöksi; hänen äitinsä on jo pidemmän aikaa puhunut tulevansa iltakahville, ja tämä päivä hänen sitten ilmeisesti oli pakko valita. Ainakin hän varoittaa etukäteen tulostaan. Rahikainen ja Määttä jäävät sisustamattomaan asuntoon seuranaan Netflix ja lavallinen kaljaa.
”Pärjäätkö sinä”, Lammio kysyy Rahikaiselta hiljaa eteisessä.
”Missä? Mie meinasin kyssyy siulta tuota.”
”Sen uutisen kanssa. Että sinusta tuli isoveli?”
”Isoveli”, Rahikainen tuhahtaa. Sana vetää suupieltä virneeseen. ”Kaippa mie. Vaikka ouvoltahan se tuntuu.”
”Varmasti.”
”Isse käski soittaa. Mutten mie taija ennen ko huomenna. Kyl mie pärjään.”
Lammio hymähtää. ”Pitihän minun kysyä. Millainen poikaystävä ei kysy.”
Rahikainen melkein tukehtuu sylkeensä. Sydän jättää pari lyöntiä välistä, ja hän änkyttää hetken ennen kuin saa vastattua mitään järkevää. Lammion hymy on jäykkä ja melko väkinäinen. Joskus hän on helvetin huono peittämään sen, kun häntä jännittää. Hän tietää yhtä hyvin kuin Rahikainen tökkäävänsä kepillä jäätä, mutta pakko se oli kai tehdä ennemmin tai myöhemmin.
”Mie rakastan sinnuu”, Rahikainen lopulta sanoo kovin ohueksi käyneellä äänellä, ja Lammion hymy sulaa aidoksi. Rahikaisesta tuntuu, että hänen hallitun pehmeässä uloshengityksessään on helpotuksen huokaus.
Jos hän kovin typerästi hymyilee palatessaan olohuoneeseen Lammion mentyä, ei Määttä ainakaan sano siitä mitään tölkkiä ojentaessaan.
