Nimi: Tarkoitus
Kirjoitettu: 19.4.2008
Paritus: Sirius/Remus
Genre: drama, slash, one-shot
Ikäraja: S
Summary:
Sillä hetkellä tiesin, miten me sukeltaisimme: vain hukkuaksemme - - suutelin häntä niin kauan, että maistoin hänet sen kaiken maanmakuisen veden ja kirpeän heinän läpi.A/N: Luulin, etten kirjoittaisi ficcejä enää. Tämä on se "oho". Palautteesta tykätään
*
Vahinko.
Niin me sanoisimme myöhemmin. James katsoisi meitä vähän epäilevällä katseellaan, sillä tavanomaisella, kun hän ei koskaan voi aivan täysin luottaa mihinkään, mitä ei ymmärrä. Peter tuijottaisi meitä niin kuin olisimme rikkoneet jotain, mutta haluaisi liian lujasti pitää loput ehjänä, eikä siis sanoisi mitään. Ja sitten, kun he olisivat menneet, me olisimme taas kahdestaan, hengittäisimme ainoastaan omaa epäuskoamme, tuijottaisimme peiliin, joka ei suostuisi katsomaan silmiin.
“No se lohduttaakin tosi paljon.”
“Mikä?”
“Etkö sä tajua, mitä juuri sanoit?” hän kysyi minulta otsa rypyssä. “Että me ei itse päästä yli.”
Tuijotin häntä. Totta kai ymmärsin: olin ymmärtänyt vuosia, siitä asti kun ensimmäistä kertaa hänen ranteensa luu osui sormiini ja hengitykseni kiihtyi, ei niin kuin joskus Jamesin kanssa painiessa vaan aivan eri tavalla, aivan liian pettävällä tavalla. Ei niin kuin hengitys kiihtyy silloin, kun suudellaan tyttöä kulman takana varmana siitä, että lähestyvät askeleet ovat Voron, tai kun väistetään ryhmyä juuri ennen kuin se rysähtää olkavarresta läpi.
Hengitykseni kiihtyi, kuin se olisi ollut tarpeeksi: vaivainen ranneluu. Ja kun opimme jotain hänen väsymyksestään täydenkuun öinä, tai minkä takia hän ei mielellään kulkenut ilman paitaa, vaikka me muut rakastimme sitä, ja kun ensimmäisen kerran istuin hänen kanssaan kahdestaan väsyneenä aamuna ja näin hänen arpensa vielä tuoreina, ja kun olisin halunnut hakea kuun taivaalta ja hävittää sen; totta kai opin tietämään, etten pääsisi yli. Kuu pysyisi taivaalla, minä pysyisin sängyn laidalla, katselisin hänen arpiaan ja miettisin, minkä takia en ollut saanut itse valita.
“Niin siinä käy”, Remus mutisi, “Sirius, niin siinä käy. Ja sitten sä vihaat mua, koska olen tehnyt meille sen.”
Mutta siinä hän oli väärässä. Minä se olin, kun hän seitsemäntoistavuotiaana aikuisena seisoi selin minuun metsässä lähellä Jamesin kotia ja valmistautui sukeltamaan liian kylmään veteen. Minä se olin, minä kurkotin häntä kohti ja kosketin hänen hiuksiaan, ja kun hän värähti, mutta ei sanonut mitään, säikähdin vielä pahemmin. Sillä hetkellä tiesin, miten me sukeltaisimme: vain hukkuaksemme. Tietäisimme sen molemmat ja vetäisimme keuhkomme täyteen vettä siitä huolimatta.
Syksyllä oli vaikeaa katsoa häntä silmiin. Olin varma, että olin itse vain kuvitellut: että minä olin se outo tässä leikissä, että minun käteni oli ollut väärässä paikassa ja että hänellä oli vain ollut kylmä, ja että jos hän ei ollut nauranut minun kosketukselleni niin kuin olisi pitänyt, hän oli tehnyt sen vain tajutessaan, miksi minä olin koskenut häneen, ja koska hän itse oli vaivautunut. Remuksen tuntien se ei edes ollut epätodennäköistä: hän vaivautui usein. Hän vaivautui silloinkin, kun yhtenä tuliviskintuoksuisena yönä (joita oli paljon, jonkinlainen vastapaino kuolonsyöjien painon tunteville aamuille) nojasin häneen, etten olisi kaatunut, ja suutelin hänen kaulaansa niin nopeasti, ettei kenenkään pitänyt huomata.
Sen jälkeen hän lopetti minun katsomiseni. “Koska se oli kuin olisi katsonut peiliin”, hän mutisi joskus myöhemmin. Silloin kuitenkin kuvittelin, että hän oli vain kauhuissaan ja inhosi minua. Yritin korjata virheeni sulkeutumalla luutakomeroon yhden kuudesluokkalaisen tytön kanssa, mutta se ei auttanut yhtään mitään.
Me emme oikeastaan edes tarvinneet tuliviskiä. Se oli joulu, se aika, jolloin Remus aina suri itseään, ja minä olisin halunnut valtavan ryhmyn, jonka olisin lyönyt suoraan Kalmanhanaukion tukinivelen läpi. Meidän piti tulla uudeksi vuodeksi Jamesille, mutta täysikuu osui siihen aikaan. James palasi kotiinsa nuolemaan haavojaan; minä nukuin verentuoksuisen ihmisen vieressä Remuksen kodin kellarissa.
Remus heräsi niin kuin aina, liian aikaisin ja liian heikkona, kiertyi pienelle rullalle lapaluut pistäen valkoisesta ihosta ulos kuin tyvestään katkaistut siivet. Minä makasin lattialla valveilla tuijottaen häntä, ja hän oli liian väsynyt kääntymään sivuun tai ehkä nolostumaankaan. Siihen aikaan tiesimme molemmat, vaikka olimmekin muuten niin sokeita.
Remus painoi huulensa kaulaani vasten, hän juuri täydenkuun jälkeen aina inhimillisempänä kuin koskaan. Käteni olivat typerät ja karkeat ja osaamattomat, silitin hänen selkäänsä ja takkuuntuneita, hikisiä hiuksia, veristä jälkeä olkapäässä, otsan ryppyä, joka ei ikinä siitä oiennut.
“Vahinko”, hän sanoi myöhemmin minun sängylläni, istui kädet kiedottuna polvien ympärille ja keinui pienellä liikkeellä edestakaisin, “sitä voisi kutsua vahingoksi. Ihan totta.”
“Ja tuhatta muuta”, minä sanoin.
“Ei niitä ole - “
“Onpas”, minä sanoin ja näin jo ne silmieni edessä: ne tuhat vahinkoa.
Niin kuin seuraavana kesänä, kun seisoimme taas puron rannalla. Peter oli lähtenyt kalastamaan, se hullu, vähän kauemmas kohtaan, jossa puroa olisi melkein pystynyt kutsumaan joeksi, ja James oli jossain. Emme kauheasti välittäneet. Minä seisoin kaikki vaatteet päällä ja uhkasin kastella Remuksenkin, ja kun hän lopulta tippui puunrungolta veteen, suutelin häntä niin kauan, että maistoin hänet sen kaiken maanmakuisen veden ja kirpeän heinän läpi.
“Haluatko sä oikeasti näin?” Remus kysyi äänellä, josta kyllä kuuli, kuinka kipeää se oli. Me olimme kuitenkin vielä vain seitsemäntoista, nuoria ja typeriä, liian nuoria hukuttaaksemme itsemme johonkin, josta emme koskaan pääsisi ylös; liian voimattomia ollaksemme hukkumatta.
“Mitä sä haluat?” minä kysyin.
“Tämän. Mutta mä olen eri tapaus. Sulla olisi kaikki, jos vaan haluaisit.”
“Jos vaan haluaisin?”
Remus katsoi sivuun. “Jos vaan unohtaisit… Ei sun ole pakko olla tällainen, Sirius.”
Sillä hän tarkoitti kai itseään, olin melko varma:
ei sinun ole pakko olla tällainen, Sirius, ei sinun ole pakko jäädä minun viereeni täysikuiden jälkeen, ei sinun ole pakko tuijottaa minun takiani peiliin niin kauan, että halveksit peilikuvaasi, ei sinun ole pakko minun takiani -“Rakastua”, minä mutisin niin kuin vieraan sanan, kirosanan; ehkä se olikin sitä. Tai lupaus.
“Mitä?”
“Ei mitään.” Räpäytin silmiäni. “Ilman sua mulla ei olisi mitään. Tajuatko? Se vaan menee niin.”
Remus pudisteli hitaasti päätään. “Mikään ei ole liian myöhäistä. Sä voit vielä peräytyä.”
“Niin säkin.”
Hän tuijotti minua.
“Tajua nyt. Sä tai ei mitään.”
“Se ei voi olla niin.”
“Valitan”, mutisin käsivarteni hänen sängyllään, silmäni missä tahansa helpommassa kuin hänen silmissään, hänen sydämensä melkein niin lähellä, että saatoin kuulla sen lyövän. “Joku teki virheen. Hypätään nyt vaan.”
“Me hukutaan”, hän mutisi.
“Tiedän.”
