Nimi: Katkeruus käy ystävästä
Ikäraja: S
Genre: synkistely, tajunnanvirta
Paritus: Harry/Draco
A/N: pikkupätkä tajunnanvirtaa, jota kirjoittelin epätoivoisessa yrityksessäni päästä blokista eroon, eli ei mitään kovin syvällistä settiä 
tämä on myös ensimmäinen julkaistu tekstini Finissä, jee! :>Katkeruus käy ystävästä
Talossa kaikui tyhjyys, kun Harry istui makuuhuoneen pedatulla sängyllä ja tuijotti seinää, silmät tyhjinä ja mitään näkemättä, sormissaan naarmuja valkeiden ruusujen terävistä piikeistä. Revenneen tapetin alta pilkotti kaistale paneeliseinää, kärventynyttä sellaista; Harry ei muistanut mistä jäljet olivat tulleet. Hautajaisviitta hänen yllään oli vain muutamia viikkoja vanha, mikä oli Harry mielestä elämän julminta ironiaa.
Ostaisit uuden, Draco oli sanonut nähdessään Harry edellisen. Se oli ollut monta tuumaa liian lyhyt nilkoista ja näyttänyt hänen yllään lähinnä huvittavalta, ja Draco oli nyrpistänyt nenäänsä mittaillessaan sitä katseellaan. Harry oli kuitenkin pudistanut päätään.
En tarvitse uutta. Vai onko tiedossa hautajaiset, joista minulle ei ole kerrottu? Hän oli esittänyt kysymyksensä hymy huulillaan samalla, kun aurinko oli maalannut kultaisia viivoja valkeille seinille.
Ei, oli Draco vastannut haileasti hymyillen,
mutta ei sitä koskaan tiedä. Ehkä se höntti ystäväsi Weasley on vihdoin onnistunut pudottamaan kakaransa pää edellä portaat alas.Ei Ron niin kömpelö ole.Oli tai ei, tuon kammotuksen heität joka tapauksessa pois, se ei jää minuun talooni. Menet kuitenkin käymään Viistokujalla, voisit samalla vaivalla hankkia uuden.Ja niin Harry oli ostanut uuden, hopeasoljin ja hopeakirjailluin reunuksin. Eipä hän vain ollut tiennyt, että joutuisi niin pian pukemaan sen ylleen.
Harry ei voinut olla ajattelematta aina toisinaan, istuessaan yksin iltahämärässä sadetta kuunnellen, miten kaikki oli ollut hyvin. Ihan pienen hetken, vain silmänräpäyksen verran, kaikki oli ollut kohdillaan… ja sitten, mikään ei ollut. Menneiden vuosien onnellisilla muistoilla oli terävät reunat ja ne kaiversivat esiin katkeruutta, jonka Harry luuli jo haudanneensa. Hän ei kuitenkaan nähnyt vaivaa häätääkseen tuota epätoivottua vierasta; kaikkina niinä hiljaisina iltoina, kun hän hukutti surunsa humalaan, katkeruus kävi ystävästä.
