Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Dokumentti!
Ollaan juteltu tämän tarinan käsittelemistä aiheista, ja suhtaudutaan molemmat niihin intohimoisesti, joten oli hienoa kirjoittaa juuri tämä tarina juuri sinulle. Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta pitkään, ja tuntuu melkein kuin olisin vuodattanut koko sydämeni sisällön tähän tekstiin. Tämä tarina halusi tulla kerrotuksi!
Laitakaupungin luistelukenttä on meidän lempipaikkamme vapaailtaisin, myöhään, silloin kun luistelemaan opettelevat pikkulapset vanhempineen ja lätkää lätkivät teinit ovat jo lähteneet. Se on avoin kenttä ilman kaukalonlaitoja, eikä siellä ole minkäänlaista sisätilaa varusteiden vaihtamista varten. Jääkin on usein päivän päätteeksi huonossa kunnossa, täynnä luistinten jättämiä railoja. Kentän omat valot sammuvat iltakymmeneltä, ja lähistöllä kulkevan kävelytien katulamput valaisevat vain kaistaleen kentästä ja senkin hämärästi. Silti se on meidän lempipaikkamme – siksi, ettei siellä ole ketään.
Me olemme ammattilaisjääkiekkoilijoita. Joku saattaisi ehkä kuvitella, että ammattilaisjääkiekkoilija saisi työnsä puolesta tarpeekseen jäästä ja luistelusta, mutta totuus on –
meidän totuutemme on –, ettei luistelusta voi saada tarpeekseen, varsinkaan jos se muuttaa muotoaan. Harjoituksissa ja otteluissa meiltä odotetaan parasta, mitä saatamme antaa: hereillä olemista, kiivasta puolustamista, räjähtävää nopeutta, jatkuvaa pelin kääntämistä, tarkkoja syöttöjä ja viiltäviä laukauksia ja tietenkin tulosta, maaleja. Suoritusten parantaminen ja tuloskeskeisyys ovat läsnä suurimman osan ajasta, ja vaikka se saa euforisen adrenaliinin kohisemaan suonissamme, se myös uuvuttaa, toisinaan. Ulkojäillä kaukana kaikesta ja kaikista on vain jää ja me, ja joskus me tarvitsemme sitä. Minä ainakin tarvitsen, ja hänen hymystään ja silmiensä tuikkeesta päättelen, että hänkin tarvitsee.
Jäällä viilettäminen on ihanimpia asioita, joita tiedän. Vanhempani tapaavat naureskella, että opin luistelemaan ennen kuin opin kävelemään. Jää ja luistinten terät siivittävät minut vapauteen ja antavat minun karistaa harteiltani kaikki maailman huolet niin, etteivät ne saa minua kiinni. Voin keskittyä vain siihen, miten vartaloni liikkuu yhteisymmärryksessä mieleni kanssa, ja miten jää rahisee ja suhahtelee luistinteni terien alla. Se on tapa elää ja olla.
Harjoituksissa ja otteluissa en aina voi elää ja olla omana itsenäni. Meistä kumpikaan ei voi. Me pidämme välimme neutraalin ystävällisinä ja huolehdimme siitä, ettemme näyttäydy sydänystävinä kenellekään. Hillitsemme hymyjä, kätkemme kosketuksia. Suihkutiloissa menemme aina mahdollisimman kauas toisistamme, ihan vain varmuuden vuoksi. Toisinaan maalin tai voitokkaan ottelun jälkeen epäröin halata häntä, vaikka hän luistelisi rinnallani samassa hyökkäysketjussa. Pelkään halaavani häntä liian pitkään, liian lujaa. Pelkään huulteni hipaisevan hänen kaulansa ihoa. En enää oikein tiedä, miten koskea häntä niin kuin hän olisi kuka tahansa, koska ei hän ole kuka tahansa. Minä epäröin, ja samaa epäröintiä näen hänen silmissään, hänen ryhdissään ja hänen käsivartensa kaarissa. Se sattuu minuun, ja luulen sen sattuvan häneenkin.
Yleensä muiden seurassa pystyn sivuuttamaan meidät, sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden. Toisinaan se kuitenkin uuvuttaa, aivan niin kuin jääkiekon jatkuva suoritus- ja tuloskeskeisyyskin. Pahinta on, että valtaisa osa elämästä pitää kätkeä. Meillä ei koskaan ole aveceja tapahtumissa. Kun pukukopissa jutellaan säädöistä ja tyttöystävistä ja vaimoista, minä ja hän tuijotamme vaivaantuneina kaikkialle muualle kuin toisiimme. Joskus joku pukkaa meistä jompaakumpaa olkapäähän ja tiedustelee hymyssä suin, onko käynyt flaksi. Sitten vain mutistaan jotain ja toivotaan parasta. Kerran hän sepitti hätäisen tarinan yhden yön jutusta, jonka oli pokannut yökerhosta kostean illan päätteeksi, ja kaikki naureskelivat sille hyväksyvästi, kaikki paitsi minä joka yritin vain pitää itseni kasassa. Kotona hän purskahti itkuun olkapäätäni vasten, ja minä ajattelin, että me olemme hulluja.
Sitä me kai olemmekin, hulluja. Emme siksi, että satuimme rakastumaan toisiimme, vaan siksi, että jatkamme vuosi toisensa jälkeen. Minä elän jääkiekosta, ja niin elää kai hänkin. Näen sen hänen silmiensä loisteesta, kun hän kieputtaa kiekkoa vastustajan maalille. Me molemmat olimme pikkupoikia, kun rakkauden siemen alkoi itää, ja sille jäälle me jäimme. Siinä vaiheessa, kun aloimme ymmärtää, että elämässä on muutakin rakastettavaa kuin jääkiekko, oli liian myöhäistä perääntyä. Minä myönsin vasta kuusitoistavuotiaana itselleni, että olen homoseksuaali, ja jatkoin siitä huolimatta harrastustani, jatkoin aina ammatiksi asti. Jatkoin ja jatkan, vaikka jääkiekko on tosiäijien eikä hiirulaishinttien laji ja kaukaloissa vastapuolet edelleen homottelevat toisiaan ja Juhani Tammisen kaltaiset jääkiekkovaikuttajat julistavat, etteivät ole koskaan tavanneet lajin parissa ainoatakaan homoa.
En minäkään ollut, en ennen kuin tapasin hänet, ja sekin oli sopimattomien sattumusten sarja ja kauttaaltaan vaikeaa. Me olisimme vieläkin toisillemme rakkausrintamalla huono-onnisia heteroita ihan niin kuin olemme kaikille muillekin, ellei hän olisi humalassa horjahtanut minua vasten. Me molemmat kiusaannuimme siitä epätavallisen paljon, ja siitä minä lopulta arvasin.
Laitakaupungin luistelukenttä iltamyöhään on meidän lempipaikkamme siksi, että siellä me saamme rakastaa kahta rakkautta yhtä aikaa: jääkiekkoa ja toisiamme. Syrjäseudulla liikkuu enimmäkseen yksinäisiä koiranulkoiluttajia, jotka tuskin tunnistavat meitä pimeässä. Ei ole pelkoa paljastumisesta eikä juorulehtiin joutumisesta. Jos joku sattuisikin meidät tunnistamaan, olisimme vain kaksi joukkuetoveria, jotka harjoittelisivat huvin vuoksi ulkojäillä. Luistelukentällä ei ole edes maaleja, mutta mailat ja kiekot kulkevat meidän mukanamme aina, ja niillä voi harjoitella ja huvitella ilmankin.
Niinpä solmin taas luistinteni nauhat ja potkin itseni liikkeelle. Ehdin kentän toiseen päähän ennen kuin hän liukuu jäälle kiekkoa kuljetellen. Käännyn ja luistelen vastaan, ja puolivälissä kenttää me kohtaamme. Jarrutamme pysähdyksiin, ja hän pysäyttää kiekon matkan mailansa lavalla. Pakkanen on jo punertanut hänen poskensa. Hän katsoo minua ja hymyilee niin, että hänen silmäkulmansa kipristyvät. Minun sisimpäni kipristyy niiden mukana, hyvällä tavalla, levollisesti. Hänen hymynsä rauhoittaa mieleni myrskyt. Unohdan sen, ettemme taaskaan osallistuneet pikkujouluihin pariskuntana. Unohdan sen, että varasimme elokuviin mennessämme istumapaikat salin vastakkaisilta reunoilta.
Katseeni pyyhkäisee kävelytien matkan, mutta ketään ei näy. On pakkasenhiljaista. Kilometrin päässä kulkeva autotiekin on hiljentynyt yöksi. Vain meidän hengitystemme hiljaiset puuskahdukset kohoavat ilmaan. Irrotan oikean käteni mailasta ja tartun sillä hänen vasempaan käteensä, ja me nauramme ja luistelemme parina kuin ala-asteen liikuntatunnilla. Sovitamme vauhtimme yhteen ja roikotamme mailojamme laiskasti vapaissa käsissämme. Kiekko jää lepäämään keskelle kenttää.
Tuntuu hyvältä vain luistella ympäri pientä kenttää. Rosoinen jää terien alla luo viehättävän erilaisen luistelutuntuman kaukalon tekojäähän verrattuna. Maisema lumikumpuineen on kaunis, vaikka yö onkin niin pilvinen, etteivät lumikiteet juuri kimmellä. Olo on vapaa, kun ei tarvitse revitellä lihaksia maitohapoille eikä kantaa yllä varustekuormaa. Parhaalta tuntuu kuitenkin se, että hän luistelee vierelläni, ihan lähellä, ja hän pitää minua kädestä. Hetken me olemme kuin mikä tahansa pariskunta.
Mietin ohimennen, miltä me näyttäisimme satunnaisen ohikulkijan silmissä: kaksi rotevaa aikuista miestä luistelemassa käsi kädessä, jääkiekkomailat mukanaan. Kohauttaisiko joku olkiaan matkaansa jatkaen? Järkyttyisikö joku? Hämmentyisikö joku? Huutaisiko joku meille pari valittua sanaa? Hymyilisikö joku?
Karistan kysymykset harteiltani niin kuin kaiken muunkin. Me olemme hiljaisina yötunteina pallotelleet ajatuksella, että tulisimme kaapista omalle joukkueellemme tai edes perheillemme, mutta se on ollut juuri sitä: hätäistä pallottelua, aivan kuin sormia polttaisi. Nyt ei ole oikea aika eikä paikka. Me emme ole tarpeeksi rohkeita ryhtymään edelläkävijöiksi. Oikeaa aikaa ja paikkaa ei ehkä koskaan tulekaan, ja se polttaa sydäntä. Ei minun tarvitse julistaa rakkauttani häntä kohtaan muulle maailmalle, mutta minun täytyy saada olla se, joka todella olen. Joskus minusta tuntuu, ettemme mahdu enää suljettuihin huoneisiin, sanomattomiin sanoihin pukukopeissa ja syrjäisille ulkojäille. Tuntuu kuin tukehtuisin. Hän herää joskus painajaisiin henkeään haukkoen eikä kerro minulle, mitä niissä on.
Muutaman rennon luistelukierroksen jälkeen hän alkaa jarruttaa meitä pysähdyksiin. Ensin ajattelen, että hän haluaa temppuilla kiekon kanssa, mutta hän ei katsokaan siihen päin. Sen sijaan hän pyörähtää minun eteeni, ottaa mailani ja kumartuu laskemaan sen omansa kanssa jään pintaan. Hän vilkaisee kävelytielle suoristautuessaan, ja minäkin vilkaisen, vaistomaisesti. Se on autio.
Hän vie kätensä lanteilleni, jotka ovat piilossa jossakin vaatekerrosten alla. Tunnen silti hänen kosketuksensa; se väreilee minussa. Hetken me vain katselemme toisiamme. Hänen huulillaan karehtii pieni hymy. Mietin ohimennen, miten erilainen hän on nyt kuin silloin elokuvaillan jälkeen, kun riitelimme niin rajusti, ettei meistä kumpikaan tainnut enää edes muistaa, mistä elokuvassa oli ollut kyse. Me tukehdumme arkeen, jossa emme saa hengittää vapaasti. Se syö meitä, kaluaa hitaasti eläviltä luihin asti. Kahdenkeskiset hetket laitakaupungin luistelukentällä ehkä hidastavat sitä, mutta eivät ne sitä estä. Hyvinäkin hetkinä minä muistan, ettemme voi mennä luistelemaan päiväsaikaan niin kuin mikä tahansa pariskunta.
Hän kuitenkin hymyilee nyt, ja se on tärkeintä. Tartun häneen ja vien huuleni hänen huulilleen, ja hetken, pienen hetken me todella olemme kuin mikä tahansa pariskunta. Rintakehän puristus hellittää, jäsenten jännitys raukeaa. Hetken maailmassani on vain hän. Unohdan ne seitsemän miljardia ihmistä, joilta piilottelemme. On vain jää ja me.