Title: Sivullinen uhri
Author: Julma-Nala
Genre: dark drama
Rating: K-11
Summary:
Se nähtäisiin pian, kuka hymyilisi viimeisenä.Disclaimer: En omista ketään/mitään, koska jos omistaisin Potterit, olisin J.K. Rowling enkä osaisi kirjoittaa suomeksi ficcejä.
A/N~
Julma-Nalan joulukalenteri lukijoille 2015 (
kliks)
esittää: luukku 21! Tämä osallistuu omaan Pimeyden Lordista kertovaan tekstisarjaani
Pimeyden Lordin elämä ja murhat. Kyseessä on osa 02. Billy Stubbsin kaniini. FF100: 081. Miten?
Sivullinen uhriJoulu oli tuloillaan, ja ruokasalin ikkunan takana odotti vitivalkoinen maailma. Ilo oli ylimmillään ja lapset pihoilla rakentamassa lumiukkoja ja leikkimässä lumimaailmansotaa, jonka esikuvan lopusta ei ollut vielä kahtakymmentä vuottakaan. Sateet olivat viimein alkaneet tulla lumena mustan joulun pelon jo vallattua kaikki orpokodin asukkaat, tai melkein kaikki. Oli siis syytä iloon jokaisella – paitsi yhdellä.
Tummahiuksinen, kalpea poika istui yksin yhdellä ruokasalin penkeistä välittämättä vähääkään sellaisista maallisista ilonaiheista kuin lumipyry tai joulunodotus. Pojalle kaikkien muiden riemuisat leikit ulkona lumessa olivat vain kätevä tapa saada olla yksin sisällä. Seuraa hän ei kaivannut, ennemminkin karttoi sitä, ja juuri siksi poika istui hämärässä ruokasalissa muiden juostua lounaan jälkeen ulos lumienkeleitä tekemään. Koston hautominen sujui parhaiten yksin ilman häiriötekijöitä.
Oli eräs toinen poika, yksi äänekkäimmistä ulkona. Kalpea poika kuuli toisen, vaaleatukkaisen ja isokokoisen pojan huudahdukset sisälle asti, vaikka ikkunat olivat kiinni, ettei lämpö karkaisi ulos. Vaalean pojan nimi oli Billy Stubbs, ja tämän koosta huolimatta tummahiuksinen poika tiesi Billy Stubbsin olevan mitätön. Ehkä tämä ei vaikuttanut mitättömältä vielä, mutta juuri sitä tämä tulisi olemaan koko loppuikänsä, siitä kalpea poika pitäisi kyllä huolen.
Yksin istuva poika oli erilainen kuin muut. Hän ajatteli niin itse, oli ylpeäkin siitä. Orpokodissa oli parempi erottua joukosta, jos halusi koskaan päästä mihinkään. Muutkin ajattelivat hänen olevan erilainen, niin orvot kuin hoitajat. Nämä eivät vain pitäneet sitä aiheena ylpeyteen. Tummahiuksinen, ikäisekseen pitkä poika itse käytti sellaisia sanoja kuin erityinen, edistynyt ja erinomainen. Muut käyttivät karkeampia sanoja, rahvaalle sopivia.
Sellaisia kuin friikki.
Friikki oli se, mitä poika sai usein kuulla. Aikuisilta jatkuvasti, lapsilta harvemmin. Lapset pelkäsivät häntä hänen usutettuaan pari käärmettä pienimpien kimppuun näyttääkseen olevansa erityinen. Aikuiset pitivät moista mahdottomana eivätkä siksi pelänneet. Billy Stubbs oli lapsi, muttei selvästi pelännyt tarpeeksi.
Tummahiuksinen poika oli maannut vuoteellaan edellisenä iltana, täysissä pukeissa kuten aina ennen iltapalaa, kun hänen huoneensa oveen oli koputettu. Oma huonekin hänellä oli, koska hän oli niin erityinen, etteivät muut kehdanneet nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa. Ovi oli auennut pojan nousematta sitä avaamaan, sitä sattui silloin tällöin. Hän epäili, että hänen huoneessaan kummitteli.
Oven takana oli seissyt kolme poikaa, tarkemmin sanoen Billy Stubbs kahden lakeijansa kanssa. Tummahiuksinen poika oli saanut kasvoilleen lumipesun ulkoa tuodulla lumella, olipa kolmikko ehtinyt tunkea lunta hänen kauluksensa alta niskaankin, ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä mitään. Rahvaan sana oli kaikunut huoneessa vielä pitkään Billy Stubbsin ja tämän seuraajien häivyttyä, ja siksi kalpea poika istui nyt ruokasalissa pohtien parasta tapaa kostaa.
Hiljaa huokaisten poika nojasi poskensa kämmeneensä ja kyynärpäänsä pöydälle. Joulukoristelut olivat puolitiessä, ja kattoparruista roikkui naruja, joihin hoitajat tikapuiden avulla ripustivat joulupalloja ja vanhemmille lapsille misteleitä. Nyt tikapuut olivat ulkona, kun hoitajat laittoivat orpokodin vähäisiä koristuksia ulos vahtiessaan samalla lumessa leikkiviä lapsia. Lasten halu leikkeihin oli ollut niin suuri, ettei surkeita sisäkoristeluja ollut ehditty laittaa valmiiksi, ja siksi katosta roikkui tyhjiä naruja. Orpokodissa kaikki tuntui aina jäävän puolitiehen. Oli kyse sitten siivouksesta, syömisestä tai somistuksista, niin aivan tarpeeksi ja kunnolla ei hoidettu mitään. Siivotessa hutiloitiin, koska lapset sotkisivat kuitenkin pian uudestaan. Syödä ei koskaan saanut kyllikseen, koska laiha orpo sai todennäköisemmin kodin jonkin pariskunnan luota, kun naisen kävisi surku laihaa orporessua. Somistuksetkin oli hylätty sisällä kesken ja siirrytty ulos. Tummahiuksinen poika aavisteli, että ne olisivat kesken vielä joulunakin.
Jokin pyyhkäisi pojan jalkaa. Hän katsahti alas nähden jaloissaan mustanruskean kaniinin, joka kyhnytti päätään hänen nilkkaansa. Poika nosti sen niskasta roikottaen syliinsä ja katseli sitä hetken. Se oli Billy Stubbsin kaniini.
"Minä vihaan sinua", poika kuiskasi jyrsijälle, vaikka tuskin se häntä ymmärtäisi. Se ei ollut fiksu kuten hänen tuntemansa käärmeet. Jos se olisi ollut fiksu, se olisi etsinyt seuransa muualta kuin pojalta, joka vihasi sitä. Kaniini oli Billy Stubbsin silmäterä, ja se vikisi epämukavuuttaan, kun tummahiuksinen poika vihasi sitä sen isännän tekojen vuoksi. Mitä kovemmin poika vihasi sitä nököhammasta, sitä enemmän se vinkui. Kylmä hymy hiipii pojan kasvoille hänen ymmärtäessään, että kaniinin kipu olisi myös Billy Stubbsin kipua.
Pienen jyrsijän pitämä ääni oli hyvin kimeä, ja se alkoi pian käydä yhtä lailla kalpean pojan hermoille kuin korvillekin. Hänen vihansa oli kuitenkin liian suuri, eikä kaniini lakannut vinkumasta. Poika laski sen pöydälle, mihin se jäi kiemurtelemaan ja vikisemään. Miten niin pienestä elukasta saattoi lähteä niin paljon melua?
"Ole jo hiljaa!" poika ärähti ja puristi silmänsä kiinni kiukusta. Hän tunsi voiman humahtavan jaloistaan ylöspäin kuin veren, joka palasi pyörtyneen päähän, kun jalat nostettiin ylös. Leimahdus oli vihaa, ja se oli voimakasta.
Kun poika avasi silmänsä, kaniini oli kadonnut. Oli jälleen hiljaista lukuun ottamatta ulkoa kuuluvia satunnaisia ääniä. Poika oli pitänyt silmiään kiinni niin vähän aikaa, ettei se elukka ollut voinut ehtiä karata mihinkään. Hän katseli hetken ympärilleen. Mustan ja ruskean kirjavaa kaniinia oli vaikeaa nähdä hämärässä ruokasalissa, mutta sen lopulta havaitessaan poika jähmettyi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Pieni pallo tummaa karvaa roikkui yhdessä koristenarussa kuin hirsipuussa. Pikkuruiset käpälät sätkivät hetken ja hiljainen korina vaimeni nopeasti kuulumattomiin. Kaniinin takajalkojen valahtaessa veltoiksi poika tajusi vilkuilla ympärilleen. Oliko kukaan nähnyt? Hän ei itsekään tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten, joten olisi parempi, etteivät muut saisi häntä kiinni siitä.
Ulkoa kuuluvat äänet eivät olleet muuttuneet miksikään. Kaniini oli niin pieni, ettei se juuri pistänyt silmään kauempaa katsoessa. Sisällä ei ollut kalpean pojan lisäksi ketään. Kukaan ei ollut nähnyt. Hetkellisen hätäännyksen tilalle nousi mielihyvä. Billy Stubbs tuntisi pian olonsa mitättömämmäksi kuin koskaan aiemmin. Tummahiuksinen poika kuitenkin tiesi, että muut tulisivat pian sisälle, koska kastuisivat lumessa telmiessään läpimäriksi ja kaipaisivat lämmintä ja kuivaa ylle. Olisi parempi poistua paikalta, ettei jäisi varsinaisesti rysän päältä, tai kaniinin tapauksessa sen alta, kiinni.
Poika vaelsi yläkertaan omaan huoneeseensa melkein kuin unessa. Uusi tuntemus oli voimakas, euforinen, se oli mahtava. Hän oli tappanut. Ensimmäistä kertaa, vaikka se olikin ollut vain kaniini. Hän oli tappanut jotain, mitä häntä kiusannut mitättömyys tulisi kaipaamaan. Se nähtäisiin pian, kuka hymyilisi viimeisenä.
Suljettuaan huoneensa narisevan puuoven takanaan poika käväisi ikkunan luona katsomassa alas pihalle. Billy Stubbs pommitti pienempiä lapsia lumipalloilla vielä toistaiseksi autuaan tietämättömänä siitä, mitä tämän rakkaalle kaniinille oli käynyt. Kalpea poika epäili tehneensä jyrsijälle todellisuudessa palveluksen, sillä miten sellainen mitään ymmärtämätön tollo muka olisi kyennyt pitämään huolta kaniinista?
Poika siirtyi sängylleen ja asetteli tyynynsä niin, että saattoi nojata itsensä puoli-istuvaan asentoon. Hän otti yöpöydältään huuliharpun, soitti pari hiljaista säveltä, tunki sitten soittimen yöpöydän laatikkoon ja otti sen sijaan käteensä kirjan. Kirjan nimellä ja sisällöllä ei ollut väliä, sillä se oli vain keino kuluttaa aikaa. Kuluttaa aikaa siihen saakka, että kuulisi huudon.
Oli ehtinyt kulua hädin tuskin kaksikymmentä sivua, joilla soljuvat sanat eivät olleet saavuttaneet pojan ymmärrystä lainkaan, kun nuoren hoitajattaren kirkaisu halkaisi rauhan. Kalpea poika ei muistanut hoitajattaren nimeä, mutta eivät näiden nimet olleet tärkeitä, kun suurin osa nuorista naisista pakeni orpokodista siistimpiin töihin sisäköiksi hyvinkin nopeasti. Ei kukaan halunnut jäädä niin lohduttomaan paikkaan kuin orpokoti, jos oli vaihtoehtoja. Hoitajattarilla oli, kalpealla pojalla ei.
Pian hoitajattaren kirkaisun jälkeen kuului kova huuto, ja sen äänen tummahiuksinen poika tunnisti. Se ääni lähti vaaleatukkaisesta mitättömyydestä, jonka kaniini oli muutamaa hetkeä aiemmin hirttäytynyt kattoparruun. Kukaan, edes sängyllään alakerran ääniä kuunteleva poika, ei tiennyt, miten kaniini oli sinne päätynyt. Olipahan vain, ja lopputuloshan oli tärkein. Mitättömyys nimeltä Billy Stubbs purskahti alakerrassa itkuun.
Vain vanha vaatekaappi sai todistaa paholaisenhymyä Tomin kasvoilla.
