Jälkikuva | K-11, eroamisen vaikeudesta, 12+ virkettä XIV

[Parris]

J   Ä   L   K   I   K   U   V   A
(g o   b a c k   a n d   t e l l   i t)

K-11; Tuomas/Arttu; Albumihaaste V - Hard Feelings (sanat), 12+ virkettä XIV, Ficlet300 (124. Päivä)

Vaikka aurinkoiset alkukesän päivät loppuvatkin heti, kun me eroamme, ei siinä ole ironiaa; meidän maailmamme on ollut harmaata, harmaata usvaa jo pitkän aikaa. Päälaki, silmäkulmat, poskipäät, suunpielet – minä olen hukkunut päätä myöten sinun sumuusi, Arttu, eikä sieltä ole ollut poispääsyä. On toisaalta niin surullista, miten me muutuimme; kun alussa me välitimme ja vaikeudet voitettiin yhdessä, jossain vaiheessa jokaisesta oppilailta saamastasi flunssasta tuli rutto, jokaisesta auki jääneestä vessanpöntöstä syövereihinsä imaiseva hurja pyörre, jokaisesta vanhentuneesta jauhelihapaketista keittiön nurkkaan mätänevä lehmänruho. Ei ollut edes tahtojen taistelua välttää tätä, ehkä me vain luovutimme. Tai ehkä emme luovuttaneet, mutta luovuimme, eihän sitä välttämättä huomaa edes, kunnes niin vain käy.

Ja nyt minä haluaisin uskoa, että tässä asunnossa ei ole jäljellä mitään sinusta, kaikkein vähiten muistoja – tiukkoja halauksia sohvannurkassa, kiihkeitä yhteissuihkuja, jalkoväliini eksyvää kättäsi jo valmiiksi myöhästyneen nukkumaanmenon jälkeen. Mutta niin sinä vain löydyt kaikkialta, kun iltaisin nojatuolin varjot ovat sinä, keittiön yläkaappeihin kurkottaa sinä, kylpyhuoneessa varpaankynsiään leikkaa sinä. Jokainen kadulla vastaan tuleva geelattuine hiustöyhtöineen on sinä. Se on kuin jokin vaarallinen mutaatio aivoissa; minä haluan päästä sinusta eroon, mutta en voi. Iltaisin haaveilen sinusta kaatamassa meille roseeviiniä, aamuisin haluaisin vain sinut hieromaan kevyesti reittäni kahvimukin äärelle. Meillä on ehkä avaruus välissämme, mutta se on meidän avaruutemme; tila, jossa on olemassa jonkinlainen me, ei pelkkiä yksilöitä.

* * *

Eräänä keskiviikkona monta viikkoa eromme jälkeen poikkean töiden jälkeen ottamaan yliannostuksen keltaista kapitalismia Hulluilta päiviltä – sinulta ja vasemmistokirjallisuudelta opittu ajattelumalli – ja näen sinut Herkun ihmiskaaoksessa vilaukselta. Sinulla on kädessäsi kaksi pulloa artesaanioluita ja pussi kaurasipsejä, kuten arvata saattaa. Kuulokkeissani Paula huutaa päiväkodin lapsista ja sinulle jäävistä kilpikonnista, ja minä näen vain, kuinka hampaasi kiiltävät ja vierelläsi kulkee joku muu. Hennon hetken verran jään pohtimaan, pitäisikö minun tulla sanomaan sinulle hei, kertoa kaiken olevan hyvin ja hymyillä ja vaihtaa muka nimiä uuden ystäväsi kanssa.

Mutta minä olen ilmaa, kun viittaat lävitseni kohti teehyllyä. Minä olen ilmaa, kun sinä ja hän kävelette lävitseni keräämään vielä paketin vihreää luomuteetä mukaanne. Ja sydämeni hautakivessä lukee ”murhannut Arttu Henrik Fräntilä, ei tuomiota”, kun sinulla ei ole mitään tunteita minua kohtaan: et rakasta minua, et vihaa minua, oletko edes välinpitämätön?

Mietin vain, miten muunlaiset suhteet muodostuvat; sellaiset, joissa otetaan yhteensopivat tatuoinnit, liian kalliit timanttisormukset ja asuntolaina Taka-Töölöön. Niissä suhteissa varmaankin kahvittomien maanantaiaamujen tahattomat ilkeydet korvataan äänettömillä suudelmilla ruosteenoranssin auringon laskiessa horisonttiin. Vastakarvaisuus silitetään pois, rakkaudettomuuden tilalla on työpäivien jälkeiset kysymykset päivän kulusta. Ja olihan silti meilläkin niin, tavallista lempeyttä ja välittämistä ensimmäisten vuosien ajan.

Mutta niin sinä katoat, minä pyyhin kyyneleeni nenäliinaan ja ajan myötä olen taas itseni. Eksynyt maailmassa, kuten kaikki meistä, mutta ainakin omalla polullani, ja ehken kuitenkaan ilman sinua. Koska olisi idioottimaista unohtaa mitään tästä; mukaan otetaan hyvien aikojen lämpö, huonoihin aikoihin kudotut huoneentaulusäännöt (Yksi: Älä anna kenenkään enää koskaan tehdä näin sinulle.) ja lopulta:

päästetään irti.

[Waulish]

Täällä mää nyt olen...

Toivoin tosiaan kovasti, että Tuomas ja Arttu olisivat vielä pystyneet selvittämään ongelmansa, koska haluaisin uskoa, että suhteessa kuin suhteessa on tehtävissä paljon sen eteen, että se joskus ollut rakkaus ja hyvä olo vielä palaisi. Tällaisena nyyhkyromantikkona haaveilen tietysti onnellisista lopuista ja niistä ruosteenoransseista auringonlaskuista. Mutta tässäpä yksi tämän tekstin jännyyksistä: vaikka tämä on sydäntä särkevä erotarina, tämä on kuitenkin selvästi myös jonkin uuden alku. Jälkikuva on ehkä aluksi synkkä ja harmaa, mutta se haalistuu. Kaikesta pieleen menneestä otetaan opiksi, ja tulevaisuus on toivottavasti valoisampi. Tämä teksti on lopulta tavallaan aika voimaannuttava. Tässä käsitellään koko tunteiden kirjo ikävästä ja kiinni pitämisestä irti päästämiseen saakka, koko erokaari, ja lopussa tullaan tunnelista ulos, tai siltä se tuntuu.

Toivon hartaasti, että Tuomaksen seuraava suhde on onnellisempi, jos sellaista tulee. Vaikken Artun puolta tapahtumista tunnekaan, on tuo Artun tunteettomuus ja verrattain pikainen etiäpäin jatkaminen jotenkin hyytävää. Montaasia lukiessani en muistaakseni saanut Artusta mitään kusipääviboja, mutta nyt tätä tekstiä pureskellessani minuun iskee sellainen sisuuntuminen, että ehkä Tuomaksen on tosiaankin parempi ilman Arttua! Tuomas vaikuttaa kokevan kaiken niin syvästi, kun taas Artusta ei osaa sanoa, onko hän ees välinpitämätön. Jotenkin hyytävää, kylmäävää.

Haluan hihkua vielä sitä, että huikean hienosti selätetty 12+ virkettä -haaste, vau! Jos tämä teksti ei olisi kyseiseen haasteeseen kirjoitettu, saattaisivat piiitkät virkkeet ja runsaat puolipisteet vähän tukahduttaa, mutta haasteen näkökulmasta tekstin rönsyily on hyvin ymmärrettävää ja samaistuttavaa. Minusta on hitsin vaikeaa saada tarina tuntumaan kokonaiselta, kun virkemäärä on rajattu ja pitää vielä pyristellä pakollisten sanojen kanssa, mutta sinä olet onnistunut siinä loistavasti. Tämä tarina on kokonainen, tämän lukemisesta tulee ikään kuin tyydyttynyt olo, eikä mikään pakollisista sanoista pompi silmille tekstin joukosta. Rakastan tämän tekstin maalailevia, paljon välittäviä kuvauksia. Esimerkiksi tätä:

On toisaalta niin surullista, miten me muutuimme; kun alussa me välitimme ja vaikeudet voitettiin yhdessä, jossain vaiheessa jokaisesta oppilailta saamastasi flunssasta tuli rutto, jokaisesta auki jääneestä vessanpöntöstä syövereihinsä imaiseva hurja pyörre, jokaisesta vanhentuneesta jauhelihapaketista keittiön nurkkaan mätänevä lehmänruho.

Tästä välittyy niin elävästi se, miten joskus pienistä asioista tulee isoja, isoja, maailmanloppuja joihin kaikki imeytyy.

Huikea teksti ihan niin kuin Montaasikin, nautin todella, kiitos paljon! Ja haliruttaus! -Walle

[Sokerisiipi]

Vou, oivalsin vasta lukemisen jälkeen (oon vissiin sokea ) että tää osallistuu myös virkehaasteeseen. Tästä ei sitä nimittäin huomaa ollenkaan! Itse henkkoht. en tykkää virkehaasteesta sen vaikeuden tähden, joten ihailen tämän kaltaisia suorituksia. Tässä oli paljon sellaisia juttuja ja ajatuksia, joista pidin. Sellainen elämän väistämättömyys välittyi. Eroja tulee, rakkaus kuihtuu ja toinen jatkaa elämäänsä ennen sinua. Olenkin sanonut aiemmissa kommenteissani, mitä mieltä olen pitkistä, koruilevista lauseista ja runsaasta kuvailusta, mutta tällaisessä tekstissä se toimii tosi hyvin! Pisteet siitä, miten kuvasit arkisia ilmiöitä uudella ja omaperäisellä tavalla. Esimerkkinä:

jossain vaiheessa jokaisesta oppilailta saamastasi flunssasta tuli rutto, jokaisesta auki jääneestä vessanpöntöstä syövereihinsä imaiseva hurja pyörre, jokaisesta vanhentuneesta jauhelihapaketista keittiön nurkkaan mätänevä lehmänruho.

Vaikka kielikuvat vaikuttavat ensialkuun kovinkin mystisiltä ja kryptisiltä, sain kuitenkin tosi hyvin kiinni siitä, mitä hait tällä. Kuinka arki muuttuu ja kääntyy suhdetta vastaan, kun asiat eivät ole enää hyvin. Yksinkertaistamalla: pienistä jutuista tulee valtavia eikä mistään osaa päästää irti.

Ja tuo, miten Tuomaksen on vaikea karkottaa Arttua mielestään. Se on aina omanlaisensa työ, päästää irti. Se käy fyysisesti paljon helpommin kuin henkisesti. Toisen kanssa on paljon yhteisiä muistoja eikä ne sieltä katoa, vaikka kuinka haluaisi. Loppu kuitenkin viittaa hänen lopulta saaneen eroprosessin kunnolliseen päätökseen, ja hyvä niin. Useimmiten eroille on hyvät syynsä.

Kiitos tästä pohdiskelutekstistä!

[Dokumentti]

Kommenttikampanjasta moooi!

Luulin, että kommentoin tän jo aiemmin, mutta ehkä sitten vain luin. 
Musta on hauska lukea virkehaasteen tuotoksia, varsinkin jos itse on tuskaillut sanojen kanssa.
Useat sanat bongailin ja välillä en muistanut mikä sana oli ollut, joten hyvin sulautuivat joukkoon. Etenkin päiväkoti oli tässä käytetty todella hyvin, kun itse pyörittelin sitä ties kuinka kauan. :'D Samoin avaruutta.
Kuten Wallekin totesi virkehaasteessa on vaikeaa saada teksti tuntumaan yhteinäiseltä tarinalla, joka ei varsinkaan jää kesken. Olit onnistunut siinä tosi hyvin.

Jottei kommentti mene pelkästään virkehaasteen pohtimiseen, niin jatketaan eteenpäin. :'D En ole näistä hahmoista lukenut aiemmin yhtään mitään. Jotenkin kuva henkilöistä jäi ehkä hieman pintapuoliseksi ja vajaaksi, toki ymmärrettävää näin lyhyessä tekstissä. Sain silti heidän suhteestaan kiinni ja eron tuottamasta tuskasta. Teksti oli kaunis ja haikea, sai tunteet välitettyä ja itselleni jäi haikea fiilis tämän luettuani. Erot on aina paskoja, aina sattuu ja on vaikeaa. Onneksi siitä pääsee ajan kanssa yli, vaikkei sillä hetkellä siltä ehkä tunnu.

Kiitos tästä tekstistä, on aina ilo lukea sun kirjoituksia!<3

[ombré]

kommenttikampanjasta moi! :>

oon kyllä ihan täysin samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa siitä, että tää on virkehaasteen tuotoksena ihan nappisuoritus. jos mä en olis tiennyt että tää menee virkehaasteeseen, niin ei olis kyllä tullu missään vaiheessa mieleenkään. tää menee tosi sulavasti eteenpäin eikä tää tuntunu mitenkään hajanaiselta, vaan muodosti tosi selkeen kokonaisuuden, mikä on ainakin mulle ollu tosi vaikeeta tän haasteen kanssa ja ollu se asia, joka on saanu mut heittämään pyyhkeen kehään montakin kertaa.

tästä välittyy tunne ja eroprosessin kulku älyttömän hyvin. että alussa ei oikein pysty ajattelemaan mitään muuta kun sitä toista ihmistä, vaikka yrittää päästä eteenpäin. mä henkilökohtasesti tykkään hirveesti pitkistä ja paljon kuvauksia sisältävistä lauseista, ja varsinkin tällasessa pohdiskelevassa ja pääosin ajatuksia sisältävässä tekstissä ne toimii niin hyvin kun vaan voi toimia. näiden vertauskuvien tyyli on myös tosi kiehtova, ja varsinkin tuo aikasempien kommentoijien esiin nostama lause siitä, miten kaikista pienistäkin asioista tulee vaikeita siinä vaiheessa kun suhde alkaa menemään huonompaan suuntaan, on yks munkin lemppareista ja kiteyttää tän koko tekstin tunnelman hienosti.

ja vaikka tässä tekstissä se eron vaikeus onkin tosi isossa roolissa, niin toi loppu kuitenkin tasapainottaa tätä kivasti. että kaikesta pahasta olosta ja toisen välinpitämättömästä suhtautumisesta huolimatta voidaan kuitenkin päästää irti ja miettiä kaikkia niitä positiivisia asioita, mitkä jäi käteen, ja loppupeleissä tästä teksistä jää kuitenkin sellanen lohdullinen fiilis. että vaikeistakin asioista voi päästä yli ja oppia, vaikka se viekin aikaa.

tykkäsin paljon, kiitos tästä :>