Ficin nimi: Harhailija
Kirjoittaja: Deathless
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Paritus: Draco/Charlie
Vastuuvapaus: Kaikki, jonka tunnistaa Rowlingin omaksi, kuuluu hänelle, enkä saa tästä yhtään mitään korvausta.
Yhteenveto: Sodan jälkeen Draco ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa.
Harhailija
Kun sota päättyi, Draco luuli kaiken kauhun olevan ohi. Että se, miten hän loppujen lopuksi kieltäytyi Tiedätte-kai-kenestä… että sillä olisi jotain merkitystä.
Mutta ei. Ei sillä ollut.
Ei se, että muut ihmiset katsoivat häntä pahasti aivan sama missä hän liikkui.
Vaan se, miten hän katsoi itseään aamulla peilistä. Inho läikehti kapeilla kasvoilla, jäänharmaista silmistä paistoi kuvotus. Joka aamu herääminen oli vaikeampaa. Mitä pitäisi tehdä? Miten hän saisi annettua itselleen anteeksi?
Draco päätti lähteä. Jättää Malfoyden kartanon lopullisesti. Äiti itki. Hän jäisi yksin. Isä oli vieläkin Azkabanissa. Dracon oli kuitenkin pakko paeta menneisyyttään, sillä hän ei kyennyt kohtaamaan sitä täällä.
Draco kävi paikoissa, joissa oli vieraillut pienempänä, mutta mistään ei herännyt onnellisia muistoja. Koko hänen lapsuutensa oli tahraantunut itseinhoon. Hän muisteli kaikkea tekemäänsä, kaikkea pahaa, jota hän oli aiheuttanut. Hän oli kuvottava otus.
Hän vieraili Pottereilla. Kerran. Vastaanotto oli aivan yhtä jäinen kuin hän oli odottanutkin. Mustahiuksisen miehen katse oli jääkylmä. He tuijottivat toisiaan. Draco takelteli itsestään sanat, joiden sanominen riipaisi.
Anteeksi.Mies ei sanonut mitään. Sulki oven. Jätti Dracon portaille yksin pimenevään iltaan. Hän tunsi katkeruuden hiipivän sydämeensä. Potter ei ymmärtänyt, ei halunnut ymmärtää. Mutta miten hän olisi muka voinut? Ei Potterilla tai kenelläkään hänen ystävistään ollut syytä itseinhoon. He eivät tienneet minkälaista oli tajuta olevansa surullinen ihmispaska. He eivät tienneet minkälaista oli elää sellaisten virheiden kanssa, joita ei voinut korjata.
Hän harhaili. Yksin. Päämäärättä. Sydän tuntui tyhjältä oli hän missä tahansa. Hän jopa kaikkoontui kerran kotiinsa monien kuukausien jälkeen. Kotia ei kuitenkaan enää ollut. Malfoyden kartano oli vain tunnistamaton tuhkaläjä.
Hyvät vihasivat häntä. Pahat vihasivat, jos mahdollista, enemmän. Kukaan ei halunnut luottaa häneen. Ei kukaan. Kaikki tiesivät hänet, tiesivät tarpeeksi.
Hänellä ei ollut paikkaa tässä maassa. Hän kaikkoontui Saksaan, siitä Ranskaan ja Itävaltaan. Missään ei ollut hyvä olla. Ei missään. Draco pohti, tutkiskeli itseään, mutta ei löytänyt ratkaisua. Mikä saisi hänet takaisin kokonaiseksi? Vai oliko hän ikinä kokonainen ollutkaan? Mistä hän sen tiesi?
Talvi tuli. Kylmä ilma puristi Dracon kokoon, sai hänen koko ruumiinsa vapisemaan. Jokainen selvitty yö oli kuin erävoitto. Tai kuoleman pitkittymistä.
Kevät.Draco tuijotti lohikäärmeitä edessään. Ne olivat suuria ja vahvoja, niiden ei tarvinnut katua. Samaan aikaan kun hän pelkäsi niitä, kunnioitus ja kiinnostus nostivat päätään.
"Hienoja otuksia." Hänen vierelleen oli saapunut mies. Mustat nahkabootsit. Korvakoru. Pisamia. Pitkä, oranssi tukka.
"Sinä olet Weasley."
Mies naurahti.
"Sano Charlie. Ja sinä olet...?"
Draco hätkähti. Mies ei tiennyt. Tässä maailmassa oli joku joka ei tiennyt kuka hän oli.
"Yksinäinen kulkija vain", Draco sanoi, hän ei aikonut heti menettää tätä illuusiota. Joku ei katsonut häntä pahasti.
“Olet Britannian velhoja, etkö olekin?” Charlie kysyi. “Kun kerran tiedät minun klaanini.” Mies naurahti. Draco naurahti ja nyökkäsi.
Charlie kysyi, oliko hän matkannut pitkään. Draco ei ollut enää varma. Päivät ja kuukaudet olivat menneet jo sekaisin, ajalla ei ollut merkitystä. Dracon oli pakko kysyä, mikä vuosi nyt oli.
2000. Ei. Ei voinut olla. Hän oli ollut matkallaan yli vuoden. Hän oli etsinyt ratkaisua itseensä jo niin kauan. Jos hän ei vieläkään voinut herätä itseltään rauhassa, pystyisikö hän siihen koskaan? Olisiko hän koskaan kokonainen?
Charlie kutsui hänet kotiinsa. Tämä ei ollut todellista. Joku uskalsi pyytää hänet luokseen, joku oikeasti pystyi keskustelemaan hänen kanssaan.
Ja se tuntui hyvälle. Aivan mielettömän hyvälle. Mutta samaan aikaan väärälle.
Charlie majoitti hänet. He keskustelivat. Pimeys Dracon sydämestä ei kuitenkaan väistynyt. Haamut herättivät hänet öisin, kertoivat hänen tekemistään vääryyksistä. Ja tämä oli taas yksi niistä.
Hänen oli pakko kertoa. Aivan pakko. Charlie kuunteli, kurtisteli kulmiaan. Hän ei näyttänyt vihaiselta. Kun Draco lopetti, mies nousi ja häipyi keittiöstä. Draco painoi päänsä kylmää pöytää vasten ja itki. Itki ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Se oli puhdistavaa, sen jälkeen joka paikka oli turtunut, mutta hyvällä tavalla.
Charlie tuli takaisin. Nosti hänet tuolilta. Ojensi hänelle kolpakkoa. Käski juoda, sanoi, että se helpottaa. Draco totteli.
Hän näki vieläkin painajaisia. Mutta enää hän ei pelännyt heräämistä. Hän oli löytänyt turvan. Vahva keho puristi Dracoa itseään vasten, kunnes hän rauhoittui, kunnes hiljaisuus laskeutui. Hän heräsi aamuisin toisen kainalossa tuntien itsensä hetken verran arvokkaaksi. Syyllisyys helpotti. Ajoittain.
Charlie sanoi, ettei hän ollut niin paha ihminen kuin hän luuli. Hän sanoi, että Draco oli ymmärtänyt virheensä. Kaikkia virheitä ei voinut korjata, mutta niiden vangiksi ei voinut jäädä koko loppuelämäkseen. Dracon olisi päästävä yli.
Jokainen tekee virheitä, Charlie sanoi taas yhtenä aamuna silitellessään platinanvaaleita hiuksia.
Mutta niiden ei pidä antaa hallita koko elämää.
