Nimi: Virvatulia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: max. K-11
Tyylilaji: romanttinen draama
Paritus: Mika/Petja
Yhteenveto: one-shot -sarja Mikan ja Petjan suhteen eri vaiheista ja käännekohdista.
A/N: No niin. Sain vihdoin päätettyä, millä tavoin kerron Mikan ja Petjan tarinan, kun se jatkis ei lähtenyt. Itsenäiset one-shotit! Ajattelin, että olisi lukijaystävällistä kerätä ne saman otsikon alle, joten täällä sitä ollaan. Tervetuloa poikien matkaan, toivottavasti viihdyt! ^^
Sisällysluettelo:
1. Sä oot kultaa
2. Kato mua hyvällä, beibe
Sä oot kultaaMikaHän on etsinyt haalareitaan kaikkialta: jokaisesta kaapista, pyykkikorista ja sängyn ja sohvan alta, mutta tuloksetta. Mika ei ymmärrä, minne ne ovat voineet kadota.
”Laita farkut. Mitä väliä?” Aatu sanoo. Mika puuskahtaa. Hyvä sen on sanoa. Aatulla on jo päällään sen omat, punaiset haalarit. Parhaillaan se stailaa blondattua tukkaansa käytävän peilistä. Ei hän voi lähteä haalaribileisiin ilman haalareita. Nehän on koko homman pointti. Pelkkä ajatus tekee Mikalle ulkopuolisen olon.
”Mä en taida lähteä”, Mika luovuttaa ja istuu sohvalle. Hän on oikeastaan helpottunut. Koti-ilta tuntuu ajatuksenakin paremmalta kuin raahautua keskustaan täpötäyteen yökerhoon. Mika käynnistää telkkarin. Tavan vuoksi Mika surffaa kanavia, vaikka lopulta hän päätyy kuitenkin avaamaan Netflixin.
”Ja paskat”, Aatu sanoo ja mottaa häntä vähän liian kipakasti. ”Sähän tuut.”
”Älä viitti.”
”Et sä niitä tarvii. Kyllä kaikki tietää sut opiskelijaksi ilman haalareitakin.”
”Ei se oo se pointti”, Mika sanoo. ”Tuntuis vain väärältä mennä ilman, jotenkin suojattomalta.”
Mika ei oikein osaa selittää tunnetta itselleenkään, saati sitten parhaalle kaverilleen. Hän vain tietää, ettei lähde bileisiin ilman haalareitaan. Aatu ei voi kääntää hänen päätään.
”Tässä on sulle suojia”, Aatu naureskelee ja heittää pari kortsua Mikan syliin. Mika heittää ne takaisin. Ne rapisevat lattialle. Hän ei sano enää mitään, mököttää vain, koska Aatu ei tajua jättää häntä rauhaan. Ei se häntä edes tarvitse, koska Jamikin on tulossa.
”Hei”, Aatu sanoo hiljaa ja halaa häntä yhdellä kädellä sohvan selkämyksen yli, kun se tajuaa, ettei pelleily ja kiusaaminen tehoakaan. ”Mikä on?”
”Ei mikään”, Mika mutisee. ”Mua ei vaan huvita. Menkää te vaan. Ette te mua sinne tarvii.”
”Toi on paskapuhetta, ja sä tiedät sen”, Aatu sanoo. ”Sun pitää tulla. Ei se ole yhtään sama, jos sä et oo siellä.”
Mika hymyilee vaisusti.
”Ehkä me ollaan liian riippuvaisia toisistamme”, Mika sanoo. ”Voisi tehdä hyvää hengailla erikseenkin.”
”Miksi sä puhut tuollaisia?” Aatu kysyy. Nyt se kuulostaa jo todella huolestuneelta. ”Ootko sä vihainen mulle tai jotain?”
Mika taputtaa Aatun käsivartta rauhoittavasti.
”En, muru”, hän sanoo. ”En tietenkään.”
”Jokin on kumminkin vialla. Mä huomaan enkä päästä sua ennen kuin kerrot.” Aatu kuulostaa ihan pikkulapselta, kun se aloittaa tuon maukumisensa. Aatu on muutenkin vähän kakara. Sen täytyy saada tahtonsa läpi joka asiassa. Yleensä heidän yhteiselonsa sujuu. He tykkäävät samoista asioista ja kumpikin hoitaa kotityöt, mutta tänään Mikan tekisi mieli vaihtaa kämppiksensä johonkuhun vähemmän päällekäyvään.
”Aatu...”
”Mika.”
Aatu päästää irti. Mika melkein huokaa helpotuksesta, mutta sitten jätkä hyppääkin sohvalle ja tuijottaa häntä tiukasti. Mikaa alkaa taas ärsyttää. Miksei Aatu suostu käsittämään henkilökohtaisten rajojen tärkeyttä?
”Sun pitäis kunnioittaa mun halua olla puhumatta eikä painostaa mua tolla lailla”, Mika ojentaa. Aatu irvistää anteeksipyytävästi.
”En mä osaa”, se sanoo. Mika tietää sen jo. ”En kestä olla, kun tiedän jonkin painavan sua.”
”Sitten ongelma on sun, ei mun”, Mika tuhahtaa. Hän nousee. ”Jos vielä vänkäät, mä oikeasti suutun suhun.”
Aatu ei sano mitään eikä onneksi seuraa, kun Mika menee huoneeseensa. Hän kääriytyy peittoon ja mätkähtää sängylle. Kiitos Aatun ahdistelun, Mikalla on entistä kurjempi olo. Hän tahtoisi vain pysyä ihmisburritona ikuisesti selittämättä mitään kellekään. Mika kuulee, kuinka heidän kotiovensa käy. Se on Jami. Aatu ja Jami puhuvat hiljaa keskenään. Vaikka Mika ei kuule sanaakaan, hän tietää, että ne puhuvat hänestä. Vitun kiva. Loukkaantuneena Mika kääntää selkänsä ovelle ja vannoo, ettei aio sanoa kavereilleen sanaakaan enää tänä iltana.
Pian oveen koputetaan. Mika ei sano mitään. Ovi avautuu.
”Hei.” Se on Jami. Silläkin on jo haalarit. Mika kuulee, kuinka ne kahisevat, kun Jami istuu sängylle. ”Me aateltiin kattoa Aatun huoneessa leffa. Sä oot tervetullut messiin, jos haluut.”
”Mitä, etteks te lähekään baariin?” Mika hämmästyy.
”Aatu ei halua mennä ilman sua.”
”Voi vittu nyt!” Mika ärisee ja kääntyy Jamia kohti. Häntä suututtaa Aatun takertuvuus. ”Etkö sä voi pakottaa sitä?”
Jami pudistaa hymyillen päätään. Sen silmät tuikkivat paksusankaisten lasien takana. Jamia huvittaa Aatun lapsenomainen lojaalius, mutta mies selvästi myös ihailee ja rakastaa sitä piirrettä poikaystävässään, vaikka se ilmenisikin raivostuttavilla tavoilla. Kumpikaan heistä ei mahda Aatulle mitään, kun se heittäytyy itsepäiseksi, on jätkä sitten miten typerä tahansa.
”Mä toin sun haalarit”, Jami sanoo. ”Ne oli jääny mun luo viime kerralta.”
Mika ei enää vastaa. Hän tahtoo vain olla yksin. Jami ymmärtää. Sillä on aina ollut huomattavasti enemmän tunneälyä kuin vaikkapa Aatulla. Miten Jami kestää seurustella sen pällin kanssa, sitä Mika välillä ihmettelee.
”Jätän ne tohon”, se sanoo ja nousee. Ovi sulkeutuu, ja sen takana salakuunnellut Aatu on jo niin kiihdyksissä, ettei se tajua vaimentaa ääntään.
”Mikä sillä on?” Mika kuulee sen sanovan. Hän rutistaa peittoa. Ihan kohta hän räjähtää.
”Rauhoitu. Huono päivä vaan, ei sen kummempaa. Parempi jättää se rauhaan.”
”Mutta –”
”
Aatu”, Jamin ääni on tiukka. ”Anna sen olla tai mä heitän sut pihalle.”
”Et sä niin voi tehdä. Tää on
mun koti”, Aatu vastustelee.
”Tää on myös Mikan koti, ja käyttäytymällä noin sä teet sen olon epämukavaksi”, Jami sanoo. ”Oot kyllä välillä niin perseestä.”
Aatu ei väitä vastaan. Jami yleensä voittaa niiden kinat. Mika kuulee, kuinka ne menevät Aatun huoneeseen ja alkavat kiistellä siitä, mitä katsotaan. Mika ei ole varma, onko Aatu oikeasti lojaali. Ehkä se ei vain osaa olla ilman Mikaa. Epätervettä, sitä se on.
Mikalle tulee kuuma peiton sisällä, ja hän vääntelehtii vapauteen. Hän makaa selällään ja tuijottaa kattoon. Syy, miksei Mika tahdo lähteä ulos, on surkea ja säälittävä, kuten hänkin on. Hän ei halua mainostaa sitä kavereilleen. Ei Aatu ja Jami kuitenkaan ymmärtäisi, koska niillä on toisensa. Mikalla ei ole ketään. Hän on surullinen sinkku. Siitä on liian kauan, kun hänellä on ollut mitään, edes pientä säpinää. Yli vuosi. Mika huokaa ja kääntyy kyljelleen. Tuolilla lepää hänen mustat haalarinsa. Ne ovat täynnä merkkejä aiemmilta vuosilta, mutta tänä vuonna Mika ei ole jaksanut enää juosta bileissä niin kuin ennen. Tänään olisi ollut hänen lukuvuotensa ensimmäiset opiskelijabileet, ja nyt on sentään jo lokakuu.
Mika ei vain enää keksi syitä, miksi mennä. Kaikki bileet menevät aina samalla tavalla. Samat tyypit ja samat baarit. Vain merkit vaihtuvat, ja nekin muuttuvat vuosi vuodelta tylsemmiksi. Seuraavana päivänä pankkitili on miinuksella, ja krapula tuntuu aina edellistä häijymmältä. Ehkä Mika on tullut vanhaksi. Okei, 23-vuotias ei ole vielä kovin vanha, mutta voihan olla, että hän on rupsahtanut kymmenen vuotta etuajassa. Pian hän onkin naapurustonsa kajahtanut erakkohomo, jonka paras ystävä on hänen mikronsa. Ja aamuneljältä aivan tuhannen päissään Mika lukee Facebookista, kuinka Aatu ja Jami viettävät 10. vuosipäiväänsä jossakin Karibialla trendikkäinä ja ruskettuneina.
Aluksi häntä naurattaa tämä kärjistetty kuvitelma, mutta sitten Mika havahtuu todellisuuteen. Se todella voi olla hänen tulevaisuutensa. Tällä tavoin se alkaa. Ensin jätetään väliin muutama sosiaalinen tapahtuma, sitten häneltä kaikkoaa kaverit, koska he eivät ikinä näe ja kohta Mikalla ei ole muita sosiaalisia kontakteja kuin kämppiksensä. Ja kun Aatu ja Jami lopulta muuttavat yhteen, he lupaavat pitää yhteyttä, mutta Mika ei kuule enää kummastakaan. Kaikki se tulee olemaan Mikan oma vika, koska hän luovutti ja hukuttautui omaan itsesääliinsä, kunnes mitään muuta ei jäänyt jäljelle kuin hän yksin ja katkerana.
”Ei vittu helvetti”, Mika henkäisee. Hän nousee, potkii verkkarit veks ja vetää haalarit jalkaansa. Mika solmii hihat vyötäisilleen. Hän kaivaa kaapista sen tietyn raidallisen t-paidan, joka näyttää hyvältä hänen päällään. Mika menee Aatun huoneeseen, jossa Aatu ja Jami ovat päätyneet katsomaan Hohtoa.
”Hei jätkät”, Mika sanoo. Molempien päät kääntyvät heti. Mika virnistää anteeksipyytävästi. ”Vieläkö teitä huvittaa lähteä bailaamaan?”
❖
Mika on humalassa, ja kun hän juo, hän tanssii. Se on hänen juttunsa. Mika rakastaa tanssimista. Hän ei ole siinä hyvä, ei lähelläkään, mutta sillä ei ole väliä. Tällaisina iltoina, kun basson jyskeen tuntee rintalastassa saakka, Mika antaa mennä. Hän hehkuu ja säkenöi. Huomenna jaloilla tuskin kestää edes kävellä, mutta tänään, tässä hetkessä Mika on väsymätön, ehkä jopa kuolematon.
Mika elää ja tanssii niin täysillä, ettei sitä menoa jaksa kovin montaa biisiä putkeen. Hän etsiytyy takaisin kavereidensa luokse ja kaataa itselleen kannusta vettä. Raskaat ajatukset ovat pudonneet kyydistä, ja jäljellä on vain humalan aikaansaama noste. Aatu halaa häntä yhdellä kädellä ja huutaa:
”Säästätkö yhden tanssin mullekin?”
”Kattoo nyt!” Mika huutaa takaisin, mutta virnistää perään. Totta kai hän tanssii Aatun kanssa. Jätkä hymyilee. Mika näkee oman fiiliksensä Aatun kasvoilta, ja se tuntuu ihanalta. Aatu osaa olla rasittava ja tunkeileva, mutta kun he ovat yhdessä, kaikki kaksinkertaistuu, niin hyvässä kuin pahassakin. He ovat juurtuneet toisiinsa niin syvälle, ettei yksityisyydelle jää juuri tilaa. Niin se vain on.
Mika nojaa Aatuun ja sulkee silmänsä. Muiden puhe hukkuu meteliin. Mikan olo tasaantuu, ja mitä kauemmin hän on parhaan ystävänsä kainalossa, sitä enemmän häntä alkaa väsyttää. Tuttu kurjuus nykii Mikaa vaatien hänen huomiotaan. Aatu on ihana, mutta Mika kaipaa jotakuta, jonka läsnäolo on kuin bassonjytinä kylkiluissa. Mika kääntyy vähän ja näkee, kun Aatu ja Jami pussaavat. Kateus kolisee rinnassa, ja Mika nousee, mutta Aatu nappaa häntä kädestä ja kiskaisee. Mika kompuroi eikä hän oikein tiedä, minne päätyy, koska seuraavaksi häntä suudellaan riehakkaasti. Se on Aatu.
”Ettet tunne itseäsi laiminlyödyksi!” Aatu nauraa.
”Kiitti”, Mika sanoo, mutta se ei tunnu hyvältä. Mika ei halua, että häntä suudellaan säälistä tai vitsinä. Hän tahtoo jotakin aitoa ja merkityksellistä. Mika tahtoo sitä niin kovasti, että häneen sattuu. Hän juo lisää vettä ja nousee.
Ulkona Aleksi on tupakalla. Se säikähtää, kun Mika yllättää sen rööki huulessa. Aleksi ei ole vieläkään värjännyt pois blondinkeltaista tukkaansa, vaikka se näyttää ihan hirveältä. Värikatastrofi on peräisin Aleksin epäonnistuneesta yrityksestä cossata Draco Malfoyta. Toivottavasti Linnea tekee pian Aleksin tukalle jotakin. Eihän tuota kestä katsella kukaan.
”Älä kerro Linnealle”, Aleksi pyytää.
”En kerro”, Mika lupaa, ja Aleksi rentoutuu välittömästi. Se ei polta enää muuten kuin kännissä, mutta Linnealla on nollatoleranssi tupakoinnin suhteen. Aleksi tarjoaa Mikallekin, mutta hän kieltäytyy.
”Sua ei oo näkynyt hetkeen”, Aleksi sanoo tuhkaa varistellessaan. ”Siis bileissä.”
”Ei niin”, Mika vastaa. ”En tiiä. Ei oikein oo huvittanut.”
”Ei siinä oo mitään pahaa”, Aleksi sanoo. ”Säästät rahaakin.”
Mika nyökkäilee. Hänellä on vaivaantunut olo. Tuntuu tyhmältä selitellä omia menojaan. Ei hänen tarvitse Aleksin edessä esittää. He näkevät muutoinkin ja nykyisin yhä enemmän, koska Aleksi ja Linnea muuttivat kesällä yhteen.
”Saatana!” Aleksi älähtää ja tumppaa tupakan kiireesti maahan. Se työntää Mikalle askinsa. Hän työntää tupakat haalareidensa taskuun juuri, kun Linnea tulee heidän luokseen. Aleksi on saanut suuhunsa minttupastillin. Se antaa Mikalle kiitollisuutta pursuavan katseen Linnean selän takaa.
”Heii”, Linnea tervehtii iloisena ja rutistaa Mikaa tiukasti. Tytön violetti päälaki yltää häntä rintaan. ”Ihmeteltiin, että minne sä oikein katosit.”
”Tulin vain haukkaamaan raitista ilmaa”, Mika hymähtää. ”Sisällä on ihan ähkykuuma.”
”Hyi, miten te muka saatte raitista ilmaa, kun kaikki vetää röökiä?” Linnea tuhahtaa. ”Mennään sivummalle.”
Mika seuraa Linneaa. Aleksi tulee vähän jäljessä ja yrittää näyttää huolettomalta. Se ei onnistu kovin hyvin, mutta Aleksin onneksi Linnean huomio on Mikassa.
”Oli ihanaa nähdä sut tanssimassa pitkästä aikaa”, Linnea sanoo. Sen pyöreillä kasvoilla on säteilevä hymy, johon Mika ei voi olla vastaamatta. Linnean seurassa hän aina rentoutuu. He ovat pitäneet tiukasti yhtä fuksivuodesta saakka.
”Tuntuu kieltämättä mahtavalta irrotella pitkästä aikaa”, Mika sanoo ja venyttelee.
”Sä näytät tänään muutenkin tosi hyvältä!” Linnea kehuu. Mika nauraa hämillään.
”Niin näytätkin”, Aleksi myötäilee.
”Yritätteks te molemmat iskeä mua?” Mika vitsailee.
”Voi olla”, Linnea myhäilee.
”Eiks se muka käynyt selväksi?” Aleksi sanoo, ja he nauravat. Mika saa kiinni helppoudesta ja hyvästä olosta. Oli sittenkin kannattanut tulla. Kavereiden seurassa parisuhdekaipuut unohtuvat ainakin hetkeksi, ja sitä Mika tarvitsee. He juoruilevat tutuista ja muistelevat viime vuoden parhaimpia bileitä. Nopeasti he uppoutuvat syvälliseen psykoanalyysiin Frendien hahmoista. Mika tarttuu lempiaiheeseensa: Chandlerin vihjailtuun biseksuaalisuuteen ja sarjan myrkyllisiin maskuliinisuuskäsityksiin. Linnea innostuu aiheesta, ja yhdessä he roustaavat koko sarjan maanrakoon.
Kylmä tuuli puskee heitä vastaan. Mikan iho nousee kananlihalle. Linnea hytisee ja kysyy, tuleeko Mika heidän kanssaan sisälle.
”Kohta”, Mika sanoo. Hän tahtoo olla hetken yksin. Linnea katsoo häntä tavallista pidempään. Mika hymyilee tyynnyttävästi, jotta Linnea raaskii jättää hänet. He löytävät vielä toisensa. Kello on vasta vähän yli kaksitoista.
Mika näpertelee haalarimerkkejään, sitten puhelintaan. Ryhmäkeskustelu on täynnä humalaisia viestejä opiskelijakavereilta. Mika ei lue yhtäkään. Hänellä on väsynyt, kurja olo. Tekee mieli lähteä kotiin. Tänään hänen mielialansa näemmä heittelehtii ihan urakalla. Se on ärsyttävää. Miksei Mika voi vain olla ja nauttia illasta, humalan nosteesta ja kavereiden seurasta? Miksi on pakko synkistellä?
Mika ottaa puhelimensa ja katsoo itseään etukamerasta. Aleksi ja Linnea väittivät hänen näyttävän hyvältä, mutta Mikaa epäilyttää. Hän kyllä tykkää hiuksistaan. Ilman minkäänlaista stailaustakin ne on ilmavat ja kääntyvät lievästi laineille. Aurinkoisen kesän jäljiltä hiukset ovat vaalentuneet kivasti. Naamassa on kuitenkin finnejä, ja sängenkin olisi voinut ajaa ennen tänne tuloa. Mika tutkailee tavanomaisia kasvonpiirteitään ja lannistuu näkemästään. Miksi kukaan edes katsoisi häntä toista kertaa, saati haluaisi deittailla häntä?
Äkkiä joku ottaa hänestä kiinni takaapäin ja sanoo matalan hivelevällä äänellä:
”Hei, komistus.”
”Aatu”, Mika huokaa ja survaisee kyynärpäänsä miehen vatsaan. Se ulvahtaa vähän liian kovaa ja päästää irti. Mika kääntyy mulkoilemaan parasta kaveriaan. Hän on niin loukkaantunut, että suuttuu saman tien. ”En jaksa sun feikkejä hellyydenosoituksia just nyt.”
”Kuka tässä muka feikki on?” Aatu närkästyy.
”Sä, kun pussaat ja hiplailet mua vitsillä”, Mika ärisee. ”Se ei tunnu musta kivalta, tajuatko? Se on loukkaavaa. Ihan kuin en ois muun arvoinen.”
”Ei se ole ikinä vitsi”, Aatu sanoo vakavissaan. Mika katsoo siihen kummeksuen. Hän ei ole varma, mitä Aatu tarkoittaa. Mitä muuta se voisi olla?
”Tiiät, mitä tarkoitan”, Mika huokaa, vaikka hän ei olekaan varma siitä, tietääkö Aatu todella, koska Aatulle on täysin luontevaa suukotella kavereitakin. ”Mä haluun suukkoja sellaiselta, joka tykkää musta ja tahtoo olla mun kanssa.”
Aatu kurtistelee kulmiaan. Mikan silmiä kirvelee ja hän kääntää katseensa. Äkkiä Mikalla on hyvin nolostunut ja haavoittunut olo. Se tuntuu pahalta. Sitten Aatu tulee lähelle ja halaa häntä tiukasti. Mika painautuu vaistomaisesti sitä vasten. Hänen hengityksensä vavahtelee.
”Anteeksi”, Aatu sanoo hiljaa ja vilpittömästi. ”Mä en yhtään tajunnut, että sä otat sen noin. En tee niin enää, mä lupaan.”
”Kiitos”, Mika inahtaa ja halaa Aatua lujemmin. Kun Mika on siinä parhaan ystävänsä pideltävänä, sanat ja tunteet alkavat ryöpytä hänen sisältään. ”Mulla on vaan niin... yksinäinen olo. On vaikee olla sun ja Jamin kanssa, kun mulla itelläni ei oo ketään. Tunnen itteni kolmanneksi pyöräksi. Haluisin vaan, että mulla ois joku tai ees mahdollisuus, että tulis jotain, mutta kuka mut muka haluais?”
”Kuka muka ei haluais sua?” Aatu ärähtää. ”Sä oot kiltti, välittävä, hauska ja aivan helvetin kuuma. Sä saisit kenet tahansa. Tarviit vain mahdollisuuden. Mites Tinder?”
Aatun kehut lämmittävät enemmän kuin Mika on odottanutkaan, koska hän tietää, ettei Aatu puhu paskaa.
”En tykkää Tinderistä enkä muistakaan deittiapeista. Ne on inhottavia.”
”No hei, mä tunnen vaikka kuinka hyvää tyyppiä, joista voit valita itsellesi potentiaalisen poikaystäväehdokkaan. Miltäs se kuulostaa?”
Säälittävältä, Mika ajattelee, mutta hän ei raaski sanoa sitä ääneen, koska Aatu yrittää niin kovasti auttaa häntä.
”Voihan sitä kokeilla.”
”Ehdottomasti”, Aatu vahvistaa ja rutistaa Mikaa mielissään siitä, että on osannut sanoa jotakin oikein. Mika hymähtää ja pussaa sen poskea. ”Hei, sä oot mulle tanssin velkaa.”
”Niin taidan olla”, Mika huokaa ja vetäytyy. Aatu hymyilee kannustavasti. Se ottaa häntä kädestä, vie sisälle ja baaritiskin kautta tanssimaan.
❖
Mika ei tiedä, mitä kello on. Kello oli jotain kaksi, kun hänen kännykästään loppui akku, mutta siitä on jo aikaa. Hän on eksynyt Puolalanpuistoon ja vieläpä ihan yksin. Mikalla on hyvä fiilis. Hän on päässyt irti kaikista masisteluistaan. Sillä, että Mika on yhä humalassa, on varmasti vaikutusta asiaan. Mika käy pissalla. Sen tehtyään hän vain nautiskelee raikkaasta syysyöstä. On hiljaista. Pieni ilmavirta kahisuttaa puita. Kauempaa kuuluu yksittäisten autojen huminaa. Mika on niin usein ihmisten ympäröimä, että hän välillä unohtaa, miten kivaa on olla ihan vain itsekseen. Mika hengittää syvään ja miettii, kuinka kutkuttavan salaperäiseltä hämärä puisto näyttää.
”Pitäis varmaan mennä kotiin”, Mika mumisee itsekseen ja lähtee valoja kohti. Mika melkein missaa koko tyypin ajatuksissaan, mutta äkkiä hän huomaa nurmella istuvan pojan. Se polttaa tupakkaa ja tuijottaa tyhjyyteen. Pojan musta tukka on sotkuisella nutturalla. Hitto, se on söpö. Mika melkein jatkaa matkaansa, kunnes jokin saa hänet katsomaan poikaa vielä kerran. Siinä on jotakin tuttua. Mika tuijottaa ja yrittää saada päähänsä, missä hän on nähnyt pojan ennenkin. Se on aivan kielenpäällä.
Äkkiä hän muistaa. Kastajaiset kolme vuotta sitten. Poika oli hänen ryhmässään, ja Mika ihastui siihen ensinäkemältä. Hän halusi tutustua poikaan, mutta hän ei uskaltanut sanoa sille mitään. Mika on välillä ajatellut poikaa näinä vuosina, miettinyt, missä se on ja mitä se mahtaa opiskella. Pakko se on myöntää, hän on
haikaillut pojan perään ja jossitellut, mitä olisi ehkä tapahtunut, jos hän vain olisi uskaltanut puhua tälle. Monta kertaa Mikaa on kaduttanut se, miten pelkuri hän oli, ja nyt se sama poika istuu tuossa. Millä todennäköisyydellä?
Mä haluun puhua sille, Mika ajattelee, vaikka ei hän ole sellainen, joka vain voisi mennä juttelemaan söpöille pojille kuin ei mitään. Mitä hän muka sanoisi? Ei tuntemattomien juttusille noin vain mennä. Mika työntää kädet taskuihinsa. Sormiin osuu Aleksin tupakat, ja Mika saa idean. Hän voi mennä pyytämään tulta. Se saa luvan riittää. Mika ei suostu päästämään tätä tilaisuutta hyppysistään. Vaikka hän nolaisi itsensä, ainakin hän voisi sanoa yrittäneensä.
”Vittu, nyt mennään”, Mika hengähtää. Onneksi pojalla on kuulokkeet eikä se kuule häntä. Mika ottaa askista tupakan ja menee pojan luo. Se näkee hänet. Mika viittoo sitä riisumaan kuulokkeensa. Poika tekee niin ja katsoo häntä kysyvänä.
”Anteeks?” se sanoo. Mikan sydän tykyttää, mutta kolmessa vuodessa hän on oppinut salaamaan jännityksensä.
”Onko sulla tulta?” Mika kysyy, ja hermostus saa hänet selittelemään. ”Taisin hukata mun oman jonnekin.”
Poika kaivelee takkinsa taskuja.
”Joo, tossa”, poika sanoo ja ojentaa sinisen halpissytkärin, joka näyttää toimittavan myös pullonavaajan virkaa. Mika kiittää ja sytyttää tupakan. Hän miettii, että mitähän nyt. Poika näyttää vaivaantuneelta kuin se toivoisi Mikan tiehensä. Se melkein lannistaa hänet, mutta Mika ei anna periksi. Hän psyykkaa itseään ja kysyy vain:
”Mitä sulle kuuluu?”
Poika näyttää hämmentyneeltä. Se onkin aika tuttavallisesti muotoiltu. Mika odottaa jännittyneenä pojan reaktiota ja on kiitollinen tupakasta. Se kädessään hänellä on jotakin tekemistä, ja hän voi vaikuttaa rennolta. Poika tumppaa juuri omaansa ja kiinnittää sen jälkeen huomionsa takaisin häneen.
”Tunnetaanko me?” poika kysyy. Se kuulostaa epävarmalta, mutta myös hippusen uteliaalta. Mika saa siitä rohkeutta.
”Joo, tai siis ei. Ei me silleen tunneta”, Mika naurahtaa. Helvetti, hän on tässä ihan surkea. Poika kohottaa kulmiaan.
”Niin miten oli?” se kysyy. Mika päättää istua alas. Poika ei näytä torjuvalta. Se katsoo häntä tarkemmin selvästi miettien, missä he ovat tavanneet. Mikaa hermostuttaa sen tutkailevan katseen alla. Hänestä tuntuu, että poika näkee hänen sisimpäänsä. Sillä on sellaiset silmät.
”Muistatko kastajaiset?” Mika sanoo. ”Me oltiin samassa joukkueessa. Meidän nimi oli Pehmeä –”
Äkkiä poika muistaa, ja oivalluksen into sytyttää sen kasvot. Mikan sisällä hypähtelee. Voi taivas, miten söpö se onkaan.
”– Ulla Taalasmaa”, poika päättää ja nauraa häkeltyneenä. ”Ei helvetti. Miten sä ees muistat mun naaman? Siitä on ikuisuus.”
Miten hän ei muistaisi? Poika teki häneen silloin lähtemättömän vaikutuksen. Miksi, sitä Mika ei osaa sanoa. Hänelle vain käy välillä niin, että joku ihminen sytyttää hänessä sen kipinän, joka ei kolmessakaan vuodessa hiivu sammuksiin.
”Sulla on muistettavat kasvot”, Mika sanoo. Poika näyttää hämmentyneeltä kuin se ei tietäisi, mitä tehdä sillä kommentilla. Mika ojentaa kätensä. Poika tarttuu siihen epäröimättä. Viileästä ilmasta huolimatta sen käsi on lämmin. ”Oon Mika.”
”Petja.” Mika hymyilee ihastuksissaan. Poika näyttääkin ihan Petjalta. Mika painaa nimen kunnolla mieleensä, ettei hän heti unohda sitä. Hänelle käy niin valitettavan usein uusien ihmisten kanssa. Ne sanovat nimensä, mutta jotenkin Mika unohtaa kuunnella juuri kriittisimmällä hetkellä.
”Mehän voitettiin silloin”, Petja sanoo. Mikasta on kivaa, että Petjallekin on jäänyt jotakin mieleen kastajaisista. Olisi ollut ihan kamalaa, jos tämä olisi unohtanut kaiken ja vain tuijottanut häntä kuin jotakin yli-innokasta sekopäätä, ja Mika olisi joutunut pyytelemään anteeksi ja pakenemaan paikalta. Parasta kuitenkin on, että Petja tarttuu hänen sanoihinsa ja jatkaa juttelua. Mikasta ei tunnu enää siltä, että hän jotenkin pakottaa pojan huomioimaan hänet, kun tämä ei kehtaa toivotella häntä tiehensä. Jotenkin he ovat solahtaneet siihen tilanteeseen ja juttelevat välillään yksi, vuosia vanha, yhteinen kokemus. Se on ihmeellistä. Mikalla ei käy näin kovin usein, jos koskaan.
”Jep”, Mika virnistää. ”Oli varmaan aika pitkälti ihmispyramidin ja Keltaisen toukokuun ansiota.”
Mika ei enää muista, kenen idea se oli, mutta jokaisen rastin jälkeen heidän ryhmänsä kömpi pyramidiin ja lauloi niin kovaa kuin kurkusta lähti: ”KELTAINEN TOUKOKUU, MIKSET SÄ JO TUU!” He vetivät fuksiroolinsa aivan överiksi, mutta selvästi se kannatti.
”Voi luoja”, Petja hykertelee muistaessaan saman. ”Ilmeisesti muilta ei löytynyt samanlaista heittäytymishalua.”
”Ei vissiin niin”, Mika naurahtaa. ”Olitko sä tänään bileissä?”
”En”, Petja sanoo. ”En mä oikein välitä opiskelijabileistä.”
”Joo, en mäkään”, Mika sanoo innostuen siitä, että jostakusta muustakin tuntuu samalta. Petja katsoo häntä pitkään.
”Ai, yks päivä sä vain heräsit haalarit täynnä merkkejä? Varmaan kätevää”, se huomauttaa. Mika katsoo haalareitaan ja tajuaa heti, miten typerältä hän on kuulostanut. Kumma kyllä, häntä ei silti nolota. Mika vain nauraa kuin kiinnijäänyt.
”No ei nyt niinkään. Olin kova bilettämään ekoina vuosina. Viime vuonna tais tulla vain kolme uutta merkkiä. Tänään olin taas pitkästä aikaa”, Mika sanoo. Humalansekainen hermostus saa hänet lörpöttelemään. Yhtäkkiä sanoja vain tulee eikä Mika enää juuri hallitse sitä, mitä hän sanoo:
”En tiiä. Tykkään enemmän hengailla kotona kavereiden kanssa. Kattoa leffaa, pelata ja jutella. Ulosmeneminen on aina semmosta sähläämistä. Kaikki alkaa esittää, pelleillä ja sekoilla.”
”Jep. Osuvasti kuvailtu”, Petja tuhahtaa kuin se olisi saanut kyseisestä menosta enemmän kuin tarpeekseen. Mika hymähtää. Petja katsoo häntä äkisti uteliaana. ”Mitä sä tarkoitit sillä, että mulla on muistettavat kasvot?”
Mika tumppaa loppuun palaneen tupakan. Miten hän oikein selittää asian? Lopulta Mika päättää vain sanoa sen niin kuin se hänen mielessään on ja toivoa, että Petja ymmärtää edes jotakin hänen selityksistään.
”En tiedä. Sä vain näytit sellaiselta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua paremmin. Teit vaikutuksen vain olemalla. Tiedätkö, kun joistakin ihmisistä vain saa sen kipinän, että hei, toi vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, haluaisin tietää, millainen se on. Sain susta sellaisen”, Mika sanoo ja hymyilee hämillään. Tuntuu hassulta sanoa se ääneen Petjalle niin pitkän ajan jälkeen. Vähän Mikaa pelottaa, että hän kuulostaa joltakin oudolta stalkkerilta.
”Mikset sä sitten tehnyt mitään asialle?” Petja ihmettelee. Mika irvistää. Tietenkin Petja kysyy juuri sen saman kysymyksen, mitä kaikki muutkin ovat kysyneet, kun Mika on kertonut salaisesta kastajaisihastuksestaan.
”Koska olin ujo, tyhmä fuksi”, Mika huokaa. ”Pelkäsin, että vaikuttaisin ihan oudolta. Mun oli silloin kauhean hankala ottaa kontaktia tuntemattomiin, ja mua harmitti usein jälkeenpäin oma pelkuruuteni.”
”Sulla oli varmaan ihana eka vuosi”, Petja sanoo. Mika nyökyttelee.
”Olin ihan stressipallo puolen vuoden jälkeen. Sit alkoi helpottaa”, Mika sanoo. ”Ja nyt, kun näin sut, niin – no, päätin olla rohkea, ja tässä me nyt ollaan ja jutellaan.”
On vieläkin aika uskomatonta, että Mika on uskaltanut tehdä jotakin tällaista, ja juuri siksi se tuntuu niin hyvältä ja ihanalta. Jos Petja nyt nousisi ja lähtisi, toki hän olisi pettynyt, mutta samalla iloinen, että hän uskalsi tulla juttelemaan. Mika ei jäisi katumaan mitään toisin kuin kolme vuotta sitten.
”Ei kaduta vielä?” Petja hymähtää, ja Mikan sisällä hypähtää. Osaako se kenties lukea hänen ajatuksiaan vai mitä täällä tapahtuu?
”Ei todellakaan”, Mika sanoo. He katsovat toisiaan silmiin, ja Mika on aistivinaan jotakin heidän välillään. Ehkä hän vain kuvittelee… Ei, Mika torjuu epäilevät ajatukset heti. Hänhän melkein näkee, kuinka ilmassa kipinöi. Petjan lumoavuus sen kuin vahvistuu. Mikan sisin täyttyy kaipuusta. Hän ei muista, milloin joku olisi viimeksi viehättänyt häntä tällä tavoin. Se on ihanaa ja jännittävää. Petjan ruskeat silmät lähestulkoon varastavat hapen hänen keuhkoistaan.
Mika kaipaa äkisti lisää rohkeutta. Hän kaivaa pienen viskipullon taskustaan, ottaa huikan ja ojentaa pullon Petjalle. Sekin juo. Petja näyttää kadehdittavan rennolta, mutta kun Mika oikein tarkasti katsoo, hän huomaa, miten tämän kasvoilla vilahtaa jännitystä.
”Susta on vissiin tullu hyväkin tuntemattomille puhumisessa”, Petja arvaa ja katsoo häntä kuin miettien, onko tämä jokin Mikan vakiosiirto yrittää iskeä tuntemattomia puistossa baari-illan päätteeksi. Se menee niin pieleen, että Mika naurahtaa.
”En mä tätä ois selvin päin uskaltanut tehdä, etten nyt sanois”, Mika sanoo. Hän ei aio sanoa sitä, mutta äkkiä hän tuijottaakin polviaan ja sanat karkaavat ilmoille:
”Mun on vaikea jutella söpöille jätkille.”
Mika tuntee Petjan katseen itsessään, ja hän odottaa henkeä pidättäen tämän reaktiota. Mitä jos se vaivaantuu? Ehkei Petja edes tykkää pojista. Tosin, ei hän nyt ole mitenkään hyökkäävä. Mika ei osaa iskeä yhtään ketään, hädin tuskin edes flirttailla. Tämäkin on ihan onneton yritys ilmaista kiinnostusta, mutta ei Mikalla ole tarjottavana mitään parempaa.
Petja siirtyy lähemmäksi häntä, ja Mika uskaltaa katsoa poikaa. Hän näkee jotakin odottamatonta. Petjan silmissä on selvää kiinnostusta. Se tulee vielä lähemmäs, ja Mika tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Uskomatonta. Hänen sydämensä hakkaa ja vatsassa venkoilee jännityksensekainen innostus. Petja varmistaa vielä silmillään: onhan tää ookoo? Mika nyökkää. Totta kai se on ookoo, että Petja haluaa suudella häntä. Se on parempaakin. Se on ihan fantastis–
Äkkiä Petjan huulet ovat hänen omillaan. Mikaa pelottaa eikä hän tiedä, miten pitäisi olla. Hän suutelee varovasti takaisin uskaltamatta heittäytyä. Todella hieno hetki hermojen pettämiseen. Mika ei kestä, jos hän menee pilaamaan tämän turhalla jännittämisellään. Petja vie kätensä hänen niskalleen ja rohkaisee häntä suutelemalla ponnekkaammin. Helvetti nyt, hänen täytyy ryhdistäytyä. Mika liikuttaa huuliaan ja vie kätensä Petjan vyötäisille. Suudelma syvenee, ja Mikan fiilikset ampaisevat pilviin. Vatsassa värisee eikä Mika tahdo, että se ikinä loppuu, mutta tietysti niin käy.
Mika on hyvin tietoinen omasta pökertyneestä olemuksestaan. Petja hymyilee ja on niin kaunis, että Mika tahtoo suudella sitä saman tien uudestaan.
”Sä taidatkin pussailla poikia usein puistoissa?” Mika köhäisee, kun hän viimein taas muistaa, miten sanoja muodostetaan. Petja pudistaa päätään.
”En ees”, se hymähtää. Et varmaan, Mika ajattelee, mutta ei häntä haittaa. Tänä yönä hän saa olla Petjan suudeltavana, ja se on kaikki, mitä Mika tarvitsee.
”Okei”, Mika mumisee ja nojautuu taas Petjan huulille. Nyt, kun he kumpikin tietävät, mitä tuleman pitää, se sujuu paremmin. Petja on niin halukas, että Mikan päässä ihan sumenee. Se tykkää tästä, se tykkää hänestä! Mika puristaa Petjaa tiukemmin ja huumaantuu hetken kiihkosta. Hän ei enää mieti tai ihmettele, että mitäs vittua. Mika keskittyy vain Petjaan, tämän lämpimiin huuliin ja siihen, miten hyvältä se tuntuu.
Kun se loppuu, Mika melkein voihkaisee. Hän näkee, että Petja on lähdössä. Mika ei tahdo tämän päättyvän. Hän tahtoo tutustua Petjaan, mutta hän ymmärtää, miksei niin ehkä käy. Eiväthän he tunne. Tämä on vain satunnainen kohtaaminen aamuyöllä, ja vaikka siitä seurasikin hämmentävän ihanaa pussailua, ei se tarkoita mitään. Mika tietää sen, mutta silti hän toivoo jotakin merkkiä siitä, että he voisivat nähdä uudestaan. Mikalle ei ole ikinä tapahtunut mitään tällaista, ja se on iso juttu. Sen on pakko tarkoittaa jotakin.
”Pitää mennä kotiin”, Petja sanoo. Mika katsoo sitä, ja äkkiä hän päättää toimia.
”Saanko sun kännykän hetkeksi?” Mika kysyy. Petja avaa näyttölukon ja antaa puhelimen hänelle. Mika naputtelee sen yhteistietoihin oman numeronsa ja ojentaa puhelimen takaisin.
”En tahdo painostaa tai ruinata, mutta jos tahdot, mulle saa tekstata”, Mika sanoo. Petja katsoo häntä mietiskellen.
”Okei”, se sanoo lupaamatta mitään. Ei Mika sellaista odotakaan. Hän on tehnyt kaikkensa. Jatko riippuu nyt Petjasta. Mika toivoo, että tämä oli sillekin tarpeeksi erityistä, jotta hän kuulisi Petjasta vielä. Mika katsoo Petjaa ja painaa kaiken tästä tarkasti mieleensä, koska tässä tämä ehkä on. Mika tahtoo muistaa Petjan.
”Olin oikeassa”, Mika sanoo äkkiä. ”Sä todella olet jotain.”
”Kiitos”, Petja sanoo ja hymyilee hämillisenä. ”Niin säkin.”
Mika hymyilee ja suutelee Petjaa vielä viimeisen kerran. Petja vastaa, ja se on edelleen ihanaa ja ihmeellistä. He vetäytyvät, katsovat toisiaan silmiin, ja Mika tukahduttaa haikean huokauksen. Vain muutama suudelma, ja Mika on jo korviaan myöten ihastunut Petjaan. Hän on toivoton.
”Hitto. Tässä oli kyllä vuoden tärinät”, Mika nauraa. ”Huh. Öö. No, heippa? Oli – oli erikoislaatuista. Hyvällä tavalla.”
”Niin oli”, Petja sanoo. Se ei jää vaiheilemaan, se vain kääntyy ja lähtee. Mika jää tuijottamaan Petjan perään kuin mikäkin idiootti. Lopulta hänkin saa itsensä kääntymään. Kun Mika pääsee puistosta, hän saa pienen hepulin.
”Mitä helvettiä?” hän nauraa. ”Mitä oikein tapahtui? Siis. Mitä. Aaa!”
Mika loikkii eteenpäin, niin täpinöissään hän on.
”Rauhoitu, Mika”, hän sanoo. ”Rauhoitu!”
Mika ei tottele itseään. Hän kihisee, hihittää ja juoksee riemuissaan. Mika on ihan fiiliksissä. Kaikki on ihanaa. Mikan sisälle syttyy pieni aurinko. Sen valo ja lämpö saa Mikan uskomaan, että Petja tekstaa hänelle vielä. Pakkohan sen on. Ei se voinut olla ihmeellistä vain Mikan mielestä. Heissä ja siinä hetkessä oli jotakin ainutlaatuista. Ei se vain voi loppua tähän.
