Ficin nimi: Joskus on pakko päästää irti (vaikka ei tahtoisi)
Kirjoittaja: liljankukka
Ikäraja: S
Genre: Angst, draama
Paritus: Aamos/Mitja
A/N: Teki hirveesti mieli kirjottaa eroangstia, mutta en halunnut kirjottaa mun pojista sellasta, joten tässä taas uusia tyyppejä
Joskus on pakko päästää irti (vaikka ei tahtoisi)Istuin Aamoksen pihakeinussa ja tuijotin toista säikähtäneenä, silmissäni oli kyyneliä ja toivoin olevani ihan jossain muualla.
"Mitä?" Mä kysyin, kai toivoin kuulleeni väärin.
"Meidän pitää erota", Aamos sanoi uudelleen, en ilmeisesti ollut kuullut väärin.
Mä tunsin sydämeni särkyvän pieniksi palasiksi, en saanut henkeä ja kuumat kyyneleet valui pitkin mun poskia. En ymmärtänyt miksi Aamos tekisi jotain tällaista mulle.
"Miksi?" Mä kysyin, ääni tuli ulos kuiskauksena.
"Mä en rakasta sua enää, Mitja", se sanoi, ääni ei paljastanut mitään, ei jälkeäkään valheesta.
Mua suututti, että se pystyi tolleen vaan sanomaan ettei se enää rakastanut mua, mutta enemmän mua sattui se, että se ei näyttänyt olevan edes surullinen meidän erosta. Tuntui kuin joku olisi puukottanut mua miljoonasti suoraan sydämeen. Luulin sen rakastavan mua.
"Mitä?" Mä kuiskasin hiljaa.
"Mä oon pahoillani", se sanoi, mutta sen sanat kuulosti lähinnä pakotetuilta.
Kyyneleet valui pitkin mun poskia, mutta ensimmäistä kertaa sen pommin jälkeen, mä olin vihainen. Oliko meidän suhde ollut sille vain leikkiä.
"Oliko meidän suhde sulle vaan jotain sairasta leikkiä?" Mä melkein huusin, kyyneleet yritti paeta poskille, mutta en antanut niiden. Purin huulta ja tuijotin Aamosta silmät salamoiden.
Sen vakava ilme muuttui hämmentyneeksi. "Ei tietenkään. Mitja, mitä sä - "
"Mä itken täälä silmät päästäni tän tilanteen takia, mutta sun ilme ei värähdäkään! Tulee sellanen olo ettei sua kiinnosta", sanoin vihaisesti, mutta lopussa mun ääni särkyi.
Itku ravisteli mun kehoa, oli vaikea hengittää, kyyneleet valui poskilta mun paidalle ja tuntui pahalta. Olin oikeasti ajatellut, että Aamos olisi mulle se oikea.
"Mä oon pahoillani", Aamos kuiskasi, hipaisi mun poskea ja katosi sisälle.
Mun itku vaan yltyi, kun tajusin istuvani edelleen sen pihakeinussa, yksin ja kylmissäni. Mikään ei ollut koskaan tuntunut näin pahalta, ei edes se, kun mun lemmikkipupu oli kuollut, kun olin kymmenen.
Vielä mä näyttäisin Aamokselle miltä tää tuntui ja silloin se katuisi ikinä jättäneensä mut.
