Kiitos kommentista
Gernumbli <3 Kiva kuulla että hahmot ja kerronta olivat kiinnostavaa luettavaa, kokeilin tässä vähän tällaista uudenlaista kerronta-/kuvailutapaa jonka ajattelin sopivan näihin historiallisiin puitteisiin. Tosiaan, mitä tulee Gravesin persoonaan niin olen muun fandomin lailla lähtenyt siitä oletuksesta että Grindelwaldin version täytyi olla melko lähellä alkuperäistä mennäkseen läpi, mutta että aito Graves olisi kuitenkin paljon mukavampi tyyppi. Toisaalta kun nyt näin AU-maastossa pyöritään niin kaikkihan on mahdollista, olen sen puitteissa voinut yhdistellä aika vapaasti sitä mikä milloinkin miellytti ja improvisoida villisti loput
Nyt viikonloppulukemiseksi kolmas osa!
III.Juhlia edeltävän iltapäivän Graves kulutti laatimalla pastori Cranelle kirjeen edistymisestään, tai pikemminkin sen puutteesta. Heidän alustava sopimuksensa oli, että kahden päivän kuluttua seurakunnan ajuri palaisi Ilvermornyyn: se, veisikö tämä jälleen lähtiessään mukanaan vain hänen sanansa vai sittenkin myös hänet, oli kysymys johon hänellä ei vielä ollut antaa selkeää vastausta. Huolimatta siitä mitä hän oli Credencelle sanonut, ei hän edelleenkään ollut vakuuttunut siitä että seudulla todella oli mitään tutkimisen arvoista, ei nyt kun pääasialliset epäillyt olivat osoittautuneet syyttömiksi, ainut pala todistusaineistoa pelkäksi leikkikaluksi. Mikäli Ilvermorny todella oli vain yksi omasta takapajuisuudestaan lumoutunut kylä muiden joukossa, oli hänen turha haaskata seurakunnan resursseja ja ennen kaikkea omaa kärsivällisyyttään viipymällä sen pidempään. Vaan jokin oli saanut hänet kirjoittamaan kaiken varalta kirjeen jossa hän ilmoitti tarpeelliseksi jäädä vielä ylimääräiseksi viikoksi. Viestissään Graves oli puhunut huolestuttavista ilmiöistä ja arvelluttavista yhteensattumista, kun todellisuudessa vain yksi sattuma – kylänraitin poikki käyty katseenvaihto – tuntui alusta asti ohjailleen hänen toimiaan. Kyseessä oli jälleen uusi salaisuus, mutta siinä missä tieto luolasta löydetystä sauva oli nyt levinnyt useisiin nuoriin korviin, oli Credence jotakin minkä hän halusi säilyttää ainoastaan itsellään.
Sadonkorjuujuhlat järjestettin perinteen mukaan Van Meerin suvun tilalla, joka kohosi kukkulalla laajojen peltojen ja viljelysmaiden keskellä, yhtä tärkeän oloisena kuin omistajansa. Muihin kylän asumuksiin verrattuna talo oli todellinen palatsi. Gravesin saapuessa paikalle lyhdyt oli jo sytytetty ja niiden valossa hän sai hämmennyksekseen nähdä, että pihamaa oli täynnä eläimiä. Heti etuoven tuntumassa pitivät kokousta jänis ja fasaani, kun taas vasemmalla kaakattava joukko hanhia piiritti väsyneenoloista kettua. Kesti hetken ennen kuin varjot väistyivät tarpeeksi paljastaakseen tempun mahdollistavan kokoelman luovuutta ja uusiokäyttöön päätyneitä esineitä; juuttisäkistä ommeltuja korvia, kävyistä tehtyjä häntiä sekä nokiksi vuoltuja puunpahkoja. Lopputulos oli yhtä lailla karikatyyrinen kuin Credencen esittelemän luolan maalauksissa. Nyt kun Graves mietti asiaa tarkemmin, hän muisti kutsun todella maininneen jotakin naamiosta. Perinne epäilemättä selitti ainakin osan Credencen vastahakoisuudesta osallistua pitoihin.
Sisällä hänet ympäröi välittömästi musiikin, naurun ja toisiaan vasten kilisevien astioiden muodostama kodikas kakofonia. Lähimmän pöydän ääressä kaksi miestä oli nostanut naamionsa sivuun ja väänsi nyt sivustakatsojien riemuksi kättä, samalla kun joukko hiiriksi puettuja lapsia ajoi toisiaan takaa juhlavieraiden lomassa. Hänen aiempina päivinä havaitsemastaan kyräilystä ei ollut näkyvissä jälkeäkään; mikäli yliluonnolliset voimat olivatkin liikkeellä Ilvermornyssä, kaikki tekivät parhaansa unohtaakseen sen. Muutos yhdistettynä naurettaviin asuihin huvitti häntä, ja kun joku vastaantulija ojensi hänelle kupillisen omenasiideriä, Graves ei kokenut tarpeelliseksi vastustella.
Ihmisten määrästä päätellen lähestulkoon koko kylä oli saapunut paikalle. Gravesin ei auttanut kuin turvautua ainoaan käsillä olevaan naamioon – hymyyn – ja ravistaa niitä lukemattomia ulokkeita jotka ojentuivat vastaantulevasta elikkolaumasta häntä kohti, vaikka tosiasiassa hänen huomionsa vaelsi alati muualla, etsien. Viimein väkijoukko erkani sen verran että hän tavoitti kuin tavoittikin Credencen tutut kasvot salin toiselta laidalta, missä tämä oli taitellut itsensä mahdollisimman näkymättömiin kahden pylvään katveeseen. Nähtävästi he olivat ainoat vieraat jotka eivät olleet pukeutuneet tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Kuin kaikuna siitä minkä hän oli jättänyt kirjeestään pois, heidän katseensa kohtasivat, ja Graves lähti suuntaamaan juhlaväen poikki.
Matkalla hänen oli luovittava tiensä läpi kylän nuorisosta, jolla näytti olevan käynnissä jonkinlainen seuraleikiksi naamioitu pariutumisrituaali. Joukko nuoria miehiä piiritti ikäistään tyttöä ja seurasi kuinka tämä pyöri villisti ympäri side naamionsa peittona ja kädet levällään, toistellen lorunpätkää. ”Kenet noita nappaa, nappaa, kynsiinsä nappaa”, tyttö rallatti menemään, ja päästi sitten voitokkaan kiljahduksen syöksähtäessään eteenpäin ja takertuessaan Gravesin hihaan juuri silloin kun hän oli yrittämässä hivuttautua huomaamattomasti ohitse. ”Noita on vanginnut uhrinsa!”
Muut osallistujat jähmettyivät kesken leikin, kauhistuneina hänen oletetusta reaktiostaan moiseen rienaukseen. Graves kutsui jälleen esiin harmittomimman hymynsä. ”Toivokaamme että tositilanteen tullen tämä menee toisin päin”, hän sanoi, ”sillä muuten minä saatan pian löytää itseni vailla työtä.”
Tuntemattoman äänen kuullessaan tyttö riisui kiireesti huivin silmiltään. Puna kohosi ensin tämän kyyhkysnaamion alta pilkottaville poskille, mutta hetkeä myöhemmin kainous teki tietä nuoruuden röyhkeydelle ja tyttö kallisti kujeillen päätään. ”Saako olla suukko tuomaan onnea, herra Graves?”
Naamiosta huolimatta oli selvää, että tytön kasvot olivat sitä lajia joka kykeni pysäyttämään vankkurit keskelle katua. Jonakin toisena iltana, toisessa paikassa ja toisessa ajassa, Graves olisi voinut kuvitella olevansa imarreltu tämän huomiosta, kenties jopa vastaanottavainen sille. Nyt hänellä oli kuitenkin mielessään jotakin mikä teki tyhjiksi kaikki muut kiusaukset. ”Kiitos, mutta onnetar on ollut melko antelias minua kohtaan viime aikoina”, hän vastasi, huolimatta siitä että vasta edellispäivänä onni oli luunväännössä mennyt häneltä sivu suun. ”Parasta säästää se jollekulle joka kaipaa sitä enemmän.”
Mikäli tyttö olikin pettynyt saamiinsa rukkasiin, unohtuivat ne nopeasti nuorempien kilpakosijoiden vetäessä tämän takaisin leikin pariin. Graves sen sijaan käänsi katseensa paikkaan missä hän oli aiemmin nähnyt Credencen, vain havaitakseen että lyhyen sananvaihdon aikana tämä oli ehtinyt kadota.
Hän etsi tätä ympäri taloa, tuloksetta. Siinä vaiheessa kun hänen pitelemänsä kuppi oli jo kertaalleen tyhjentynyt ja tullut innokkaasti uudelleentäytetyksi, Graves astui takaovesta kuistille ja alkoi kiertää sitä pitkin rakennuksen ympäri. Sisällä oli kenties ollut lämmintä ja eloisaa, mutta ulkona syysyössä kävi pian hankalaksi unohtaa että kaikkialla heidän ympärillään luonto teki parasta aikaa kuolemaa. Mitä heillä oli käsissään oli viimeinen huurraa ennen talvea: pian edessä ei olisi enää juhlia, ainoastaan pitkä ja pimeä odotus josta kaikki sisälläolijat eivät välttämättä selviytyisi. Sinä iltana taivas oli kuitenkin vielä pilvetön ja kuu lähestulkoon täysi; se värjäsi ympäröiville pelloille kerääntyneen usvan hopeiseksi, saaden sen näyttämään kattilasta kohoavalta savulta kun se hiljalleen ryömi ylös pelloilta ja hivuttautui kohti taloa.
Credence istui kuistin kaiteella vastassa lähenevää sumurintamaa. Hänen saappaidensa ääni sai tämän säpsähtämään ja siten horjahtamaan, jolloin Graves päätyi taittamaan viimeiset askeleet juosten. Credence hymyili hänelle kiitollisena kun hänen sormensa kiertyivät tämän käsivarren ympärille. ”Tällä kertaa te seuraatte minua, herra Graves.”
Se oli tuo varovaisen kiusoitteleva äänensävy jota Graves ei ollut kuullut aiemmin, joka sai hänet vastaamaan: ”Minun ei olisi tarvinnut, jos sinä et olisi paennut.”
Hänen molemmat kätensä olivat nyt varattuja: toisessa hän piteli kupillista siideriä ja toisella Credenceä, vaikka siihen ei enää ollut suoranaista tarvetta. Credence kuitenkin ainoastaan nojasi otteeseen, kuin hakien tukea siihen mitä aikoi myöntää. ”Minä en usko että minusta tulee olemaan teille juurikaan hyötyä täällä. Joskus minä hermostun kun paikalla on liikaa ihmisiä. Minä en tiedä mitä minun olisi tarkoitus tehdä tai sanoa kenellekään. Äiti...” Credencen suu kävi yhä mutta yksikään sana ei löytänyt tietään ulos, ei ennen kuin tämä korjasi itseään: ”Mary Lou ei pidä siitä että täällä tarjoillaan koreilemisen ohella nykyään alkoholia. Siksi hän lakkasi osallistumasta. Hän sanoo, että liika ilonpito ja holtittomuus ovat ensimmäisiä askeleita tiellä syntiin.”
Graves tunsi siihen asti seuralaisenaan viihtyneen hymyn kuivuvan kokoon ja muuttuvan joksikin hänelle luontevammaksi. ”Vai niin. Entä kertoiko hän myös, että ilman alkoholia Ilvermorny ei ehkä nyt edes juhlisi perustamistaan? Monet raittiusaatteen kannattajat eivät halua muistaa tätä, mutta silloin kun ensimmäiset uudisraivaajat saapuivat meren yli näille rannoille, he joivat merimatkalla olutta veden sijaan koska se säilyi paremmin ja piti heidät siksi terveinä.”
Credence räpytteli silmiään. ”Todellako?”
”Kyllä. Mary Lou on oikeassa siinä että kaikkien itsensä millään tavalla kirkkoon liittävien odotetaan yleensä sylkevän kuppiin, mutta minä olen taipuvaisempi ajattelemaan että jos sama tavara kerran kelpasi Mayflowerilla, se kelpaa toisinaan myös minulle.”
Credencen katse liukui hänen kannattelemaansa kuppiin kuin sen sisältö olisi juuri tehnyt käänteisen ihmeen muuttumalla jostakin viinin kaltaisesta vedeksi. ”Minä en ole koskaan maistanut sitä.” Odottamatta tämä ojensi kätensä. ”Saanko?”
Graves tulkitsi "sen" viittaavan tässä yhteydessä mihinkään maitoa vahvempaan. ”Sinun ei tarvitse jos sinä et aidosti halua. Kukaan ei odota sinun todistavan mitään, minä kaikista vähiten.”
Mutta Credence pudisti päätään; tämän leukaperät olivat kiristyneet uudenlaisella päättäväisyydellä. ”Minä haluan päättää itse mitä mieltä minä olen.”
Tultuaan näiden oman logiikkansa selättämäksi, Graves ojensi juoman ja Credence otti sen vastaan kaksin käsin. Heidän sormensa viipyivät toistensa lomassa niin pitkään kuin ele antoi myöten, mutta viimein Credence vetäytyi, vei kupin huulilleen ja joi. ”Noinko pahaa?” Graves kysyi muutamaa kulausta myöhemmin, virnuillen, kun Credence tuijotti kuppiin kuin sen sisältö olisi henkilökohtaisesti loukannut tätä.
”Kaiken sen perusteella mitä minä olen kuullut, miten ihmiset käyttäytyvät juotuaan, minä – minä kuvittelin että se olisi ollut jotakin... erilaista. Mutta se todella maistuu vain omenilta.”
Graves tunsi odottamatonta sympatiaa: oli omanlaisensa rangaistus oppia että vika oli juojassa, ei juotavassa – että loppukädessä jokainen itse oli vastuussa omista synneistään. ”Ehkä se siksi saakin niin monet nauttijansa tekemään typeriä asioita”, hän sanoi, ”koska he ajattelevat samoin kunnes on liian myöhäistä.”
Hetki jumittui ja venyi kuin naulaan takertunut vaate. Credence katseli edelleen kupin syvyyksiin, kuljettaen sormeaan yhä uudestaan ja uudestaan ympäri sen reunoja. Niin vaimealla äänellä, että Gravesin oli nojauduttava lähemmäs kuullakseen, tämä kysyi: ”Jotakin yhtä typerää kuin jonkun suuteleminen, koska se on osa leikkiä?”
”Se olisi ollut typerää”, Graves myönsi, ”jos minä olisin todella tehnyt niin.”
Credence yllättyi niin että unohti vältellä hänen katsettaan. Tämän suu oli vaarassa kerätä kaikki lähistön yöperhoset mikäli se putoaisi enää yhtään enempää ammolleen. ”Mutta... Elisabeth Van Meeriä pidetään kylän kauneimpana tyttönä.”
”Minä keksin kyllä jotakin kauniimpaa.”
Kauempana pelloilla ulvahti sillä hetkellä jokin aidommansorttinen eläin, mutta kumpikaan heistä ei kääntynyt katsomaan. Kuu heijastui Credencen silmistä kuin tumman järven pinnasta kun Graves rohkeni koskettaa tämän poskea. ”Credence... Mikäli minä myöntäisin, että sillä kutsulla jonka minä esitin sinulle näihin juhliin ei ollut mitään tekemistä työnteon kanssa, tekisikö se sinun olosi epämukavaksi?” Credence nielaisi, mutta pudisti kiivaasti päätään. ”Entä haluatko sinä paeta nyt?” Graves jatkoi matalalla äänellä.
Mitä seurasi oli uusi päänpudistus. Jälleen Credence oli painumassa kasaan Gravesin silmien edessä, mutta tällä kertaa se ei haitannut sillä se toi heidän kasvonsa lähemmäksi toisiaan, Credencen alemmas kaiteelta ja hänen käsivarsilleen. Graves painoi kämmenensä tiukemmin vasten Credencen poskea, niin että hän saattoi piirtää peukalollaan tämän alahuulen kaaren, muodoltaan ja sävyltään kuin ne rypäleet joita hän oli nähnyt kasvavan Ranskan aurinkoisilla rinteillä vuosinaan Euroopassa ja täten täysin hukassa Ilvermornyn kaltaisessa rotanloukossa. Hän päätti linjan ylöspäinsuuntautuvaan liikkeeseen ja pienen hetken ajan Credencen suupieli seurasi sitä omasta aloitteestaan, ennen kuin Credence nojasi jälleen poskensa hänen kämmentään vasten ja päästi tuskin erottuvan huokauksen. Heidän hengityksensä sekoittuivat alati kapenevassa tilassa, tuoksuen omenoilta ja hiivalta. Graves veti ahnaasti tuota ilmaa keuhkoihinsa ja tiesi olevansa hukassa. Niin pitkään kuin hän muisti, hänen toimenkuvansa oli näyttänyt hänelle suunnan ja varustanut hänet tarvittavin välinein; mutta nyt hänet oli riisuttu selkeistä tavoitteista ja jätetty pärjäämään omilleen tälle uudelle, oudolle maaperälle, joka oli täynnä ansalankoja ja inhimillisiä sudenkuoppia. Credence oli noitunut hänen sydämensä.
Kenties syy oli juotavassa, tai sittenkin yössä joka enteili jonkinlaista loppuhuipennusta vuodenkierrolle, mutta hän löysi itsensä toistamasta viimeisen havainnon ääneen. Credencellä oli juuri aikaa kalveta entisestään kuunkajossa, ennen kuin nurkan takana kävi ovi ja joku kuului huhuilevan Gravesin nimeä.
Oli hyvä että he olivat jo valmiiksi niin lähellä toisiaan, sillä vaati jälleen äkillisiä toimia ettei Credence olisi seurannut käsistään livenneen kupin esimerkkiä ja suistunut silkasta järkytyksestä alas kaiteelta. Siinä vaihessa kun tulija – naamiosta päätellen yksi Gravesin aiemmin tapaamista kylänmiehistä – ilmestyi paikalle, hän oli pitänyt huolen että he seisoivat Credencen kanssa molemmat kuistilla, säädyllisen etäisyyden päässä toisistaan ja valmiina vastaamaan mahdollisiin uteluihin selityksellä tutkimuksiin liittyvästä neuvonpidosta.
Huoli oli kuitenkin turha, sillä kävi ilmi että mies oli tullut etsimään häntä Van Meerin pyynnöstä. Koska olisi ollut tökeröä kieltäytyi illan isännän kutsusta, Gravesin ei auttanut kuin suostua. Lähtiessään hän yritti vielä viestittää Credencelle silmillään että palaisi pian, mutta tämän katse oli karannut pimeille pelloille ja kieltäytyi palaamasta.
Peuransarvin varustettuun hökötykseen sonnustautuneella Johann Van Meerillä oli hänen varalleen jälleen useampikin kädenpuristus, kuten myös jokunen silmäniskujen kera toimitettu toru siitä että Graves oli kuulemman mukaan syy tämän ainokaisen tyttären orastavaan sydänsuruun. Hän piti itseään melkoisena mestarina mitä tuli epähaluttujen jutustelijoiden karistamiseen, mutta sillä kertaa Van Meer halusi tehdä vierailleen erityisen selväksi kuinka hyvää pataa oli kaupunkilaiseliitin kanssa. Keskustelu velloi ja rönsyili, ja vastasipa se siinä samalla myös Gravesia askerruttaneeseen kysymykseen asuista – jotakin taikauskosta, jonka mukaan eläimiksi pukeutuminen yhden illan ajan takaisi niiden riittämisen ravinnoksi ja riistaksi taas tulevaksi vuodeksi. Aito usko tempun toimivuuteen oli läsnäolijoiden joukossa kyseenalainen, sillä sortumisesta tähän arkisen noituuden muotoon vihjailtiin hänelle kuin hyvästäkin vitsistä ikään. Tunnelma ringissä oli sen verran riehakas että vei aikansa ennen kuin Gravesin onnistui paeta paikalta. Hän palasi ulos, vain todetakseen että hänen poissaollessaan Credence oli saanut seuraa.
Hän kuuli riidan ennen kuin hän näki sen osapuolet: miehen äänen joka räksytti haukkumasanoja kuin tautinen piski, ja sen hiljaisuuden joka niihin vastasi, alistuneen ja lyödyn kaikessa vaitonaisuudessaan.
”Herra Shaw”, Graves sanoi kääntyessään talon nurkan ympäri. ”Niin mukavaa kuin onkin että te voitte jo tarpeeksi hyvin ollaksenne jalkeilla, onko teidän todella järkevää käyskennellä täällä kylmässä?”
Langdon Shaw oli ahdistanut Credencen kuistin nurkkaan käyttäen hyödyksi kävelykeppiään ja omaa luotaantyöntävää persoonaansa. Hänet kuullessaan Shaw pyörähti ympäri, lähes horjahtaen niin tehdessään. ”Kas, herra Graves, iltaa teillekin.” Tämän verestävillä silmiltä kesti aikansa tarkentua häneen. ”Me tässä Credencen kanssa vaihdoimme vain vähän kuulumisia.”
Shawn selän takana Credencen koko vartalo oli alkanut nykiä ja huojua kuin se olisi heinäseiväs jonka tuuli oli vaarassa puhaltaa hajalle. Shawn lailla tämän silmät olivat punaiset ja vetiset, mutta täysin eri syystä. ”Jos ne on nyt vaihdettu, teidän olisi parempi palata sisälle”, Graves jatkoi.
”Mutta vastahan me pääsimme alkuun. Credence tässä oli juuri kertomassa miten
kiinnostavaa teidän työnne hänestä on.”
”Kenties minä en ollut tarpeeksi selkeä ensimmäisellä kerralla”, Graves sanoi. Astuessaan Shawn pudottaman lampaankasvoisen naamion yli hän ei hymyillyt enää. ”Teillä on muutama sekunti aikaa poistua ennen kuin minä autan teitä siinä.”
Kaikki huumori kuoli pois Shawn kasvoilta ja se mitä jäi jäljelle oli pelkkä naamio itsessään, täynnä pahansuopuutta ja raivoa. Oli selvää että hetken ajan tämä todella harkitsi mahdollisuuksiaan päihittää hänet vammoistaan huolimatta, mutta viime metreillä terve järki selätti humalan. Se kirous jonka Shaw sihahti työntyessään hänen ohitseen ei ollut järin omaperäinen, mutta se oli jotakin mitä kukaan harvemmin kehtasi sanoa Gravesille päin hänen näköään.
Hän odotti että Shawn sadattelu ja tämän kepin kalahtelu oli todella kadonnut, ennen kuin hän lähestyi Credenceä ojennetuin käsin. ”Kaikki kunnossa?” Ja sitten, kun Credence ei vastannut, eikä sen puoleen tuntunut noteeraavan millään tavalla hänen läsnäoloaan vaan tuijotti eteensä mitäännäkemättömin silmin: ”Tule, viedään sinut takaisin kotiin.”
Mutta silloin Credence ainoastaan perääntyi hänen luotaan, ruumis edelleen nytkähdellen ja hartiat vavahdellen, lohduttomana, kunnes saavutti kuistilta alas johtavat portaat ja katosi niitä pitkin talon piirittäneeseen usvaan.
*
Sinä yönä Langdon Shaw paloi hengiltä talonsa mukana.
Graves kuuli tragediasta vasta aamulla, kun Credencen yleensä toimittaman tarjottimen puute pakotti hänet kääntymään pappilan puoleen aamiaisen toivossa. Mary Lou ei kaikeksi onneksi ollut itse läsnä, vaan puurokauhan ääressä hääri sillä kertaa tämän hoitovastuulla oleva Modesty, joka nuorelle tyttölapselle huolestuttavaa innokkuutta osoittaen jakoi hänen kanssaan kaikki mehukkaana pitämänsä yksityiskohdat tapahtuneesta. Kuuleman mukaan tulipalo oli ollut niin raivokas että se oli ehtinyt polttaa koko tuvan kivijalkaan asti ennen kuin ensimmäinenkään naapureista oli ehtinyt paikalle, eikä kaikista sammutusyrityksistä huolimatta ollut vieläkään suostunut täysin talttumaan. Ainut asia mitä Shawsta tuntui jääneen jäljelle oli portinpielessä lojunut, mustunut naamio.
Saatuaan syödyksi Graves vietti lopun aamupäivää haastatellen vastaantulevia kyläläisiä. Hän sai pian havaita että edellisenä iltana juhlissa vallinnut ilo oli kadonnut riisuttujen asujen myötä ja että nyt Ilvermornyn yllä lepäsi jälleen aiemmilta päiviltä tuttu, painostava vaippa. Kukaan ei tuntunut olevan halukas puhumaan noitien mahdollisesta läsnäolosta, mutta se oli kaikki mistä ihmiset osasivat enää puhua. Graves joutui myöntämään itselleen, että se tahti jolla tilanne oli eskaloitunut oli päässyt yllättänyt hänet; kourallisen pahojen kielien levittämiä juoruja saattoi vielä selittää, mutta ruumis oli asia erikseen. Shawn kuolema ei välttämättä koskettanut häntä henkilökohtaisella tasolla – päinvastoin jos rehellisiä oltiin – mutta sen seuraukset saattoivat olla arvaamattomat kylässä joka oli valmis pistämään pienimmänkin haaverin ja humalaisen virheen yliluonnollisten voimien piikkiin. Kuin viimeisenä arkunnaulana tuuli kääntyi iltapäivää kohden, puhaltaen pohjoisesta kitkerää savunkatkua joka hermostutti aidot kotieläimet ja sai niiden omistajien silmät vetistämään. Ennen pitkään Graves katsoi parhaaksi vetäytyä muistiinpanojensa pariin ainakin siksi kunnes pahin katku olisi hälvennyt.
Kirkon ovella Mary Lou katkaisi yllättäen hänen tiensä. Hän oletti saavansa saarnan epäonnistumisesta pyhässä tehtävässään, mutta kävi ilmi että tällä olikin jotain paljon maallisempaa mielessään. ”Missä Credence on?”
”Minä en ole nähnyt häntä sitten eilisen”, Graves vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei maininnut tarkempaa ajakohtaa siltä varalta että Credence oli jättänyt kertomatta aikeestaan osallistua juhliin. Yhtä epäviisaalta tuntui myöntää, että todellisuudessa sama kysymys oli kiusannut häntä koko yön ja aamun. ”Te ette ole antaneet hänelle jonkinlaista askaretta jota hän voisi olla suorittamassa?”
”Credence välttelee nykyään kaikkia pappilan töitä”, Mary Lou vastasi korskeasti. ”Siitä lähtien kun te saavuitte, hän ei ole muusta puhunutkaan. Hän sanoo teidän pyytäneen hänen apuaan tutkimuksissa.”
Graves nyökkäsi. Mary Lou räpytteli värittömiä silmäripsiään kuin päivänvaloon pakotettu huuhkaja. ”Mutta miksi, herra Graves? Ettekö te näe kuinka
luonnoton se poika oikein on?”
Graves tunsi ensin molempien kulmiensa kohoavan, sitten painuvan alas. Epämukavat väreet tanssivat hänen niskansa poikki. ”Ja mitähän te oikein mahdatte tarkoittaa sillä sanalla?”
”Äidistähän se kaikki sai alkunsa – sanottiin, että hänessä oli intiaaniverta. Kun hän kuoli, minä ja mieheni otimme Credencen omaksemme koska kukaan muu ei halunnut häntä. Jo lapsena hän oli erilainen, ei koskaan hymyillyt, ei mennyt mukaan muiden poikien leikkeihin. Minä yritin kasvattaa hänet parhaani mukaan, pitää hänet kiireisenä. On tärkeää antaa kasvaville lapsille tekemistä. Paholainen tekee työtään siellä mistä se löytää veltostuneen mielen.”
Mary Lou oli kutsunut hänet, majoittanut hänet kirkkoonsa ja kaikki hänen ateriansa tulivat edelleen pappilan ruokakomerosta: periaatteistaan johtuen Gravesilla ei ollut tapana purra ruokkivaa kättä, ei edes silloin kun tuo nimenomainen käsi rankaisi niitä jotka eivät sitä ansainneet, mutta nyt hänen kärsivällisyytensä alkoi käydä vähiin. ”Minun kokemukseni mukaan Credence on erittäin ahkera ja fiksu nuori mies. Jos hänessä on joitakin puutteita tai syvempiä haavoja, ne eivät ole hänestä itsestään lähtöisin”, hän ei voinut olla lisäämättä.
Useimmat ihmiset kävivät suuttuessaan äänekkäiksi ja liikkuvaisiksi. Mary Loun kohdalla tilanne oli päinvastainen: tämän raivo oli peilityyni suolampi, jonka pinta kätki alleen tukehduttavan uhan. ”Vai niin”, Mary Lou sanoi. Graves ymmärsi nyt miksi Credence, käytännössä jo aikuinen, ei koskaan ollut onnistunut pakenemaan noiden pohjattomien silmien alaisuudesta. ”Hän on siis kertonut teillekin valheitaan.”
”Ne eivät ole valheita, rouva Barebone, jos minä voin nähdä todisteet omin silmin.”
Mutta Mary Lou perääntyi jo hänen luotaan, pudistellen päätään. ”On liian myöhästä – hän on jo johtanut teidät harhaan. Minä näen sen nyt. Luoja auttakoon meitä kaikkia.”
Ennen kuin Graves ehti tehdä tai sanoa mitään muuta, jo toinen Barebone vuorokauden sisään oli livahtanut hänen otteestaan ja haihtunut.
Aiempaa voipuneempana Graves kipusi portaat ullakolle. Huoneensa ovella hän jopa harkitsi torkkujen mahdollisuutta, vain havaitakseen sisään astuttuaan että joku oli jo ehtinyt siinä ennen häntä: Credence makasi sängyllä, kiertyneenä tiukalle kerälle itsensä ympärille kuin kissa ja kaikesta päätellen syvässä unessa. Tällä oli edelleen yllään samat vaatteet jotka Graves muisti eiliseltä, lukuun ottamatta kenkiä joita ei näkynyt missään. Credencen vuoteelle nostetut jalat olivat paljaat ja niin yltä päältä kuivuneessa mudassa että ne näyttivät mustilta.
Niin hiljaa kuin taisi, Graves perääntyi huoneesta ja meni alas portaita. Hänen piti palata viimeksi haastattelemansa emännän luokse saadakseen haluamansa, mutta tovia myöhemmin hän saattoi tulla takaisin ullakolle mukanaan vadillinen lämmintä vettä ja riepu. Kun hän laski vadin lattialle, savunkäry joka oli seurannut häntä ulkoa luikahti hänen kannoillaan huoneeseen ja uhkasi tunkeutua Credencen uniin, saaden tämän valittamaan ja liikahtelemaan levottomasti. Hän istui sängylle, laski kätensä Credencen polvelle ja kutsui tätä nimeltä.
Credence palasi valveille haukkoen henkeään kuin olisi aikeissa tukehtua, pyristellen samalla niin kauaksi hänestä kuin vastaantuleva seinä antoi myöten ja vaikuttaen siltä että alkaisi pian kiivetä sitä pitkin. ”Sshh, ei hätää, se olen vain minä”, Graves tyynnytteli, samaa litaniaa toistellen, ja ennen pitkään Credencen läpi kulkevat kouristukset laantuivat pelkiksi värähdyksiksi.
”Herra Graves?” Credence räpytteli silmiään. ”Olen – olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus nukahtaa, mutta te ette olleet täällä kun minä tulin ja kun te kerta sanoitte että minä voisin odottaa teitä sisällä, niin...”
”Niin sanoin, ja sinä teit aivan oikein.” Graves peitti Credencen lähimmän käden omallaan, puristaen sitä rohkaisevasti. ”Minä olisin antanut sinun nukkua pidempään, mutta vaikutti siltä että sinä näit jonkinlaista painajaista.”
Credencen luomet painuivat kiinni. Tämä veti kätensä hänen otteestaan ja kiersi sen toisen tavoin ylösnostettujen polviensä ympärille. ”Minä näin unta tulesta”, Credence kuiskasi.
”Sinä kuulit Shawn talon kohtalosta, oletan?” Credencen silmät rävähtivät takaisin auki ja Graves kiirehti jatkamaan: ”Ei hätää, meidän ei tarvitse puhua siitä nyt. Putsataan sinut ensin.” Hän nousi hakemaan pyödältä toisen vadin ja kaatoi siihen puolet tuomastaan vedestä. ”Mitä sinun kengillesi oikein tapahtui?”
Hitaasti Credencen katse kääntyi tämän paljaiden jalkojen puoleen, sitten kohti peitettä joka oli nyt täynnä harmaita juovia. Näky sai tämän silmäkulman nykimään. ”Ne juuttuivat mutaan kun minä olin palaamassa pellon poikki”, Credence vastasi soinnittomasti. ”Minä en saanut niitä irti.”
Graves kantoi molemmat vadit sängyn luo ja laski ne sen eteen. Kun Credence oli kallistanut päätään hän oli tullut huomanneeksi muutaman kuivuneen lehden tämän hiusten lomassa. ”Sinä menit takaisin luolalle?” hän arvasi. ”En tiedä oliko se kovin fiksua. Minusta olisi parempi jos sinä pysyisit toistaiseksi lähempänä kylää, nyt kun tilanne on mikä on.”
”Te tarkoitatte, että nyt kun Shaw on kuollut.” Graves kohotti kulmaansa, jolloin Credence jatkoi samaan piinattuun sävyyn: ”Minä tiedän että minun kuuluisi olla pahoillani että hän on poissa, mutta minä en ole.” Gravesin katsellessa jokunen kyynel kohosi tämän silmäkulmiin. ”Tekeekö se minusta pahan ihmisen?”
Pastori Cranella tai jollakulla muulla Jumalan miehellä olisi varmasti ollut asiasta oma mielipiteensä, mutta Graves ainoastaan pudisti päätään. ”Sen käytöksen perusteella mitä minä todistin eilen juhlissa, minä olen yllättynyt mikäli yksikään täällä jää suremaan hänen poismenoaan.”
”Hän kutsui minua friikiksi. Hän sanoi, että ainut syy miksi minä autan teitä on koska minä –” Credence vaikeni äkisti. Hetkeä myöhemmin, tällä kertaa aivan toisenlaisella äänellä, tämä jatkoi: ”Miten hän teidän mielestänne kuoli?”
Graves painoi sormen huulilleen ja pysyi vaiti. Credence kuitenkin löysi vastauksen hänen ilmeestään, kalveten entisestään. ”Jotkut sanovat että tulipalo oli onnettomuus, mutta te olette eri mieltä. Teistä Ilvermornyssä
on noita.”
Riisuttuaan ensin takkinsa ja liivinsä ja ripustettuaan ne läheisen tuolin ylle, Graves siirsi lattialla olevia vateja niin että mahtui polvistumaan niiden väliin. Hän alkoi kääriä paitansa hihoja, kysyen samalla: ”Tiedätkö sinä mikä spektraalinen ilmentymä on?”
Perustuen siihen tapaan jolla Credencen huulet tapailivat äänettömästi sanojen muotoa, kuin tulkiten vierasta kieltä, oli selvää että vastaus oli kieltävä. ”Spektraaliseksi ilmentymäksi kutsutaan sitä kun noita esiintyy jollekulle ei-ruumiillisessa muodossa”, hän selitti. ”Joidenkin tulkitsijoiden mukaan se voi tapahtua silloinkin kun noita itse on todistetusti ollut toisaalla, ikään kuin tämän henki liikkuisi lentäen. Luonnollisesti tällaiset ilmentyvät ovat epätarkkoja, mutta niitä on toisinaan hyväksyttävästi käytetty todistusaineistona oikeudessa.”
Puhuessaan hän oli saanut houkuteltua Credencen ensin sängyn reunalle ja laskemaan sitten jalkansa sen yli. Nyt Graves otti ensimmäisen noista kapeista jaloista käsiinsä, upottaen sen toisessa vadissa olevaan veteen. Hän alkoi hieroi iholta pois sitä peittävää likaa, jatkaen: ”Rebecca kertoi nähneensä mustan pilven ja Shaw kuvaili sitä lähes samoin sanoin. Myös muut kyläläiset ovat tehneet vastaavia havaintoja. On aina mahdollista että he vain toistavat sitä minkä ovat aiemmin kuulleet, mutta nykytilanteen valossa se vaikuttaa epätodennäköiseltä.”
Tälläkään kertaa Credence ei vastannut. Kun tauko keskustelussa venyi, Graves tuli uudella tavalla tietoiseksi siitä mitä hän parhaillaan teki: Credencen märästä ihosta omaansa vasten ja tämän sydämenlyönneistä, joiden kiihtyneen sykkeen hän tunsi Credencen nilkan ympäri kiertyneiden sormiensa alla. Kun hän kohotti katseensa, hän sai huomata että tämä ei enää katsonut häntä vaan hänen olkansa yli, kohti ristiä jonka Graves tiesi roikkuvan vastakkaisella seinällä. Väri oli ryöpynnyt takaisin Credencen poskille ja maalannut ne karvaiksi. ”Haluatko sinä että minä lopetan?” Graves pakotti itsensä kysymään. Oli eri asia myöntyä johonkin yön pimeydessä kuin suostua samaan keskellä kirkasta päivää ja hän halusi olla varma Credencen kannasta.
Credence raotti huuliaan, mutta päätyi lopulta ainoastaan pudistamaan päätään. Vedenpinnan alla tämän varpaat kipristyivät vasten Gravesin kämmentä kerran, sitten toisen ja tällä kertaa varmemmin, pyyhkien yli uomien joita alaan paneutuneet kerettiläiset kutsuivat elämän- ja kohtalonviivoiksi. Juuri nyt hän oli valmis antamaan niille enemmän painoarvoa kuin koskaan aiemmin.
Graves kävi huolellisesti läpi jokaisen lihaksen, jänteen ja pienten arpien koristaman varpaan, kunnes hän saattoi olla varma että ne olivat kaikki sopivasti lämmenneet. Lopuksi hän kohotti jalan ylös ja valeli sen puhtaaksi toisesta vadista kaadettavalla vedellä, ennen kuin kääri sen mukanaan tuomaan riepuun. Sitten hän toisti samat toimenpiteet Credence vasemman jalan kohdalla. Graves työskenteli tyynesti, mutta pään sisällä hänen ajatuksensa laukkasivat. Hänen potemansa kiinnostus sikseen, oli kulunut pitkä aika siitä kun hän oli halunnut alentaa itsensä jonkun toisen palvelukseen tällä tavalla, saati sitten että hän olisi tehnyt sen näin auliisti, lähes ajattelematta. Kun hän yritti analysoida tunnetta tarkemmin, hän tuli siihen tulokseen että se ei sittenkään ollut Credencen kylässä kokema julmuus joka teki hänestä erityisen suojelunhaluisen, sillä ihmiset olivat julmia toisilleen kaikkialla ja siihen hän oli tottunut, vaan tässä menetetty mahdollisuus. Jos hän jotakin vihasi, niin hukattua potentiaalia.
Siinä vaiheessa kun muta oli siirtynyt Credencen jaloista vateihin, Graves meni metsästämään tavaroistaan parin villasta valmistettuja sukkia. Palatessaan hän toi mukanaan myös pienen nahkapussin.
Graves laski sukat sängylle Credencen viereen. Ennen kuin tämä ennätti protestoida lahjaa jota todennäköisesti piti aivan liian arvokkaana, hän sanoi: ”Minulla on sinulle myös tämä – jos sinä siis haluat sen.”
Credencen katsellessa Graves veti pussista esiin kaulanyörissä roikkuvan riipuksen. Koru oli metallia, sen linjat pelkistetyt kaikessa yksinkertaisuudessaan: kolmio, jonka keskellä ympyrä, jonka sydämessä sen kehää neljästä kohtaa koskettava risti.
Isä, Poika, Pyhä henki – niin Seraphina oli vitsaillut sen nähdessään, monta vuotta ja meripeninkulmaa sitten. ”Minulla on ollut se niin kauan kuin muistan. Voisi sanoa, että se on eräänlainen onnenamuletti”, Graves selitti. ”Se pitää sinut turvassa silloinkin kun minä en ole paikalla.”
Credence ei vastannut ääneen – ei löytänyt sopivia sanoja tai ei luottanut kylliksi itseensä lausuakseen ne – vaan ainoastaan taivutti tummaa päätään ja antoi hänen pujottaa nyörin kaulansa ympärille. Vasta kun koru roikkui paikallaan, Credence kosketti sitä sormenpäillään samalla hartaudelle kuin oli koskettanut Gravesille kuuluvien kirjojen kansia tai vanhan jalavan pintaa, hymyillen leveämmin ja aidommin kuin hän oli nähnyt tämän koskaan hymyilevän. Ilme nuorensi tämän kasvot tavalla jolla ei ollut mitään tekemistä vuosien vaan ainoastaan niiden mukanaantuoman kärsimyksen kanssa.
Yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, tuo ilo kuitenkin sammui. Credencen käsi valahti alas. ”Tarkoitatte, että sitten kun te lähdette Ilvermornystä.” Äkkiä Credence nousi sängyltä ja laahusti hänen ohitseen ikkunaan, missä tämä jäi tuijottamaan siitä avautuvaa näkymää alas kylään. Karmien heittämä varjo lankesi tämän paljaille jaloille kuin jalkapuun hirsi. ”Kunpa minä voisin tulla teidän mukaanne.”
”Ehkä sinä voitkin.”
Kääntyessään ympäri Credence näytti yhtä järkyttyneeltä kuin mitä Graves tunsi olevansa. Mikä oli oikein laittanut hänet sanomaan niin? Se mitä hän teki ei mahdollistanut jonkun toisen läsnäoloa hänen rinnallaan, kaikista vähiten jonkun sellaisen kuin Credence. Ei ollut hänen tapaistaan antaa katteettomia lupauksia, ja silti hän löysi itsensä jatkamasta: ”Ilvermornyn ulkopuolella on kokonainen maailma, Credence. Kenties minä voin näyttää sen sinulle.”
Credence puristi riipuksen nyrkkiinsä, ennen kuin sitten otti kolme päättäväistä askelta hänen luokseen ja suuteli häntä.
Kyseessä oli Credencen ensisuudelma – Graves saattoi aistia sen tavasta jolla Credence säpsähti jo siinä vaiheessa kun heidän huulensa olivat tuskin koskettaneet, kuinka tämä olisi antanut pelolle ja nolostumiselle periksi ja vetäytynyt takaisin, ellei Graves olisi sillä hetkellä upottanut kättään tämän hiuksiin ja ohjannut heitä varmemmin yhteen. Tällä kertaa hän ei ollut aikeissa antaa tilaisuuden livahtaa käsistään. He suutelivat ja suutelivat, Credencen roihkaistuessa jokaisen kuluvan sekunnin ja jokaisen uuden kosketuksen myötä. Hän tunsi kuinka Credencen käsi, joka oli siihen asti ollut vangittu heidän väliinsä sen pidellessä edelleen korua, hellitti siitä viimein otteensa vain takertuakseen seuraavaksi häneen samalla omistautuneisuudella. Yhtä aikaa hänen vapaa kätensä löysi tiensä ensin Credencen vyötärölle ja siitä vaatteiden alle. Kun hän levitti kämmenensä tämän selkärangan ylle, kupoliksi sieltä löytämilleen arville, Credence huokaisi vasten hänen huuliaan ja lakkasi viimein vapisemasta.
Silti, siinä vaiheessa kun he lopulta erkanivat toisistaan, Credence räpytteli silmiään löytäessään huoneen heidän ympäriltään muuttumattomana, ikään kuin yllättyneeltä siitä että liekit eivät olleet spontaanisti roihahtaneet läpi lattian ja risti keikahtanut seinällä väärin päin sillä sekunnilla kun heidän huulensa koskettivat. ”Mutta... eikö tämä ole väärin?”
Se oli kysymys jota Graves ei ollut vaivautunut kysymään itseltään enää ikuisuuteen – hän oli mitä oli. Credencen oli kuitenkin tehtävä oma päätöksensä. ”Tuntuuko se sinusta väärältä?”
Hetken aikaa Credence seisoi jähmettyneenä hänen edessään. Sitten tämä liikahti, ja Gravesille jäi tuskin aikaa levittää kätensä kun Credence painautui jo toistamiseen häntä vasten ja laski päänsä hänen hartialleen. Jokunen paikaltaan siirtynyt hiussuortuva hipaisi Gravesin poskea, pehmeinä ja sileinä kuin linnun sulat. ”Ei”, Credence kuiskasi. ”Tämä on ainut asia, joka on koskaan tuntunut oikealta.”