Ystävyyttä ja… semmosta…
fandom: Genshin Impact
paritus: Zhongli/Venti
ikäraja: K-11 (??)
genre: joku läppä
yhteenveto: Yllättäviä ja intiimejä tulkintoja eilisen jumalista.
A/N: Idea lähti liikkeelle tästä
postauksesta, olen halunnut kirjoittaa jotain tällaista jo pitkään. Tuli muutenkin vähän jo ikävä otp-ficcausta, kun tällä hetkellä kaikki pidemmät kirjoitusprojektit on ihan muista tyypeistä, ja ööööääähh ei kannata lukea liian kovaa pilkkuja viilaten, tämä on vain nopeasti rykäisty trololoo.
Täyttää kohdan FandomAakkosissa. Ikärajasta en ollut ihan satavarma, voisi tää mennä alempaankin, mutta laitoin nyt varoiksi näin.
Matkailu avartaa, kuten sanonta kuuluu. Aivan erityisesti se antaa tuoretta perspektiiviä silloin, kun oman murhansa lavastanut entinen jumala poistuu tutuilta nurkiltaan ensimmäistä kertaa vuosisatoihin ja vieläpä tehden sen kuolevaisille tyypillisellä tavalla, turistina turistien joukossa. Eihän tämä suinkaan mikään Zhonglin ensimmäinen matka Fontaineen ollut, mutta viimeksi hän oli käyskennellyt kaikessa taivaallisessa loistossaan vetten hallitsijan lainehtivassa hovissa keskellä kultaa ja kaikkialla komeilevia helmiupotuksia. Se oli ollut jotakin aivan muuta kuin tämä varsin vaatimaton retki Ventin kanssa.
Reissu itsessään oli jo tarjonnut paljon uusia näkökulmia. Laajentanut horisonttia. Mutta lopullisesti Zhonglin tajunnan räjäytti Fontainen kaupunginmuseon näyttely, jonka katsastamista Venti oli uumoillut “vitsikkääksi” kokemukseksi.
“Mahdikas Morax ja poeettinen Barbatos — tulkintoja eilisen jumalista.”Zhongli oli alun perin pitänyt hieman outona lähtökohtana sitä, että heitä käsiteltäisiin tällä tavalla yhteen nivoutuneena aiheena. Tokihan he nyt olivat hallinneet naapurivaltioita pitkään samanaikaisesti, Liyuen ja Mondstadtin keskinäinen kulttuurinen vaihtokin oli ihan yleisesti tunnustettu tosiasia, mutta että he muodostaisivat jonkin järkeenkäyvän parivaljakon, josta koostaa kokonainen näyttely… Kaikkea sitä. Mutta uteliaisuus oli silti herätetty, aivan ehdottomasti.
Näyttely oli varsin pieni, ei siis mikään massiivinen vetonaula vaan kokonaisuudessaan museon pittoreskiin lisärakennukseen sijoitettu kuriositeetti. Heti ovista sisään astuessa vierailijaa tervehti kokoelma toinen toistaan sensuellimmin poseeraavia veistoksia Barbatoksesta. Zhonglin tajunta alkoi huutaa tämän olevan virhe,
virhe, hän ei todellakaan ollut valmis kohtaamaan tuollaisia vähäpukeisia versioita Ventistä sen nimenomaisen kiusankappaleen seurassa, ja koko näyttelyn läpäisevä punainen lankakin alkoi hahmottua viereisessä vitriinissä komeilevien kristallien myötä.
“Turkooseja kidemuodostelmia Liyuesta ja Mondstadtista. Malmi-analyysit ja alkemistiset testit ovat osoittaneet näiden kahden erilaisen maaperän tuottavan tismalleen samanlaisia kristalleja, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Siinä, missä materiaali on yksinomaan Moraxin alaa, väritys puolestaan viittaa vahvasti Barbatoksen suuntaan. Onko kyseessä yhteisesti suunniteltu tuotos vai kenties lahja kivien herralta, sitä voimme enää vain arvailla.”Zhonglin suu kuivahti ja hän yritti niellä kurkkuunsa noussutta palaa.
Kenenkään ei ollut pitänyt tajuta. Hän ei uskaltanut vilkaistakaan Ventiä, joka luki esittelytekstiä poikkeuksellisen hiljaisena hänen vieressään.
Varsinaiseen näyttelysaliin astuminen tuntuikin sitten jo joltain väkisin pakotetulta synnintunnustukselta, ja Zhongli epäili pyörtyvänsä ensimmäistä kertaa vuosituhantisen elämänsä aikana nähdessään seinälle nostetut, lasilevyin suojatut paperikääröt. Hän tunnisti ne punapuiset puolat, reunoihin leimatut kuviot sekä ennen kaikkea lehtikullan lailla kimaltavan käsialan. Ne olivat hänen omia,
yksityisiä merkintöjään.
Horna ja hävitys ahmaiskoon kolkkoon syöveriinsä jok’ ikisen haudanryöstäjän ynnä raunioiden kaivelijan! Zhongli ei enää edes muistanut, mihin kaikkiin kammioihin hänen henkilökohtaista omaisuuttaan oli aikojen saatossa säilötty, ja nyt jotkut hävyttömät ruojat olivat tonkineet mokoman likapyykin esiin.
“Tässä käärössä kirjoittaja, jonka otaksutaan olevan Liyuen edesmennyt jumalvaltias, kuvaa seikkaperäisesti sitä tyhjiötä, jonka
satakakieli aina hänen luotaan lentäessään jättää”, nasaaliääninen opas selosti uteliaalle väkijoukolle.
Celestia siunatkoon, ei kai täällä noita sepustuksia
ääneen lueta?!
“Mutta hän on niin nuori, ailahteleva ja aina auttamattoman juovuksissa, ei minun siis sovi hänelle tilannettani tunnustaa. Ja tiedänhän jopa minäkin sen, että satakieli laulaa kaikkein kauneimmin vapaudessa, ei taivaan lintuja ole luotu maan vankeuteen taltutettaviksi”, opas tavasi suoraan seinän kääröstä, ja yleisön joukosta kuului muutama vaimea, ymmärtäväinen “
oooh”.
Zhongli ei tiennyt, ketä haluaisi kaikkein mieluiten heittää jättimäisellä siirtolohkareella; opasta, edelleen vaitonaisena ympärilleen pällistelevää Ventiä vai sittenkin ihan vain itseään.
“Nämä tekstit sopivat saumattomasti jatkoksi Sumerun Elementaalisiin Arkistoihin säilötyille selonteoille, kuinka ‘tuuli huojuu humalassa maan povella, kun liekki ja aalto käyvät keskustelua aseista’”, opas jatkoi. “Sumerun kuvausten perusteella on tehty monenlaisia tulkintoja Moraxin ja Barbatoksen suhteesta; selvästi he olivat läheisiä ja vierailivat toistensa luonna säännöllisesti, ja ystävyyttä syvemmästä intiimiydestä on spekuloitu hyvin paljon. Kuitenkin nämä oletettavasti Moraxin jälkeensä jättämät merkinnät puhuvat sen puolesta, etteivät he olleet rakastavaisia — ellemme sitten löydä jotakin uutta todistusaineistoa, joka kertoisi tilanteen kehittymisestä.”
“Mutta entä sitten Barbatoksen balladit?” joku yleisöstä pisti väliin.
Venti päästi niin säälittävän vinkaisun, että se kuvasti täydellisesti myös Zhonglin vallitsevia tunnelmia.
“Aivan, Barbatoksen balladit. Tässä vieressähän meillä onkin muutamia alkuperäisiä käsikirjoituksia laulun jumalan lyriikoista. Vapaus ja kauneus olivat hänen erityisesti suosimiaan aiheita, ja luontometaforat kantavat kappaleesta toiseen. Tarkalla luennalla on kuitenkin löydetty tietty romanttiseen rakkauteen ja kotiin liittyvä juonne, jossa korostuu tietynlainen pysyvyys. Ikuisuus, jos näin halutaan tulkita. Lähes aina tämä ilmenee säkeinä siitä, kuinka tuulten kannattelema lintukin tahtoo lopulta laskeutua tutuille kallioille ja maankamaralle levätäkseen. Nämä viitteet ovat hyvin hienovaraisia, mutta todella usein toistuvia, eikä pidetä lainkaan todennäköisenä, että itse poetiikan herra käyttäisi jatkuvasti samoja kielikuvia
vahingossa.”
Vaikka se pahuksen kiusalliselta tuntuikin, Zhongli loi viimein silmäyksen Ventiin. Tämä oli astellut melkeinpä huomaamatta vähän kauemmas ja tuijotti nyt liioitellun intensiivisesti riviin asetettuja, marmorisia pienoismalleja Suuren Seitsikon patsaista.
Niiden yhteyteen ympätty kyltti kehotti kiinnittämään huomiota siihen, kuinka ainoastaan läheiset naapurijumaluudet Morax ja Barbatos oli kuvattu käsiään eteenpäin ojentaneena. Kuin tarjoten hallitsemaansa voimaa jaettavaksi. Zhongli ei ollut koskaan aiemmin ajatellut asiaa noin, mutta nyt hänen kasvojaan kuumotti.
Hän kääntyi. Venti teki samoin. Kauniista helmenharmaasta graniitista hakatussa veistoksessa Morax oli nojautunut säärensä auliisti levittäneen, selällään makaavan Barbatoksen ylle, ja kaikki heidän asennoissaan kieli hetken hekumallisuudesta. Teoksen nimeksi ilmoitettiin
Taivaan ja maan välisestä ystävyydestä. Hahmot muistutivat ruumiiltaan ennemminkin jotain antropomorfista lohikäärmettä ja kyyhkyä kuin ihmiskasvoisia jumalia, mutta yhdennäköisyys oli silti turhankin selvä, eikä asiaa ainakaan auttanut se, että tunnollinen taiteilija oli nakutellut geon ja anemon merkit joka ainoaan suomuun sekä siipisulkaan.
“Että semmosta”, Venti kähisi.
“Niin. Semmosta”, Zhongli myötäili, kun ei oikein muutakaan osannut sanoa. Hän ei ollut milloinkaan edes tiennyt tällaisen taiteen olemassaolosta, ja nyt polttava kysymys kuuluikin, että oliko sellaista tehty enemmänkin ja millaisissa hinnoissa se liikkui. Edelleen korviavihlovalla äänellä puhuva opas pääsi selonteoissaan niin pitkälle, että Zhongli erotti sanan
eroottinen, ja hän mutisi Ventille nähneensä jo vallan tarpeeksi.
Venti oli samaa mieltä. Ennen poistumista hän tosin poikkesi vielä museon kahvioon ostamaan postikortin eikä suostunut näyttämään Zhonglille, millaisen oli valinnut.
Päivä oli hyvin kaunis, aurinko lämmitti miellyttävän lempeästi ja kevyt tuulenviri hyväili kasvoja. Zhonglin sisällä tuntui kuitenkin riehuvan rajuin myrsky sitten suurten sotien, kenties kuppi teetä tai lounas jossakin hiljaisessa bistrossa voisi rauhoittaa —
“Minua väsyttää”, Venti sanoi yhtäkkiä, ja veri Zhonglin suonissa seisahtui. Olihan tämä kaikki äärettömän merkillistä ja vaivaannuttavaa, mutta
ei hyvänen aika, ei mitään satojen vuosien torkkuja nyt kun he kerrankin olivat tässä molemmat, hän oli odottanut kaivaten niin kauan ja irtautunut kaikista velvoitteistaan, ei tässä nyt noin perusteellisesti tarvitsisi
paeta… “Pienet päiväunet motellilla maistuisivat. Tuletko mukaan?”
Päiväunet? Motellilla?
“Siis… mitä?” Zhongli kysyi yrittäen epätoivoisesti kuulostaa siltä kuin tajuaisi edes suurin piirtein, mitä tässä oikein tapahtui.
“Haluaisin käydä pitkäkseni hetkeksi”, Venti selitti Zhonglin katsetta vältellen. “Ja ajattelin, että ehkä sinua kiinnostaisi tulla mukaan. Pitämään seuraa ja… tiedäthän.”
“Pitämään seuraa? Päiväunille?”
Venti purskahti nauruun ja nosti molemmat kämmenensä kasvoilleen. Hän kuulosti jo vähän hysteeriseltä. Zhongli mietti, että he taisivat molemmat olla sen tyynnyttävän teekupposen tarpeessa, mutta sitten Venti katsoi häneen sormiensa lävitse ja nojautui lähemmäs.
“Niin, pitämään seuraa päiväunille”, Venti kuiskasi. Hänen hengityksensä kutitti Zhonglin kaulaa. “Siten kuin
oikein läheisillä ystävillä on tapana.”
Jos Zhonglin tajunta olikin äsken näyttelyssä räjähtänyt, niin nyt jokainen siitä räjähdyksestä syntynyt sirpale alkoi hehkua taivaallista valoa ja kuroutua kiinni toinen toisiinsa muodostaen uuden kokonaisuuden, aiempaa paremman.
Niin niin, aivan, pitää seuraa
päiväunilla.
“Ai kuten… kuten maa ja taivas?”
Venti virnisti.
“Minun lauluissani mikään ei ole ollut sattumanvaraista, eivät kielikuvat tai toistot”, hän sanoi ja likistäytyi niin kiinni Zhongliin, että hänen huulensa koskettivat jo korvanlahteä. “Ja tiedoksesi, kivikallo, että jotkut laululinnut kesyyntyvät ihan omasta tahdostaan.”
Matkailu avartaa, totta totisesti. Tien päällä ja kaukana vanhoista tutuista käytänteistä yksilö voi oppia paljon uutta, kuten esimerkiksi sen, miten hämmästyttävän rivakasti väsynyt vanha jumala kykeneekään paikasta toiseen liikkumaan, jos määränpäässä odottaa vuosisatoja haaveissa siintänyt palkinto.
