Author: Willy
Genre: Drama
Rating: S
Summary: Oli hassua, miten pieni eläin toi hänelle niin suuren rauhan ja turvallisuuden tunteen.
Disclaimer: Row omistaa hahmot. Minä vain sähläilen omiani.
A/N: Ensimmäinen ficci jonka kehtaan uudessa Finissä julkaista. Osa FanFic100 sanasta 088. Koulu
Yksitoistavuotias Ron Weasley istui oman huoneensa ikkunalaudalla ja katseli ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kello oli jo paljon, mutta poika ei tahtonut saada unen päästä kiinni. Vatsassa kiersi ja ajatukset hakeutuivat väkisin Tylypahkaan, jossa Ron aloittaisi opiskelun vain viikon kuluttua. Nuori punapää tunsi itsensä päivä päivältä hermostuneemmaksi kun hän ajatteli kaikkia niitä huhuja, joita Fred ja George olivat kertoneet hänelle siitä lähtien kun he itse olivat aloittaneet Tylypahkassa. Mikä pahinta, kuluneena kesänä kaksosilla oli tuntunut olevan tavallistakin enemmän kauhujuttuja kerrottavana. Vaikka Ron tiesi, ettei hänen kannattaisi uskoa kaikkea mitä kaksoset sanoivat ei hänen olonsa paljon paremmalta tuntunut. Tavallaan hän odotti koulun alkua, mutta ajatus täysin vieraista ihmisistä ja pitkä erossa olo vanhemmista hermostutti. Sitä punapää ei tosin sanonut ääneen, hän kuolisi enemmin kuin antaisi kaksosille syyn nimittää häntä ’äidin pikku Ronnieksi’.
Ovelta kuului koputus ja Ron ehti jo harkita teeskentelevänsä nukkuvaa, kun oven takaa kuului ääni.
”Tiedän, että olet hereillä. En kuule kuorsaustasi”.
Ron tunnisti puhujan isoveljekseen Percyksi ja voihkaisi turhautuneena, tällä olisi varmasti mielessään jokin pitkä ja tylsä luento koulun hyödyllisyydestä elämässä.
”Tule sisään”. Ron tuhahti ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi yritti vapaaehtoisesti pitkästyttää itsensä kuoliaaksi kun olisi voinut vain pysyä hiljaa ja piiloutua peiton alle.
Ovi aukeni ja kaistale valoa pääsi karkaamaan huoneeseen, ennen kuin katosi kun sisälle huoneeseen pujahtanut Percy painoi oven takaisin kiinni.
”Etkö saa unta?” vanhempi poika kysyi nuoremmalta ja käveli tämän luo ikkunalle. Ron pudisti päätään ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille.
Percy kallisti päätään ja pieni ryppy ilmaantui tämän otsalle kun hän katseli pikkuveljeään.
”Ei se noin kamala asia ole. Sinä olet Wesley ja selviät mistä vain”, hän sanoi.
”Se tästä vielä puuttuisikin, että olen ensimmäinen Weasley joka ei selviä”, Ron sanoi lannistuneena. Percy loi veljeensä neuvottoman katseen ja haroi hiuksiaan huokaisten samalla turhautuneena.
”Mikä sinua oikeastaan pelottaa?”
”Ei minua pelota”.
”No jännittää”.
”Ei minua jännitä”.
”Jännittääpäs.”
Ron huokaisi ja mietti miten pukisi ajatuksensa sanoiksi kuulostamatta täysin luuserilta.
”Jos minä en osaakaan mitään?” hän pohti ääneen.
”Et tietenkään osaa. Kouluun mennään siksi, että siellä opitaan. Mitä muuta?” vanhempi poika sanoi vaativasti. Nuorempi puri huultaan ja keräsi rohkeutta seuraaviin sanoihinsa.
”Jos minä en saa ystäviä koulusta?”
Percy yllättyi hieman pikkuveljensä sanoista. Hän ei ollut juurikaan huolehtinut ihmissuhteiden solmimisesta kun oli aloittanut koulun, ne olivat tulleet melkein itsestään koulutöiden mukana. Eihän Percyllä paljon läheisiä ystäviä ollutkaan, mutta ei hän kokenut tarvitsevansakaan suurta tuttavapiiriä. Oman työn tulos oli tärkeintä. Toisaalta hän kyllä ymmärsi, että jotkut ihmiset olivat sosiaalisia ja tarvitsivat paljon tuttavia ympärilleen.
”Valitettavasti en voi taata sitä, että koulutoverisi tulevat olemaan mukavia. Uskon kyllä, että kuitenkin jonkun löydät”, vanhempi poika sanoi kiusaantuneena vältellen pikkuveljensä katsetta. Hän työnsi kätensä hupparinsa vatsataskuun ja ne kohtasivat jotain pientä ja pörröistä, josta lähti kevyt vinkaisu.
”Mutta voin minä jotain tehdä”, Percy jatkoi, tarttui taskussa olevan Kutka rotan siimahäntään, veti sen varovasti esille ja nosti sen verran, että ikkunasta sisään lankeava kuunkajo osui siihen. Rotta näytti nukkuvan ja se olisi oikeastaan voinut yhtä hyvin olla kuollut, ellei sen pieni ruumis oli kohoillut hieman rauhallisen hengityksen tahdissa. Ron muisti miten Percy oli melkein kymmenen vuotta sitten tuonut rotan Kutkan Kotikoloon ja huutanut niin kauan, että oli saanut luvan pitää rotan. Se oli ollut todella erikoista, koska Percy oli aina ollut hillitty ja hyväkäytöksinen ja lapsena todella kiltti eikä koskaan kinunnut mitään. Mutta Percyn halu pitää Kutka oli osoittanut, millaiseen tahdonvoimaan ja luonteenlujuuteen Weasleyn perheen kolmanneksi vanhin poika kykeni.
”Onhan se jo vanha, eikä se oikein tee mitään muuta kuin nuku tai syö, mutta on sekin jotain. Kun se nukkuu taskussa ja tunnet sen pienen lämpimän ruumiin tutisevan itseäsi vasten, tuntuu hienolta kun voit tarjota sille suojaa ja turvaa jonka se hyväksyy. Jos eivät muut, niin ainakin se välittää sinusta ja pysyy rinnallasi”, Percy sanoi hymyillen hassulla tavalla. Se hymy oli sellainen, jota Ron ei ollut muistaakseen koskaan nähnyt isoveljensä kasvoilla. Sellainen hymy oli ihmisen kasvoilla, kun muisteli jotain todella onnellista muistoa jonka oli jakanut jonkun todella tärkeän henkilön kanssa.
Nuorempi poika katsoi rottaa, jota vanhempi ojensi häntä kohti.
”Oletko varma, että pystyt luopumaan Kutkasta?” Ron varmisti.
”Olen. Eihän se niin helppoa ole, mutta se on vain reilua kun minulla on Hermes. Olisi epäreilua jos minulla olisi kaksi lemmikkiä eikä sinulla yhtäkään”, Percy sanoi ja antoi Kutkan Ronille. Rotta havahtui, nuuhki hieman vierasta kämmentä ja kohotti sitten katseen Percyyn. Jos sen katsetta olisi pystynyt tulkitsemaan, siitä olisi varmasti erottanut kummastusta, miksi se ei ollut vanhan omistajansa sylissä.
”Pidä siitä huolta”, vanhempi poika sanoi ja rapsutti rottaa vielä korvan takaa, ennen kuin poistui huoneesta. Ron katseli hetken rottaa tietämättä oikein mitä ajatella. Kutka haukotteli makeasti ja nuokkui hieman kuin olisi juuri nukahtamaisillaan. Ron tarttui rottaa hännästä ja laittoi sen taskuunsa, jossa Kutka etsi hetken hyvää asentoa kunnes painoi lämpimän kylkensä vasten Ronia. Tuntiessaan nukkuvan eläimen hennon tutinan itseään vasten punahiuksinen poika ei voinut olla hymyilemättä. Oli hassua, miten pieni eläin toi hänelle niin suuren rauhan ja turvallisuuden tunteen.
