Kirjoittaja Aihe: Pelkääks vai rakastaks | K11 | Veeti/Conny | slash, drama, fluff | 3/7? 7.8.  (Luettu 2206 kertaa)

Nuutti|

  • Tekopyhä sankari
  • ***
  • Viestejä: 573
  • Alt er love
    • Itsetuntovaurio
Nimi: Pelkääks vai rakastaks
Kirjoittaja: Nuutti|
Genre: Drama, slash, fluff, kliseitä
Ikäraja: K-11
Paritus: Veeti/Conny
Summary: Ei oo aikaa jäädä kattelee maisemii
Kun kaikki tiet vie sun kanssa taivaisii
Mä lupaan sulle et sit ku on verhot kii
Me voidaan makaa mut ei petaa


Varoitukset: Homoja (yllätys?), kaljaa ja tupakkaa.

A/N: Apua. Mua vähän jänskättää. Mulla oli tähän pohjautuen täällä one-shot, mutta palasin tähän ulottuvuuteen ja päätin että nää jäbät ansaitsee kokonaisen jatkiksen. Tää on mun eka oikee jatkis, joka ei oo mikään raapaleräpellysyritys ja jonka vahvasti uskon saavani valmiiksi. Mulla on muutama luku nimittäin takataskussa, mutta pelaan itselleni aikaa ja aion päivittää lukuja teille noin kerran viikossa. Jos tätä kukaan siis lukee. XD Mut kaikenlainen kommentointi on todellakin sallittua, erityisesti ruotsin kielen syynääminen. Se ei oo mitään mun vahvuuksia, joten kielioppivirheet ja muut mielellään tietooni. Tää menee selittelyksi, pidemmittä puheitta siis olkaa hyvät.

edit// Vaihdoin nimeä koska edellinen oli työnimi eikä se ollut mun mielestä hyvä. Nimi nyysitty suoraan Aleksanteri Hakaniemen Pelkääks vai rakastaks -biisistä, koska ai että.


Pelkääks vai rakastaks

LUKU 1.

Daniel Wellington Veetin ranteessa tikitti hitaasti kohti puolta kuutta. Veetiä jännitti. Ihmisiä kulki ohi, vasemmalta ja oikealta. Hän naputti tasaiseen tahtiin lenkkarin verhoamaa vasenta jalkaansa lentokentän lattiaan. Korvissa kaikui tuttu naisen ääni joka kuulutti lentoja eri porteille. Se naisen ääni oli kummallinen, kuin jokainen virallinen kuulutus ja nauhoite olisi ohjelmoidun robotin kuuluttama. Voisiko se sama nainen edes työskennellä VR:llä, jokaisella Suomen lentokentällä ja terveyskeskuksen vastaajassa? Veeti oli lukenut iltalehdestä uutisen tästä kuuluttajanaisesta, se oli neljässä kymmenessä oleva vaalea, ihan tavallisen näköinen nainen. Olisi outoa olla sen lapsi. Kun soittaessa kotiin toisessa päässä linjaa juttelisi Radio Novan iltapäiväuutisten toimittaja.

Vielä tunti. Hän oli jo lopen kyllästynyt odottamiseen. ”Parempi liian aikaisin kuin liian myöhään” äiti aina sanoi, ja sitten seisottiin tyhjän panttina ikuisuus milloin rautatieasemalla, kelan toimistossa, milloin lentokentällä. Veeti oli matkalla sukuloimaan, ensimmäistä kertaa ikinä. Vaikka hän oli saanut ostaa ensimmäisen laillisen kaljansa jo viikko sitten, hän oli aina pysynyt turvallisesti Suomenmaan kamaralla. Sukulaisia riitti ympäri maailmaa, Teksasissa ja Sydneyssä asti, mutta ne kaikki tulivat aina Suomeen. Isänmaa, siniristilippu ja koskenkorvaa. Veetin setä Teksasissa halusi joka kesä Suomeen saunomaan, hakkaamaan veljiään koivunoksista tehdyillä vihdoilla selkään ja örisemään miehekkäästi lauteille Karhu kädessään. Tämä kesä olisi erilainen, tänä kesänä he kaikki kokoontuisivat Tukholmaan tädin luokse syömään rapuja ja laulamaan ruotsalaisia juomalauluja. Tänä kesänä Veeti menisi muita edellä.

Sinisen lentolaukun rullat surrasivat, pomppasivat jokaisen sauman kohdalla, kun hän veti laukkuaan kohti lähtöporttia. Kemin lentokenttä oli ollut hiljainen ja pieni, sieltä lennettiin vain pääkaupunkiseudulle ja Kanarialle. Veeti oli ensimmäistä kertaa Helsinki-Vantaalla ja landepaukku hänen sisällään tuijotti suu auki jokaista erikoisuutta. Hänen lempparinsa oli Starbucks, ei kotona ollut Rosson kahvilaa kummempaa. Jokainen myymälä houkutteli häntä katsomaan. Myyjät katsoivat hymyillen ja tarjosivat milloin mitäkin parfyymisuihkausta. Veeti piti tiukasti katseensa eteenpäin ja kiihdytti tahtia.

Portilla numero 12 hän ja kymmenet muut jonottivat kohti valkoista konetta. Vaaleat kiharat putosivat silmille huolimatta kiristävästä ponnarista. Paikka 58 C, pylly penkkiin ja katse ulos ikkunasta. Veetin viereen istui noin kuusikymppinen nainen, joka oli tupsauttanut Chanel viitosta ainakin kolme kertaa liikaa. Vanhan naisen viehättäväksi tarkoitettu tuoksu aivastutti perkeleesti. Veeti piti lentämisestä, vaikka koneessa hän oli istunut vain pari kertaa. Koneen kuiva ilma, pakkasilmaa vinkuva tuuletusreikä, edellisen viikon jäämistöstä kasatut ruoka-annokset ja pikakahvi saivat äijistä suurimmankin anelemaan armoa. Valkoiset hattarat koneen ympärillä, kohti toisen maan aamua laskeva aurinko ja kaupunkien sytyttämät tuikut saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa. Kuinka jokin niin suuri voi näyttää niin kovin pieneltä.

Kone ehti juuri nousta, kunnes lähti hitaasti kohti maata. Ilmakuopat ottivat mahan pohjasta ja turvavyön merkkivalo kilahti päälle. Kuin kuka tahansa kelpo kansalainen hän lukitsi vyönsä ja kurkotti puhelimensa kassiin istuimen alle. Vain silmän räpäykseltä tuntuneen ajan jälkeen laskupyörät tömähtivät vasten kentän asvalttia. Hätäisimmät avasivat vyönsä heti, syöksyivät sipulisäkkeineen ja kassakaappeineen ulos Finnairin sinivalkoisesta koneesta ja rynnivät kohti lentokenttäbussia. Veetillä ei ollut kiire. Hän viettäisi tässä kaupungissa seuraavat kaksi kuukautta.

Ulkona kesätuuli hiveli poskia. Ilta oli jo pimennyt ja kaikki tuntui eksoottiselta. Pohjoisessa kesäyöt olivat valoisia. Yhä hän hämmästyi, kuinka pimeällä oli mahdollista olla lämmintä. Kotona pimeällä oli viimaa, tuulta, vettä tai pakkasta, toisinaan kaikkia kerralla. Varpaita paleli, joka toinen askel osui lätäkköön ja joka toinen lumipenkkaan. Autot peittyivät lumeen kattoja myöten, tuulilasit jäätyivät ja pissapojan nestekin jäätyi. Mutta kuten Veetin pappa asian ilmaisi, heillä oli ”helvetti soikoon kunnon talvi”.

Jo liukuportaiden yläpäähän näkyi iso valkoinen lakana, johon oli kirjoitettu ”Välkommen till Stockholm Veeti”. Lakanaa pitelivät Veetin ikäinen hymyilevä poika ja tuikkivasilmäinen viisikymppinen nainen. Tädin punainen permanentti tutisi innosta, kun Veeti lähestyi tervetulokomiteaa. Veeti hymyili ja hukkui punaiseen tukkaan tädin napattua hänet kovaan halaukseen. Irina-täti oli ainakin parikymmentä senttiä Veetiä lyhyempi, mutta tuntui kuin hän silti jaksaisi nostaa Veetin ilmaan.

”Välkommen, välkommen älskling, kuinka matka meni?” täti touhotti ja ravisti vielä hartioista.

”Ihan hyvin, vähän kuoppasta tää laskeutuminen mut ei mitään muuten”, Veeti selitti ja täti hymyili. Lakanaa pitänyt poika lähestyi Veetiä kädet levällään. Veeti ryntäsi toisen kaulaan ja hänen teki mieli kiljua kuin pikkutytöt.

”Veeti, för helvete!” Mustatukkainen poika nauroi ja nosti Veetin rutistuksessaan ilmaan. He olivat melkein samankokoiset, syntymäpäivilläkin oli eroa vain kahdeksan päivää.

”Benjamin, äijä, long time no see!” Veetiä nauratti myös ja posket hehkuivat punaisina. Benjamin oli tädin poika, Veetin serkku. He olivat bros for life ja vaikka välissä oli meri ja manteretta, ei kukaan ollut läheisempi. Benkulla oli värjätyt mustat hiukset, kajaalilla rajatut silmät ja lävistys nenässä. Jäbällä oli vaihe, ollut jo pari vuotta, eikä kukaan tiennyt milloin se loppuisi. Loppuisiko edes.

He vaihtoivat kuulumiset, noukkivat matkaansa ruumassa lentäneen laukun ja lähtivät rinta rinnan ulko-ovelle. Tukholman lentokenttä oli suuri, vielä täydempänä ihmisiä kuin kenttä jolta hän lähti ja ympärillä kuului ääretön ruotsia.

Irina ajoi mustaa farkkumallin Audia, takakontti oli vuorattu valkoisilla koirankarvoilla, joten Veeti veti laukkunsa mukanaan takapenkille. Kahden matkalaukun kanssa oli ahdasta, vaikka toinen oli vain kokoa lentolaukku. Kahden edessä istuvan, hänelle niin rakkaiden ihmisten nauru ja puhe sekä ohitse kiitävät kaupungin valot tekivät hetkestä sellaisen, joita näki elokuvissa. Taustamusiikkina soisi kappale jossa laulettiin hetkessä elämisestä, voittamattomuudesta ja ensirakkaudesta.

Veeti ja Benkku olivat nähneet edellisenä kesänä, eivät kertaakaan sen jälkeen, mutta Skypen kautta senkin edestä. He pyrkivät soittelemaan joka toinen viikonloppu, toisinaan vain hän ja Benkku, toisinaan koko perheellä. Irina oli Veetin kummitäti, äidin sisko ja he olivat toistensa parhaat ystävät. Veetin äiti oli Benjaminin kummi. Jo teineinä heidän äitinsä olivat sopineet järjestelyistä. Uusi rakkaus oli vienyt Irinan lapsineen ja koirineen Tukholmaan muutamia vuosia sitten, eikä se ainakaan helpottanut 14-vuotiaan Veetin kapinointia. Ei hän ollut oikeasti uskaltanut tehdä mitään vakavaa, testasi röökiä ja viinaa. Nyt Veeti joi vain kaljaa, spessuissa tapauksissa viiniä ja rööki kulki edelleen matkassa.

Täti kaartoi Audillaan suuren, kivestä tehdyn valkoisen omakotitalon pihaan. Hän parkkeerasi melkein samanlaisen Audin viereen, tosin harmaan. Kelmeän keltainen pihavalo syttyi. Ennen kuin he ehtivät ulos autosta, etuovi aukesi ja ulos syöksyi kaksi suurta, valkoista, pörröturkkista koiraa. Koirien vanavedessä kikattaen juoksi tyttö, vaaleat hiukset kahdella letillä. Veeti kyykistyi, toinen koirista syöksyi hänen syliinsä ja kaatoi pihakivetykselle. Tyttö tuli, kiersi kätensä Veetin kaulaan ja pussasi märästi poskelle.

”Naava, mulla on ollu sua ikävä!” Veeti hihkaisi, kun toinen koirista nuolaisi poskea. Tyttö hänen sylissään tuijotti kulmat kurtussa, veti pienet kuusivuotiaan kätensä ristiin ja työnsi alahuulen lerpalleen.

”Ja suakin, Kerstin”, lapsi hihkaisi, pussasi koiran nuolemaa poskea ja tarttui Veetiä etusormesta.

”Du måste komma, mulla on uusi yksisarvinen!” Kerstin sekoitti Suomea ja Ruotsia puheessaan.

”Ootsä helvetti ottanu mukaan sun koko kirjahyllyn?” Benkku ähki nostaessaan suurempaa laukkua auton takapenkiltä. Veeti hymyili Kerstinille pahoittelevasti, sanoi tulevansa kohta ja kääntyi Benkkua kohti. Virnistäen hän nosti kätensä niskaansa vaivaantuneena.

”Siellä on ehkä vähän tuliaisia”, Veeti mutisi ja mustatukkaisen pojan katse kirkastui.

”Muumimukeja?!” se huudahti, laski laukun liioitellun hellästi maahan ja nosti perässä Veetin lentolaukun. Veeti nauroi, iski silmää ja nappasi kiinni vetokahvasta.

”Ehkä taikuri.”

Tuliaisten – muumimukit kaikille, Fazerin sinistä, salmiakkimix ja kettukarkki–pussit sekä tädille marimekkoa äidiltä – jälkeen he istuivat yhdessä tammisen puupöydän ympärillä. Irina oli loihtinut upeilla leipurin käsillään heille croissanteja, taivaallisia teeleipiä sekä sämpylöitä. Pöydälle oli katettu iltapalan jälkiruoaksi hedelmäsalaattia sekä Veetin tuomia pihlaja-karkkeja. Oli kuin he eivät olisi erossa olleetkaan, puhe sorisi tutusti ympärillä. Naava ja Kanto, samojedit, pyörivät jaloissa ja kärkkyivät makupaloja. Kerstin kertoi koulupäivistään, se oli lopettanut esikoulun ja puhkui intoa. Toisinaan oli vaikeaa saada sen puheesta selvää, vaikka kuinka pinnisti. Tyttö päristeli ärrää kuulostaen moottoriveneeltä, sekoitti keskenään suomen- ja ruotsinkieltä ja selitti kädet huitoen. Veeti tyytyi naureskelemaan ja hymyilemään, joka näytti riittävän tytölle.

Iltapalan jälkeen he kiipesivät talon toiseen kerrokseen, Benkun huoneeseen ja kaivoivat Veetille patjan. Irina oli etsinyt jo kaapeista petivaatteet, joten Veeti sujahti Batman-pöksyissään kuluneen Bionicle-peiton alle tuttua tuoksua nuuhkien. Mustatukkainen poika puhdisti kapinakajaalinsa vauvojen kosteuspyyhkeillä, veti My Chemical Romancen hupparin päänsä yli ja kapusi sänkyynsä. Hetken he tuijottivat toisiaan peittojensa alta virnuillen.

”För helvete miten outoa et sä oot siinä”, Benkku sanoi hiljaa. Peitto kahahti pimeässä huoneessa, kun Veeti kääntyi katsomaan serkkuaan.

”Mietin just samaa. Ihan hullua et oon täällä, tuntuu et tää ois tuttu paikka mut ei silti”, he olivat hetken hiljaa.

”Veeti”, Benkku kuiskasi ja Veeti hymisi vastaukseksi, ”mulla on synttärit huomenna. Mennään puistoon bisselle, oon jo sopinu kavereiden kans. Jos vain sulle käy”.

”Oon aina halunnu bilettää Tukholmassa”, Veeti vastasi tuijotellen pimeässä kattoon.

”Loistavaa, mä tiesin että oot mukana! Hyvää yötä.”

”Öitä Benkku.”



A/N2: Nää ruotsipätkät on kyllä aika selviä, joten en niitä suomentele vielä ainakaan. Paitsi jos te tunnette tarpeelliseksi? Kaivaudun peittojen alle jännittämään.
« Viimeksi muokattu: 25.09.2018 19:47:49 kirjoittanut Nuutti| »
Imagination is more important than knowledge.
ava&banner by auroora

Nuutti|

  • Tekopyhä sankari
  • ***
  • Viestejä: 573
  • Alt er love
    • Itsetuntovaurio
A/N: Täältä tullaan, toinen osa! Mä tykkään niin hirveesti kirjoittaa tätä, ja tulkaa tökkimään mua kylkeen jos ruotsissa on taas parantamisen varaa. Mut ai että, nyt vähän actionia. Toinen luku olkaa hyvät!

LUKU 2.

Aurinko paistoi suoraan Veetin silmiin puisten sälekaihtimien välistä. Benkku tuhisi viereisellä sängyllä, se ähisi vähän mutta jatkoi untaan. Veeti nousi patjaltaan, kiskoi päälleen ensimmäiset käteensä sattuneet vaatteet – vaaleanpunaiset nallepöksyt ja harmaa kissakuvioinen t-paita, hän ei ollut turhan nuuka – ja haalasi itsensä alakertaan.

Valkoiset samojedit turkkeineen toivottivat hänelle huomenet, kiehnäsivät jaloissa ja karvoittivat vaatteet. Veeti oli ikävöinyt näitä ihmisiä ja niiden elämää. Kerstin kalkatti suomea, englantia ja ruotsia sekaisin lastenohjelmien pyöriessä televisiosta ruotsin kielellä. Irina hääräsi keittiössä, Veeti päätteli ilmassa leijailevasta rasvan ja taikinan tuoksusta hänen paistavan pannukakkuja. Kahvi tippui ja keitin porisi, radiosta tuli hiljaisella aamun uutisia ja hänen tätinsä hyräili itsekseen. Veeti ei ollut aikoihin ollut näin kotoisassa keittiössä, puhumattakaan yhteisestä aamiaisesta. Kotona Suomessa oli kaikilla aina vähän kiire, hän oli tottunut lähtemään viimeisenä omena hampaidensa välissä ja koulureppu vasemmalla olalla, kompastellen kenkiensä nauhoihin.

Veeti imuroi usean pannukakun vatsaansa kohti kermavaahtoineen ja siirappeineen. Hän ei vaivaantunut laskemaan, nälkä oli ääretön ja tädin pannukakut olisivat päihittäneet Tomi Björkin jälkiruoat kuus nolla. Benkku raahasi itsensä keittiön pöydän ääreen juuri, kun Veeti laittoi suuhunsa viimeisen haarukallisen. Poika nojasi päätään Veetin olkaan, huokaisi syvään ja sulki silmänsä.

”God morgon”, Irina toivotti.

Benkku murahti jotain unen ja valveen rajamailta, ääni jäi Veetin ruttaantuneeseen paitaan.

”Hur har du sovat?”

Benjamin näytti peukaloa, silmät edelleen suljettuina. Irina nauroi, sen nauru oli sellaista joka sai hyvän tuulen tarttumaan. Veeti tökki serkkunsa poskea pari kertaa saadakseen pojan nostamaan päänsä.

”Sulla on tänään synttärit”, Veeti muistutti. Valon nopeudella Benkku suoristautui ja uni karisi hänen silmistään. Poika ei ehtinyt avata suutaan, kun Irina jo lauloi kirkaalla äänellään onnittelulaulua.

”Ja må han leva, ja må han leva, ja må han leva ut i hundrade år! Ja visst ska han leva, ja visst ska han leva, ja visst ska han leva ut i hundrade år!” Veeti liittyi lauluun ja Benjamin taputti rytmiä hymyillen leveästi. Usein ihmiset vaivaantuivat ollessaan keskipisteenä, erityisesti syntymäpäivälaulu oli erityisen kiusallinen. Benkku ei ollut sellainen. Poika paistatteli huomiossa, liittyi itsekin laulun toiseen säkeistöön ja heidän juhlallinen aamupalahetkensä päättyi yhteiseen onnittelulauluun. Benkku taputti, Veeti veti serkkuaan kainaloonsa ja Irina pyyhki silmiään.

Toisinaan Veeti toivoi, että voisi kutsua heitä perheekseen ja kodikseen.

~~~

Muovikassit kilisivät farkuilla verhottua jalkaa vasten, kun Veeti ja Benjamin harppoivat pitkin Tukholman katuja. Kesän ilta-aurinko lämmitti poskia, se ei ollut painumassa mailleen vielä hetkeen ja ympärillä tuoksui kesä. Sellainen kesä kun pikkulinnut laulaa, lämmin tuuli pyörittelee mukanaan orpoa muovipussia ja jostain kantautuu vasta leikatun nurmen tuoksu. He nauroivat, juttelivat kaikesta ei niin vakavasta ja aiheuttivat ympärillään pahennusta. Sellainen kesä oli kaikista paras.

He kulkivat keskustassa kohti Humlegårdenia, kaunista 1500-luvun puistoa jossa aikoivat istua iltaansa. Matkaan täytyi tehdä muutaman korttelin mutka, mukaan aikoi liittyä joitain Benjaminin kavereita. Veeti harvemmin tutustui uusiin ihmisiin, hän mieluummin pitäytyi vanhoissa ystävissään. Tekohymy, small talk sekä erityisesti vieras kieli saivat hänet hermostuneeksi. Siksi hän ei harrastanut tutustumista tai juhlimista. Juhlissa joutui uusien, vieraiden ihmisten puhuteltavaksi ja useimmiten Veeti tyytyi hymyilemään siihen asti, että humalapäinen turhia höpisevä hölmö ymmärtäisi poistua takavasemmalle. Tänään piti kuitenkin yrittää, hehän olivat Benjaminin kavereita.

Pojat pysähtyivät keltaisen, mitään sanomattoman kerrostalon eteen. Talon maali oli rapistunut paikoittain ja ikkunoista näkyi kissaviinipulloja. Ovelle kulki pieni asvaltoitu katu kävelykadulta, pihaa reunustivat pelargoniat sekä angervot. Nurmea oli juuri sen kokoinen läiskä, että siihen mahtuisi pieni koira nostamaan jalkaansa. Veeti ei erityisemmin pitänyt keskustassa asumisesta, niin kutsuttu luonto oli siellä niin teennäistä. Pihanurmikin oli muutettaessa ostettu palasina lähikunnan K-Raudasta. Pihalle oli kannettu valkoiset puutarhakalusteet, hän pystyi kuvittelemaan kuinka taloyhtiön eläkeläisclub istuutuisi jokaisena iltana jakamaan lonkkakivut, opiaatit sekä sanomalehtien tekstaripalstat. Veeti toivoi, ettei hänen koskaan tarvitsisi höppänöityä niin, että tekstaripalstat muuttuivat kiinnostaviksi.

Poikien istuskellessa juuri niillä valkoisilla muovipenkeillä, B-rapun ovi avautui. Ulos astui neljä nuorta, jotka näyttivät heidän ikäisiltään. Heistä kaksi oli tyttöjä, toisella vaaleat pidennyksin pitkiksi huijatut hiukset ja vesirajahame. Kun tyttö aivastaisi, näkyisi persettä. Toinen tytöistä oli hillitympi, mustat liehupöksyt ja valkoinen virkattu toppi. Pikimustat hiukset sotkunutturalla niskassa. Kaksi jätkää, toinen niistä näytti aivan normaalilta vaaleine farkkuineen, Champion-merkkinen valkoinen huppari ylävartalonsa suojana ja musta New Eran lippis päässään. Se näytti tuiki tavalliselta, sellaiselta joka sai kasin matikasta, opiskeli liiketaloutta ja pani tyttöjä joiden lempiväri oli vihreä.

Pari askelta muista jäljessä käveli sinitukkainen, lävistetty tyyppi. Se nosti tupakan huulilleen, suojasi sitä vasemmalla kädellään ja veti savua keuhkoihinsa silmät suljettuina. Veeti katsoi, ei voinut olla katsomatta. Pojalla oli mustat, revityt farkut joissa oli enemmän reikää kuin kangasta, kädessä nahkarannekkeita ja valkoinen v-aukkoinen t-paita. Vasemmalla olallaan se roikotti etusormensa varassa nahkatakkia, oikealla se kiskoi röökiä ja käveli hitaasti kohti Veetiä ja Benjaminia. Muu seurue pysähtyi heidän eteensä, he vaihtoivat kielensä ruotsista englantiin ja käsiä viuhui kohti Veetiä. Vaalea tyttö kertoi olevansa Nellie, hymyili sievästi, kaivoi röökiaskin ja tarjosi Veetille. Poika nyökkäsi, nappasi askista yhden ja kiitti ruotsiksi, ansaiten huvittuneita silmäyksiä ympäriltään.

Mustahiuksinen tyttö oli Novalie. Se hymyili, punastui ja veti nutturasta karanneen hiuskiharan korvansa taakse. Sillä oli sirot kädet, poskilla hymykuopat. Korvissa roikkuivat mustat hapsukorvikset, jotka sopivat sille kuin mopoauto mummuille. Tyttö istui Benjaminin viereen, ne moikkasivat toisiaan ja Veeti katsoi kun serkun poskille kohosi hento puna. Hän virnisti ja nosteli hieman liiankin vihjailevasti kulmiaan. Benjamin löi Veetiä kyynärpäällä kylkeen niin että yskitti.

Toinen pojista kertoi nimekseen Noel, ne oli Benkun kanssa samalla luokalla ja poika ilmeisesti toimi korvaavana bestiksenä Veetin ollessa tavoittamattomissa.

”Sä oot se mysteeriserkku?” se kysyi ja englannissa oli vahva ruotsiaksentti. Noel oikaisi otsalle karanneita ruskeita hiuksiaan lippalakkinsa alle.

”Joo, tulin kesäksi leikkiin orpolasta”, Veeti vastasi ja kaivoi oluen valkoisesta muovipussistaan. Sinitukkainen poika Noelin takana hymähti, tumppasi tupakkansa asvalttiin ja pyöräytti kengänpäällään sen läjään.

”Conny”, se tarjosi kättään.

Pojan käsi oli lämmin, kun se piteli omaansa Veetin kädessä pidempään kuin olisi ollut tarpeen. Connyn silmät olivat taivaan siniset, yhtä kirkkaat kuin sen tuulen sotkemat hiukset. Poika näytti joltain satuhahmolta kun hento iltatuuli tarttui sinisiin hiuksiin ja se pyöritteli kielellään hopeaa rengasta alahuulessaan. Veeti katsoi toisen kieltä lumoutuneena ja havahtui vasta Benkun äänekkääsen rykäisyyn. Hän irrotti katseensa Connyn kasvoista ja selvitti kurkkuaan.

”Pitäiskö meidän lähteä? Ei viitsi tähän mummojen valvovien silmien alle jäädä juoruilemaan”, Nellie ehdotti. Nyökytellen he nousivat puistellen hiekat housuistaan ja lähtivät sekalaisessa läjässä kävelemään kohti puistoa.

Veeti yllättyi kuinka helppoa Benkun ystävien kanssa oli vain olla. He juttelivat niitä näitä, vertailivat röökimerkkejä ja haaveilivat veneretkestä. Lämmin kesäilta oli houkutellut muitakin nuorisoporukoita ulos. Onnekseen he löysivät vielä yhden sellaisen vapaan kohdan vaahteran alta, jossa ei tarvinnut istua selät vastakkain tuntemattoman kanssa. He pelasivat korttia, välillä juomapeliä ja juttelivat. Veeti oli salaa hyvillään siitä, etteivät Benkun ystävät olleet hänen ihollaan ja yrittäneet saada häntä puhumaan väkisin. Veeti mieluummin istui joukossa, kuunteli muita ja tarkkaili. Conny oli istunut hänen vasemmalle puolelleen, poltti tupakkaa ketjussa ja osallistui keskusteluun innokkaammin kuin Veeti olisi uskonut. Poika oli vaikuttanut mysteeriltä, mutta ajan kuluessa ja muovikassien tyhjentyessä sinitukkaisenkin puhetahti kiihtyi ja äänen volyymi nousi.

Veeti käytti hyväkseen huomaamattomuuttaan ja oluen rohkaisemana tuijotti avoimesti tuota sinitukkaista poikaa. Sen vasempaan poskeen tuli syvä hymykuoppa, kasvoilla auringon esiin tuomia pisamia ja korva sinisessä hiusvärissä. Korvalehdet olivat venytetyt, juuri sen verran että reiästä näki mutta ei niin paljon että siihen menisi sormi. Sen kaulaa pitkin kiipesi tatuoitu ruusuköynnös, joka loppui oikean korvan taakse. Vasemmassa käsivarressa oli pöllö, tatuointi jatkui kämmeneen ja linnun ympärillä oli revontulia ja kuusen oksia. Veetin mieleen tuli Lappi. Pojan alahuuli oli auki, eikä Veeti tiennyt oliko se tapellut vai tarvitsiko huuli vain rasvaa. Connyn silmäripset olivat pikimustat ja ne kaartuivat kehystäen kirkkaita sinisiä silmiä. T-paidan alta pystyi erottamaan lihaksia, sellaisia sopivia jotka saivat pojan näyttämään hieman enemmän mieheltä. Conny oli istunut sen kangasmerkeillä vuoratun nahkatakkinsa päälle.

”Like what you see?” se kysyi. Veeti nosti katseensa, Conny tuijotti häntä ja virnisti niin että ylähuulen alla killuva hopeinen smiley näkyi. Veeti naurahti hermostuneesti, siirsi vaaleat kiharansa korvan taa ja puri huultaan.

”Oisko sulla tulta?” Veeti kysyi. Sinitukkainen kaivoi esiin valkoisen, elämää nähneen coltin ja Veeti sytytti tupakkansa. Kun hän ojensi sytkärin takaisin, Connyn sormet hipaisivat hänen kämmentään kuin viivytellen ja Veeti tunsi sähköiskujen menevän pitkin kehoaan, sormia pitkin selkärankaan. He polttivat hetken hiljaisuudessa ja antoivat muiden heidän ympärillään hoitaa puhumisen. Veeti värisi. Hän ei tiennyt johtuiko se siitä, että hänellä oli vain t-paita vai siitä, että heidän polvensa koskettivat kuin huomaamatta toisiaan.

”Paleletko sä?” Conny kysyi, sen kulmien väliin tuli pieni huolestunut ryppy. Veeti puisteli päätään, hymyili vähän.

”Ota toi”, sinitukkainen ojensi nahkatakin altaan, puisteli sitä vähän ja ojensi Veetille. Poika otti sen vastaan, kiskoi päälleen ja vaikka se olikin hieman iso, hän tunsi lämmön palautuvan hitaasti käsivarsiinsa.

”Kiitos”, Veeti melkein kuiskasi, ja siniset silmät tuikkivat hänelle. Veetin sisällä oli lämmin.

 ~~~~

Veeti oli kännissä, vähän ehkä liian kännissä. He olivat siirtyneet läheiselle uimarannalle. Kokko hohkasi kuumuutta ja silmissä tuntui humala. Otsalla kiilsi nuotion tuoma hiki ja nahkatakki alkoi tuntua raskaalta. Veeti pyöritteli kädessään pulloa, jonka kirkkaasta nesteestä oli jäljellä alle puolet. Hän ei todella saisi juoda kirkkaita, ne vetivät pään usein liian sekaisin eikä hän pysynyt enää mukana. Mutta kun mulla on synttärit, vaan tän kerran ja ei se vähän haittaa, Benkku oli pyytänyt ja Veeti oli todella huono sanomaan ei. Hänen tarkoituksenaan oli ollut ottaa vain shotti tai kaksi, mutta tässä poika istui, hiekalla hieman liian lähellä nuotiota, hieman liian kännissä ja hieman liikaa juotu pullo kädessään. Go big or go home, Veeti ajatteli nostaessaan pullon jälleen huulilleen. Yskiessään juoman karvasta makua pois kurkustaan, Noel istui hänen vierellään ja avautui entisestä tyttöystävästään.

”Sähän tiedät, siis naiset!” Noel vaahtosi ja Veeti nyökkäili, kuunteli vain puoliksi. Hänen katseensa harhaili väkijoukossa, ehkä etsi sinisiä hiuksia, mutta ihmisiä oli liikaa. Noel heitti kätensä Veetin hartioille.

”Kuule, älä sotkeudu ruotsalaisiin naisiin. Ne on helvetti semmosia, niin, munahaukkoja”, poika hikkaili sanojen välissä avautuessaan ja Veeti taputti häntä nyökkäillen päähän.

Kaikki olivat kaikonneet johonkin, jopa Benkku. Hänen ainoana seuranaan oli Noel, joka oli jäänyt Veetin seuraan säälistä. Ehkä myös vähän siksi, kun sen entinen tyttöystävä seisoi niiden kaveriporukassa etäämmällä ja nauroi niin, että meinasi kaataa punaisen muovipullonsa sisällön hiekalle. Noel oli vetänyt naamansa pahantuuliseen ruttuun, ärähtänyt jotain ruotsiksi mitä Veeti ei ollut ymmärtänyt ja istunut takaisin hänen viereensä. Jatkuvasti se nappasi pullon Veetiltä, kulautti suuren hörpyn kurkkuunsa ja tuhahteli.

Veeti oli aikeissa etsiä Noelille uuden vahdin. Häntä kusetti ja päässä heitti. Veeti halusi juttelemaan jollekin muulle ja poika hänen vierellään oli jo sellaisessa tilassa, että alkaisi varmasti pian vääntää itkua. Veeti veti nahkatakkia paremmin hartioilleen, katseli apua etsien ympärilleen mutta tuloksetta.

”Veeti, tuolla on Jesse!” Noel keskeytti ulinansa, nousi ottaen tukea Veetin hartioista ja hitaasti kampesi itsensä pystyyn. Veeti siristi silmiään, katsoi Noelin osoittamaa väkijoukkoa.

”Kuka?” hänen oli pakko kysyä.

”No mun veli, helvetti etkö sä mun veljeä oo nähny? Sun täytyy tulla moikkaamaan sitä!” Noel nappasi Veetiä käsivarresta, veti hänetkin ylös ja lähti kuljettamaan kohti ihmisryhmää. Veeti käveli hetken, kunnes roteva, lähes parimetrinen mies käveli heitä kohti vilkuttaen vimmatusti kättään. Se näytti Noelin kopiolta, suuremmalta vain, ja Veeti uskalsi päästää pojan kädestä irti.

”Veeti, hei Veeti toi on mun veli!” Noel juoksi veljeään vastaan ja hyppäsi vauhdista sen reppuselkään. Hymähtäen hän jätti veljekset painimaan, heilautti kättään ja huikkasi moikat. Ei kukaan niitä kuullut eikä sillä ollut väliä.

Veeti lähti kohti rannan reunaa, viileä ilma löysi jälleen tien hänen iholleen ja hän kiskoi kangasmerkein vuorattua nahkatakkia tiukemmin päälleen. Pojan silmät haravoivat rannan laitaa, hän etsi sopivaa pusikkoa johon pääsisi piiloon. Etsiminen osoittautui haastavaksi, erityisesti kun silmät pyörivät samalla päässä kuin lottopallot.

Kovan työn ja tuskan jälkeen se löytyi, syrjäinen puska ilman ristin sielua. Suoritettuaan tärkeän tehtävänsä Veeti päätti etsiä serkkunsa, sillä ilta alkoi olla tosissaan kylmä. Ei enää sellainen kylmä kun etsitään yhden illan hoito lämmittämään, vaan sellainen kylmä että hampaat kalisivat ja nenä muuttui punaiseksi.

Käveltyään hetken Veeti huomasi pariskunnan rantavedessä, jotka olivat selvästi keskellä jotain erittäin kiihkeää aktia. Hän käveli pariskuntaa kohti ja kymmenen metriä päästyään kirosi itsekseen. Benkun kieli oli kovin syvällä Novalien kurkussa ähinästä päätellen. Veeti mietti pitäisikö hänen pyytää vain Benkkua lähtemään, kun sillä kuitenkin oli soidinmenot kesken. Jos hän keskeyttäisi, ne saattaisivat ottaa hänet kolmanneksi. Sekään ei houkutellut.

Veeti päätti kiertää rannan vielä kerran. Täytyihän Nellien ja Connyn olla vielä jossain. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja vihaisena sekä turhautuneena hän lähti kohti pyörätietä, jota pitkin he olivat rannalle saapuneet. Veeti muisti nähneensä Mc Donald’sin, ja euron juusto oli juuri se mitä hän nyt kaipasi. Vaikka kaupunki oli outo, internet toimi kiitos hänen supermegaliittymänsä. Veeti pääsi juuri toisen katulampun kohdalle, selasi karttaa puhelimellaan, kun joku tarrasi vasemmasta ranteesta ja kiskaisi. Veeti menetti tasapainonsa, kompuroi muutaman askeleen ja kiroten nosti katseensa, valmiina vetämään raiskaajaa turpaan. Kun hän nosti katseensa, sydän jätti välistä lyönnin, ehkä kaksi.

”Conny, mitä helvettiä sä täällä teet?” Veeti katsoi sinihiuksista poikaa, katsoi vain hetken, kunnes se otti häntä käsivarsista, painoi Veetin selän puuta vasten ja suuteli.
« Viimeksi muokattu: 25.09.2018 19:49:42 kirjoittanut Nuutti| »
Imagination is more important than knowledge.
ava&banner by auroora

Nuutti|

  • Tekopyhä sankari
  • ***
  • Viestejä: 573
  • Alt er love
    • Itsetuntovaurio
A/N: Kolmatta viedään! Musta tuntuu että toi seitsemän osaa voi horjua vielä, koska musta on tullut jaarittelija. Vaihdoin myös tän tekstin nimen, edellinen oli työnimenä ja mua häiritsi se ihan äärettömästi mutta en keksinyt mitään parempaa. Autolla ajaessani kuuntelin Aleksanteri Hakaniemeä ja sieltä se tuli! Nimi siis lainattu törkeästi häneltä. Tää luku on mun lemppari tähän astisista ja tuplasti pidempikin! Lähti vähän käsistä. Kommentit on enemmän kuin sallittuja. <3


LUKU 3.

Aamuaurinko sattui päähän ja vatsa huusi nälkää. Veeti katseli silmiään siristellen ympärilleen, harmaita seiniä peitti mustavalkoinen New York ja Lontoo. Hikiset lakanat tuoksuivat omenalle, kesälle ja vähän röökille. Vatsanpohjasta kouraisi joten Veeti sulki silmänsä, painoi päänsä hitaasti tyynyyn ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Samassa hän tunsi lämpimän jalan painautuvan omaansa vasten. Veeti jännittyi, mutta kuullessaan viereltään raskasta tuhinaa hän tajusi toisen nukkuvan vielä.

Veeti nosti hitaasti peiton kulmaa, mutta lakanoiden kahina tuntui kaikuvan hiljaisen asunnon seinistä. Pystyasento humahti aivoihin ja hampaat irvessä Veeti taisteli huonoa oloa vastaan. Ikkunasta kajasti auringonnousu, niin aikainen ettei kello voinut olla seitsemää enempää. Bokserit olivat onneksi pysyneet jalassa ja farkut löytyivät sängyn vierestä. Veeti kokeili käsillä niiden taskut ja huokaisi helpottuneena. Lompakko ja puhelin olivat tallessa, luojan kiitos. Poika katsoi vielä taakseen ja pieni hymy hiipi vaivihkaa Veetin kasvoille kun pörröinen, sininen hiuspehko kurkisti peiton alta. Hän karisti pienet hölmöt perhoset vatsastaan ja kulki paritalokaksion eteiseen. Veeti löysi sieltä nurmesta vihreäksi tahriintuneen t-paitansa ja kiskoi sen päänsä yli. Ovi naksahti auki. Vielä kerran pörröpäätä vilkaistuaan Veeti astui raikkaaseen kesäaamuun. Hänen askeleensa tömisivät portaissa kun hän puoliksi juosten pakeni toisen kerroksen asunnosta. Taskuun oli jäänyt ruttaantunut vihreä Pallmall, josta Veeti nappasi kiitollisena viimeisen tupakan ja veti nikotiinia elimistöönsä, yrittäen peittää hitaasti hiipivän häpeän savun ja tervan alle.

Veeti katsoi ympärilleen yrittäen paikantaa sijaintiaan. Se oli yllättävän vaikeaa ottaen huomioon, ettei hän helvetti sentään ollut koskaan käynytkään Tukholmassa ennen tätä kesää. Hävetti, ahdisti ja silti hymyilytti. Teki mieli lyödä nyrkki seinään pari kertaa, koska perkele! Oliko hän todella niin idiootti, että lähti tuntemattoman miehen mukaan tuntemattomassa kaupungissa vain koska känniseksi. Ei varmasti panettanut niin paljoa.

Veeti yritti karistaa humalan huuruisia muistoja mielestään, toisen raskasta hengitystä kaulakuopassaan, huulia jotka kulkivat korvan takaa kaulan linjaa seuraten solisluulle, pitkin hänen olemattomia vatsalihaksiaan. Veetin sormet sinisissä hiuksissa, hopeinen rengas vasten hänen huuliaan. Sydän läpätti muistolle kuin häkkiin vangittu kolibri, posket punehtuivat ja hän inhosi itseään. Oliko ihan totta pakko paneskella ympäri kyliä? Veeti ei edes muistanut olivatko he käyttäneet kumia. Sukupuolitauti tästä vielä puuttuisikin.

Hän istui läheisen vaahteran alle ja etsi puhelimensa suosikeista Benkun numeron. Puhelin hälytti ja hän toivoi, että se olisi edes kotona. Irina joutuisi hakemaan hänet, sillä eihän Benjamin voisi olla mitenkään vielä tähän aikaan ajokunnossa. Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, Veeti oli jo luovuttamaisillaan, kun viimein linjan toisesta päästä kuului rahinaa ja tuttu, uninen ääni.

”För helvete, varför ringer du mig så tidigt?”

”Vittu, Benjamin, mun pää ei pelitä ruotsia näin aikaisin”, Veeti nojasi oikean käden polveensa.

”Voi paska, sori, oon ihan unessa”, kuului kahinaa ja syvä haukotus.

”Mä saatan olla vähän hukassa”, Veeti irvisti itsekseen, asian ääneen sanominen vain voimisti hänen häpeäänsä. Hitto mikä kyläpyörä hän oli.

”Veeti missä sä oot? Etkö sä oo täällä, mitä helvettiä?” Benjamin vauhkosi, se pulputti ja kiehui yli kuin levylle unohtunut perunakattila.

”Ootko sä kunnossa? Eihän oo sattunut mitään? Tuunko mä hakeen? En mä oo kuin ihan pikkuisen vähän kännissä enää.”

”Morkkista ja darraa lukuun ottamatta joo. Mä olin Connyn luona”, Veeti hiljensi ääntään ja puhelimen toisessa päässäkin tuli hiljaista. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja odotti.

”Perkele, saitko persettä?” Benkku huudahti ja alkoi nauraa. Se todella nauroi, vatsansa pohjasta kikattaen kaiken hapen keuhkoistaan. Nauroi sitä äänetöntä naurua, huutonaurua, kaiken sekoituksia eikä siitä tahtonut tulla loppua. Veetiä ei naurattanut, ei edes hieman huvittanut. Mikä helvetti tässä tilanteessa oli niin hauskaa. Morkkis sekä darra puristivat aivoja, Veetillä oli nälkä ja teki mieli vetää serkkua kerran turpaan.

”Voitko nyt vaan jeesiä? En oo tolla fiiliksellä just nyt”, Veeti tiuskahti ja Benkku onneksi vakavoitui.

”Älä nyt keuhkoo, oot vaan parin korttelin päässä meiltä. Jatka Turnévägeniä pitkin suoraan niin pääset tänne. Mitä sä näet sun edessä?” Benkku neuvoi.

Veeti pyöritti päätään sen mitä päänsäryltään pystyi. Tuntui kuin aivot olisivat muuttuneet vetkulaksi liejuksi ja valuisivat korvasta ulos hetkenä minä hyvänsä.

”Sinisiä omakotitaloja”, hän aikansa pällisteltyään ähkäisi.

”Jes hienoo, et oo kaukana. Kävele suoraan niin mä tuun ulos sua vastaan”, Benkku sanoi. Veeti kiitti hiljaa, sulki puhelimen ja lähti Benkun ohjeita noudattaen katua pitkin eteenpäin. Taajama oli aivan hiljainen, lintujen laulu kaikui hiljaisella kadulla ja jos hänellä ei olisi näin kamala olo, Veeti olisi voinut jopa nauttia siitä.

Benkku istui kotinsa terassilla, pyöritteli vesipulloa kädessään ja nosti katseensa Veetiin, kun tämä hitaasti askeltaen kulki pitkin pihakivetystä. Syvään huokaisten Veeti istui virnistelevän serkkunsa viereen, heitti kiitollisena mustatukkaisen ojentaman särkylääkkeen suuhunsa ja kulautti vettä perään. Veeti laskeutui kuistille selälleen ja risti käsivartensa kasvojensa peitoksi. Hetken he olivat hiljaa, Benkku taputti Veetin reittä ja hymähteli.

”Piti sitten panna Connya?”

Veeti huitaisi oikealla kädellään siihen suuntaan jossa arveli pojan olevan.

”Sentään toinen meistä sai”, Veeti heitti takaisin ja sai vastaukseksi läpsäisyn kädelleen.

”Viina ei sovi sulle”, Benkku laukoi itsestäänselvyyksiä ja blondi huokaisi keskusteluun kyllästyneenä.

”Älä saatana, luuletko?” Veeti tiuskaisi.

Benjamin perääntyi nojaamaan talon seinään, veti Veetin pään syliinsä ja haroi sormillaan sotkuisia kiharoita. Vähän väliä serkun sormet jäivät hänen takkuisiin kiharoihinsa jumiin, mutta ei heitä haitannut. Oli helppoa keskittyä toisen sormiin, jotka kulkivat päätä pitkin aiheuttaen kylmiä väreitä. Ne kiipesivät pitkin selkärankaa, saivat ihon kananlihalle ja veivät Veetin ajatukset muualle viimeyöstä. Hän keskitti ajatuksensa kosketukseen, tunsi sormien liikkeet ja kuunteli ympärillä kahisevaa äänten sekamelskaa. Ajatuksen viime yöstä hän laittoi laatikkoon, lukitsi sen suurella kultaisella lukolla ja piilotti mieleensä.

Koska niin oli vain helpompi.

~*~*~

”Kato, miltä näyttää?” Benjamin huudahti ja astui sovituskopin verhon takaa esiin. Se oli pukenut päälleen valkoisen, puoli rintakehää paljastavan ohuen paidan, siniset chinot joihin se oli pujottanut mustan nahkavyön suurella, koristeellisella soljella sekä sinivalkomustan seepraraitaisen bleiserin. Veeti tuijotti serkkuaan sanattomana.

”Jos sä haluat näyttää Dannylta, niin sitten helvetin hyvältä”, hän räjähti räkäiseen nauruun ja hänen serkkunsa naama venähti.

”Äiti haluaa et mä ostaisin jotain ei revittyjä, siistejä vaatteita”, se sanoi surkealla äänellä ja kääntyi katsomaan kuvajaistaan sovituskopin seinäpeilistä. Veeti tyrskähteli kämmenensä takana.

”Ton näköisenä sä saat viidenkymmenen vuoden päästä parikymppisiä likkoja”, Benjaminin suupielet alkoivat nykiä.

”Tai sit joku ampuu mut savannilla”, blondi taipui kaksin kerroin ja kyyneleet valuivat pitkin pojan poskia. Hän haukkoi happea ja meinasi kuolla pelkälle ajatukselle serkusta keskellä savannia sinisiin chinoihin sointuva seepratakki päällään. Benkkuakin nauratti ja yhdessä he kikattivat keskellä vaateliikettä kuin kakarat.

Benkku päätyi mustaan ohueen huppariin ja Veeti tummiin farkkuihin, jotka olivat tiukat juuri oikeista kohdista. Tukholma oli lämmin, helleaalto ravisteli kaupunkia ja tumma t-paita tuntui tukalalta vasten Veetin ihoa. Jääkylmä smoothie sai hampaat vihlomaan ja aivot jäätymään, mutta helle sai muun kropan haukkomaan henkeään.

Pojat istuivat vihreälle penkille varjoon. Penkin maali oli hilseillyt ja lokit paskoneet penkille, mutta onneksi vain reunoille. Suuri vaahtera loi kaivatun varjonsa heidän ylleen pelastaen pojat porottavalta kuumuudelta. Benkun puhelin kilahti ja poika kaivoi sen taskustaan. Serkun kasvoille nousi pieni, lähes huomaamaton hymy, kun hän luki viestin ja alkoi näpytellä vastausta.

”Novalie?” Veeti kysyi, tönäisi polvellaan toisen omaa ja serkun kasvot värjäytyivät punaisiksi.

Benkku mumisi vastaukseksi jotain mistä ei saanut selvää.

”Joko sä oot tunnustanut sille haistelevasi öisin sen t-paitaa ja itkeväsi itsesi uneen rakkaudesta hulluna?”

”Hei!” Benkku älähti ja potkaisi Veetiä sääreen, sormet naputellen kiihkeästi edelleen viestiä.

”Oothan sä, myönnä pois! Jopa Stevie Wonder näkis että sä oot valmis tekeen sen kans kuus lasta ja ostaan punaisen omakotitalon perunamaineen.”

Benkku lähetti viestinsä ja kohautti olkiaan.

”Myönnetään, mut kun naiset. Ne on vaikeita.”

”En mä osaa muista naisista sanoo, mut lauantaina Novalie näytti siltä ettei se panis lainkaan pahakseen.”

”Mä ainakin tiedän kuka panis ja ketä”, Benkku nosteli kulmiaan ja oli Veetin vuoro näyttää toiselle keskisormea.

”Ei sanaakaan”, hän varoitti ja keskittyi kädessään olevaan smoothieen kuin se olisi hänen elämänsä kiintopiste.

Veeti ei ollut suonut ajatustakaan Connylle kolmeen päivään, eikä aikonut aloittaa nytkään. Elämä oli aivan tarpeeksi sekaisin ilman komeaa, tatuoitua ruotsalaispoikaa. Veetillä oli edessä toimeton syksy, ilman tiedon häivääkään siitä mitä hän todella elämältä haluaisi. Lukio oli loppunut, abibileet vietetty ja kaverit kotona valmistautuivat muuttoon omilleen ja tuleviin kouluihin. Veeti oli päättänyt lähteä armeijaan tammikuussa, suunnitelmissa puolen vuoden palvelus ja sitten saisi elämä johdattaa. Ehkä Veeti perisi isänsä kotitilan, alkaisi lypsää lehmiä ja jäisi vanhaksi pojaksi. Hän kulkisi kylillä pelotellen lapsia, murahdellen kyläläisille ja naukkailisi taskumatistaan itse keittämäänsä pontikkaa pitkin päiviä, juhannuksesta jouluun ja takaisin.

Veeti havahtui painajaisistaan Benkun kurlatessa smoothiemukinsa pohjaa pillillään.

”To be honest, älä sekaannu siihen Connyyn. Sä joudut vielä hankaluuksiin”, se jatkoi nielaistuaan. Veeti kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Conny on aina ollut vähän rikki. Sen kotona ei kaikki ollut ihan ok, se on veljiensä kanssa ryöstänyt pikkukiskoja, pöllinyt autoja ja käyttänyt kaikkia aineita. Connylla on aina joku söötti jäbä kainalossaan niin kauan et se kyllästyy ja jättää ne kuin puhjenneen ilmapallon tienlaitaan”, Veeti puri huultaan ja tuijotti asvalttia edessään sulatellen kuulemaansa.

”Älä huoli, en mä ala sen lutkaksi”, Veeti pyöritteli muovimukia kädessään ja tunsi kömpelön taputuksen selässään. Benkku puristi hänen olkaansa hellästi, veti puolittaiseen halaukseen ja he istuivat hetken ajatuksissaan.

”Tuu, äidillä on varmaan jo ruoka valmiina.”

Pojat jättivät puiston penkin, heittivät mukit roskiin ja samassa Veeti heitti myös kaikki ajatuksensa Connysta. Mutta muisto niistä huulista jäi pienenä salamatkustajana alitajuntaan, piiloon siihen pieneen sopukkaan johon ne oli muutama päivä aikaisemmin haudattu.

~*~*~

Illalla Veeti pyöri hermostuneena olohuoneen beigellä divaanisohvalla. Hän oli yrittänyt lukea, pelata farm heroes saagaa facebookissa, selannut instan sataan kertaan ja katsonut kaikkien my storyt. Halutti pysyä kiireisenä, keksiä aivoille jotain tekemistä. Jopa sanaristikot olisivat käyneet, helvetti sentään. Hän painoi kasvonsa sohvatyynyyn ja päästi kurkustaan turhautunutta urinaa. Benkku hänen vierellään taputti pojan päälakea kevyesti.

”Mikä sua risoo?”

Veeti ei nostanut katsettaan tyynystä.

”Heitä villi veikkaus.”

”Vieläkö sä ulvot sen sydäntensärkijän perään?”

Veeti sinkosi tuiman ilmeen kohti serkkuaan.

”Ehkä vähän”, Veeti myönsi, ”mutta kun helvetti. Se on niin.”

Veeti ei osannut tarkalleen sanoa että mitä, mutta niin kuitenkin. Conny oli niin paljon kaikkea, että ajatuskin sinitukkaisesta pojasta sai hänen sydämensä ottamaan muutaman ylimääräisen tykytyksen. Benkku hänen vierellään kurtisti kulmiaan. Se näpersi collegehousujensa naruja sormillaan ja tuijotti ikkunasta ulos. Veeti kellahti selälleen ja siirsi katseensa kohti kattoa. Se oli vaaleaa puuta, vanhoja oksanreikiä siellä täällä.

Ajatukset alkoivat jälleen harhailla muutaman päivän takaisessa tapahtumassa, Veeti pystyi yhä tuntemaan vahvat kädet alaselällään ja toisen kuuman hengityksen kaulallaan. Veetin poskia alkoi kuumottaa ajatus toisen tutkiskelevasta kosketuksesta, hengästyneistä sanoista ja virnistyksestä hänen huuliaan vasten. Sinitukkaisessa oli jotain mystistä, poika kätki virneensä taakse jotain josta Veeti ei ollut saanut kiinni. Poika oli huoleton, siinä oli jotain kapinallista ja vastustamatonta. Hän halusi tutustua siihen ja päästä selville toisen ajatuksista, mutta pieni ääni Veetin sisällä kiljui kauhusta ja heilutti varoituskolmioita.

”Me lähdetään Gröna Lundiin!” Benkku repäisi hänet ajatuksistaan lyöden kätensä yhteen kovan läimähdyksen saattelemana. Veeti kohotti kulmiaan.

”Ootko tosissas?”

”Ehdottomasti! En tajua miks ei olla aikasemmin käyty, täytyyhän meidän ehdottomasti mennä! Syödään hattaraa, ajellaan törmäilyautoilla ja käydään maailmanpyörässä! Pyydetään Noelkin”, Benjamin ei tahtonut pysyä housuissaan, se pomppasi sohvalta pystyyn ja tarttui Veetin ranteisiin vetäen hänetkin mukanaan.

Veeti ei ollut kovin innostunut huvipuistoajatuksesta. Hän oli kerran elämässään käynyt Särkänniemessä, ajellut muutamassa hauskassa vuoristoradassa. Kavereiden sekä virtaavan adrenaliinin innostamana hän oli erehtynyt tornadoon. Heidän upea hurvittelupäivänsä oli päättynyt siihen, kun Veeti piti päätään roskiksessa ja oksensi hattaran ja coca-colan sekoitusta sisuksistaan. Muisto puistatti.

”Mä en oo niinkään huvipuistoihmisiä”, hän muistutti edestakaisin sähläävää serkkuaan. Tämän kasvoille nousi heti tietävä hymy.

”Älä huoli, siellä on possujunakin just sua varten”, Veeti heitti virnuilevaa serkkuaan sohvatyynyllä.

Moottoritie hohkasi kuumana ja Benkku sekä Noel väittelivät jostain näkemästään elokuvasta ruotsiksi. He olivat soittaneet Noelille edellisenä iltana ja käskeneet virittää herätyskellon aikaiseen aamuun sillä hän, Benkun sanoja lainaten, ”sai luvan lähteä, tai itkeä ja lähteä”. Niinpä he istuivat Irinan perheaudissa ja ajoivat E20:tä pitkin kohti huvipuistoa. Raollaan olevista ikkunoista puhaltava viileä tuuli tarttui Veetin ylikasvaneisiin vaaleisiin hiuksiin ja häntä vähän hymyilytti. Hän osasi jo sulkea korvansa Noelin ja Benkun tinkaamiselta. He olivat hengailleet useampana päivänä, pääasiassa uineet ja pelanneet jalkapalloa. Veeti oli yllättynyt, kuinka nopeasti he olivat Noelin kanssa todella tutustuneet. Poika oli eloisa ja tuntui tartuttavan hyvää tuultaan kaikkialle. Sellaisen kanssa vain tuli toimeen, halusi tai ei. Niinpä he liikkuivat usein kolmestaan, vaikka Noel ja Benkku unohtuivatkin ruotsinkieliseen keskusteluunsa silloin tällöin. Ei se Veetiä haitannut, oli hyvä saada pieniä hengähdystaukoja ja antaa ympärillä poukkoilevien äänten hiljentyä sumuiseksi.

”Veeti, sano nyt säkin et Spiderman ei todellakaan ole mikään turha supersankari!” Noel huudahti englantiin vaihtaen.

”Riippuu kumpaa Spidermania sä meinaat, Tobey Maguiren vai Tom Hollandin versiota?”

”Älä unohda Andrew Garfieldia!” Benkku huomautti kuskin paikalta. Poika pelkääjän paikalla tuhahti ristien kätensä.

”C’moon Benjamin, jos lähtee kahdeksi viikoksi lomalle ja tulee takaisin, on aina ilmestynyt uusi Spiderman-leffa. Take a break, Peter”, Noel huokaisi dramaattisesti perään ja Veetiä nauratti.

”Täytyy myöntää”, hän aloitti, ”Captain America ja Wolverine on sentään oikeita supersankareita, Iron Man ja Batman on helvetin rikkaita ja niillä on käytössä kaikki maailman teknologia. Sit tulee Peter Parker, tylsä journalisti jota puree helvetti hämähäkki! Ja mitä siitä seuraa, no vautsi vau, jäbä ampuu seittiä ranteesta."

Noel nauroi silmät vettä valuen eikä Veetikään voinut enää pidätellä itseään. He käkättivät ja hytkyivät, Veetin painui kaksinkerroin ja piteli vatsaansa.

”Eikä siinä vielä kaikki”, Noel jatkoi, ”Spiderman tappaa parhaan ystävänsä isän!”

”Te ette vaan ymmärrä sen sielunmaailmaa”, Benjamin nurisi ja me naurettiin.

Gröna Lund vilisi ihmisiä vaikka olikin perjantaiaamupäivä. Laitteista kuului kiljuntaa, jostain kauempaa lapsen itkua ja ilmassa tuoksui popkorni. Laitteiden metalliosat kalisivat ja raksahtelivat ja jostain syystä se oli aina nostattanut Veetin niskakarvat pystyyn. Hän oli lukenut liian monta uutisjuttua laitteista irronneista pulteista, 80 kilometrin tuntivauhtia väkijoukkoon syöksyneistä vuoristoradan vaunuista ja pettäneistä turvakaarista. Ajatuskin puistatti.

Benkku sen sijaan oli elementissään. Veeti ja Noel seurasivat huvittuneina toisen lapsenomaista innostusta. Benkun silmiin oli syttynyt sellainen palo, jota Veeti ei ollut monta kertaa elämässään päässyt todistamaan. Poika katseli haltioissaan toinen toistaan hurjempia laitteita, osoitteli niitä sormellaan ja hyppi tasajalkaa yrittäessään valita toinen toistaan hurjempien laitteiden väliltä. He olivat todella sopineet niin, että Veeti sai jättäytyä kyydistä ja mennä siihen possujunaansa, jos hänestä tuntui siltä. Oksennusreissu oli edelleen liian tuoreessa muistissa.

”Tuohon! Tuohon me mennään!” Benkku huudahti, tarttui Noelia kädestä ja lähti vetämään tätä haltioissaan kohti valkoviolettia vuoristorataa, jossa pyöri sirkkelin terältä näyttäviä istuinosia kaikin mahdollisin päin. Istuinosaan mahtui kerrallaan vain muutama. Veeti nielaisi ja tuijotti kauhuissaan, kuinka laite lähes kiduttavan hitaasti nosti uhrinsa yläilmoihin. Vauhtia ottaen se syöksyi alas kohti silmukkaa, josta se nousi ja ampaisi kohti toista samanlaista. Ihmiset huusivat kuin henkensä hädässä, puristivat turvakaarta rystyset valkoisina ja Veeti tunsi jo vatsansa kiertyvän solmuun.

”Hyi helvetti, mä jätän väliin”, hän nosti toisille kättä ja katsoi kuinka he lähtivät riemuissaan juoksemaan kohti laitteen jonoa. Jono näytti kestävän ikuisuuden, ainakin kuusikymmentä henkeä ennen Benkkua ja Noelia kiemurtelivat violetin portin alta jossa luki valkoisella INSANE. Laitetta vastapäätä oli pieni puutarhaläiskä, jonka vierelle oli sijoitettu keltaiseksi maalattuja penkkejä. Hän suuntasi askeleensa penkeille, siitä olisi hyvä seurata jonon kulkua ja Veeti näkisi heti kun pojat poistuisivat laitteesta.

Veeti nautti tällaisista kesäpäivistä. Aurinko porotti kasvoille, tuuli heilutti valkoista, väljää t-paitaa eivätkä hikikarpalot kohonneet otsalle lämmöstä huolimatta. Vaikka matka Ruotsissa oli ollut uskomaton ja hän oli saanut jo ystäviä eikä hän tuntenut oloaan lainkaan ulkopuoliseksi, oli vähän ikävä kotiin. Veeti olisi halunnut takapihan metsään, mökille, keskuspuistoon pussikaljalle. Hän olisi halunnut kuunnella Samin valitusta asvalttitöiden kamaluudesta, kuunnella Mikon tyttöystävähuolia tai hakata Laurin Fortnitessa. Vanhojen ystävien kanssa hengailu oli helppoa ja vaivatonta. Täällä hänen täytyi panostaa olemalla koko ajan paras versio itsestä. Nauraa ja kuunnella tarkasti, miettiä sanomisiaan ja puhua vierasta kieltä. Vaikka englanti tuli selkärangasta, oli jatkuva läsnäolo raskasta. Siksi Veeti arvosti näitä pieniä hetkiä kun sai hengähtää yksin ja ajatella turhuuksia silmät kiinni.

”Mä en tiennytkään et harrastat meditointia”, liiankin tuttu ääni sai Veetin sydämen loikkaamaan. Hän avasi silmänsä ja kohotti katseensa sinitukkaiseen poikaan.

”Keskeytit mun erittäin tärkeän facetimen buddhan kanssa, en tuu ikinä saavuttaan sisäistä rauhaa kiitos sun.”

Conny kohautti olkiaan ja istui penkille. Heidän polvensa koskettivat ja Veetin ihoa poltteli. Punaiset hälytysvalot hänen sisällään huusivat kuin palosireenit.

”Ilo olla avuksi."

Conny sytytti tupakan ja tarjosi yhden Veetille. Hän otti yhden kiitollisena saadessaan sormilleen jotain tekemistä. Poika hänen vierellään näytti huolettomalta. Se oli sonnustautunut bändipaitaan josta oli selvästi itse leikannut hihat ja jalassaan sillä oli jälleen ne helvetin kuumat, reikäiset mustat farkut. Tennareiden nauhat olivat löystyneet ja kangaskassi oli ajan kuluttama. Pojan hiukset tarttuivat tuuleen, näyttäen siltä ettei olleet nähneet harjaa päiviin. Conny poltti tupakkaansa, katseli heidän edessään kulkevaa ihmismassaa ja pienet rypyt pojan silmäkulmissa sai Veetin vatsan kipristelemään. Veeti puri huultaan, yrittäen pitää sydämensä kylkiluidensa takana vangittuna.

”Meditoitko sä usein yksin huvipuistoissa vai mikä sut on tänne tuonut?” Conny kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”On mulla henkivartijat matkassa, Noel ja Conny meni Insaneen”, Veeti osoitti sormellaan edessään pyörivää vuoristorataa. Poika hänen vierellään nyökkäsi ja tumppasi natsan jalallaan asvalttiin, välittämättä vieressä olevasta tuhkakupista. Veeti poltti omansa loppuun, nousi ja heitti tumpin sille osoitettuun astiaan.

”Lähetäänkö jätskille?”

Veeti kohotti kulmiaan toisen ehdotukselle eikä voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen. Hän tiesi ettei hänen kannattaisi, Veeti ei aikonut olla yksi niistä helpoista parin viikon panoista. Kaikki hänessä huusi kieltävästi, mutta hän hiljensi kaikki merkkivalot ja astui vapaaehtoisesti ansaan. Sitä paitsi, se oli vain jäätelö eikä pikapano huvipuiston invavessassa.

”Jos sä maksat.”

Tekstattuaan Benkulle olevansa hengissä, kunnossa ja jäätelöllä, he ottivat pallonsa ja istuutuivat kiikkerille valkoisille muovituoleille. Puhelin tärisi holtittomasti muutaman kerran, mutta Veeti päätti olla huomioimatta sitä. Hän voisi kuunnella serkkunsa moraalisaarnat myöhemminkin. Veeti tunsi piston sydämessään jätettyään Noelin ja Benkun viettämään huvipuistopäiväänsä kaksin. Hän olisi kuitenkin tylsää seuraa, istuen niillä vuosien kuluttamilla penkeillä kaksikon juostessa laitteesta toiseen. Hän päätti ravistaa syyllisyyden rippeet harteiltaan ja keskittyä jäätelöönsä. Huomattuaan minkä väristä jäätelöpalloa sinitukkainen piti kädessään, Veeti ei voinut uskoa silmiään.

”Mansikkajäätelö, ootko tosissasi? Vitsi oot persoonaton.”

Conny katsoi Veetiä suu auki äärettömän loukkaantuneena vaaleanpunainen tötterö kädessään.

”Lyön vetoa et mikään supermegaextrasorbetti ei lyö laudalta vakkarimansikkaa!”

Veeti hymähti, nuolaisi omaa minttupalloaan ja virnisti sitten.

”Tiesiks et mansikkaesanssi tehdään majavan anaalirauhasesta saatavasta eritteestä?”

Conny kohautti faktalle olkiaan hymähtäen.

”Persettä tai ei, tää on silti jumalten lahja maailmalle.”

”Kyllähän sen tietää et sulle perse kelpaa.”

Veeti huomasi kuinka smileyn hopeinen pallo korosti kivasti sen söpöä hammasväliä. Conny iski Veetille merensinistä silmäänsä. Häkeltyneenä sekä omasta rohkeudestaan että toisen avoimesta flirttailusta, Veeti käänsi täyden huomionsa jäätelölle käsissään. Heidän välillään lensi kipinöitä, Veeti huomasi toisen suupielessä jäätelöä ja hänen teki mieli pyyhkäistä se pois sormellaan. Hän kuitenkin antoi sen olla, antoi jännitteen sinkoilla ja yritti jättää sen huomiotta. Veeti otti toiseen käteensä tukon paperia, ettei vahingossakaan päästäisi käsiään vaeltamaan toista kohti. He söivät loput jäätelöistään hiljaisuudessa, tarkkaillen ympärillään pyöriviä laitteita.

”Mikä sut toi tänne?” Veeti kysyi huomattuaan, ettei ollut tullut edes ajatelleeksi mitä Conny yleensäkään teki huvipuistossa arkisena aamupäivänä.

”Mä oon töissä täällä.”

Veeti kohotti kulmiaan yllättyneenä.

”Mitä, oikeasti?”

”Joo, mä pidän toisinaan noita pelikojuja tai sit pyöritän laitteita.”

”Vau, mä olin jo hetken varma et stalkkaat mua.”

Conny pyöritti päätään nauraen.

”Kyllä mä kerkesin jo hetken tuijotella sua mun ongintakojulta ennen kuin pääsin. Näytät toi valkoinen paita päälläs aika helvetin hyvältä.”

Veeti katsoi toista silmiin suu raollaan. Ihan uskomatonta, kuinka Conny sai hänen aivonsa suttuun vain kehumalla Veetin t-paitaa. Hän ei osannut aina reagoida toisen suoriin kommentteihin. Ennen kuin Veeti keksi nasevaa vastalausetta tai pakosuunnitelmaa, sinitukkainen hymyili, katsoi häntä hetken ja nousi ylös.

”Tuu, lähdetään kiertään laitteita.”

Poika nappasi Veetiä kädestä ja veti hänet ylös penkistä. Sähkö kulki Veetin sormenpäitä pitkin, kohti hänen selkärankaansa ja saaden tuntoaistin terävöitymään. Hänen vatsassaan kipristeli, teki mieli oksentaa ne perhoset ulos mutta samalla ne tuntuivat kutkuttavan hyvältä.

”Onks sulla lippuja?”

”Mähän oon töissä täällä, henkilökuntaetuja.”

Conny jätti kätensä toisen käteen, Veetin poskia kuumotti jälleen ja hän asteli toisen perässä kuin huumattuna. Häntä hieman hirvitti olla näin helposti vietävissä, kun sinitukkainen johdatti heidät kohti törmäilyautoja. Jonot eivät onneksi olleet vielä pitkiä, joten he pääsivät pian autoihinsa.

Veetillä oli maailman surkein kuski ja etenkin törmäilyautojen ohjaaminen oli haastavaa. Kimaltava sininen auto poukkoili eteen ja taaksepäin, pyöri ympyrää ja Veeti nauroi vatsalihakset krampaten. Conny pukkasi hänet autollaan kohti nurkkaa ja toisiinsa törmäillen he poukkoilivat ympäri ajorataa.

Törmäilyautojen jälkeen Conny vei hänet korkealla pyörivään karuselliin, peilitaloon ja kummitusjunaan. Veeti oli salaa kiitollinen siitä, ettei toinen yrittänytkään viedä häntä kieputtimiin jotka vatkaisivat niin että aivot valuisivat korvista. Hänen ei tarvinnut kertoa toiselle olevansa luuseri, joka ei kestäisi muutamaa kieppiä ilman että aamupala pyrkisi kohti päivänvaloa.

Pojat kulkivat pitkin huvipuistoa kädet toisiaan hipoen, nauroivat toisilleen peilitalossa ja kompuroivat vinoissa huoneissa. Peilit venyttivät heidän heijastuksiaan luonnottomiksi ja väänsivät heitä kummallisen mallisiksi. Kummitusjunan muoviset luurangot ja pamaukset saivat Veetin vain tuhahtelemaan huvittuneesti epäuskottaville kiljahduksille ja valojen välkkeelle. Todellisuudessa hän yritti peittää hermostuneisuuttaan ja kun Conny pujotti kapeat, lämpimät sormensa Veetin omien lomaan, hänen sykkeensä nousi pilviin. Connyn nauraessa sen silmiin muodostuivat naururypyt, oikean posken hymykuoppa vei jalat alta ja pojan ääni hyväili Veetin kuuloaistia kuin sametti. Veetin olo oli kevyt, hän ei jaksanut pelätä ja varoa. Gröna Lundin musiikki soi ympärillä, he ostivat hattaraa ja sokeri nousi vähän päähän. Veeti nosteli huvittuneena kulmiaan, kun Conny kuiskaili hänen korvaansa keksittyjä tarinoita muista huvipuiston vieraista.

”Tuokin mies tuolla”, poika osoitti keski-ikäistä, vähän kaljuuntunutta miestä, ”se on ollut naimisissa teini-iästä asti. Vaimo oli lihava keittiöharakka ja viimein Gunnar sai tarpeekseen. Toi nuori blondi sen kanssa on sen uus tyttöystävä.”

Nyt Veetikin näki miehen vierellä kihertävän nuoren naisen. Pari kulki käsikynkkää, miehen ikääntyneet kasvot punoittivat ja vahvasti meikattu nainen sen vierellä supatti jotain miehen korvaan.

”Gunnar?” hän katsoi Connya kysyvästi. Sinitukkainen iski hänelle silmää salaliittolaisen elkein ja vatsassa pyörähti.

”Ton näköiset miehet on aina Gunnareita. Kotona sillä on 50 shades of Grey –tyylinen seksihuone jossa blondi sitoo sen käsistä kattoon ja –”

”Kiitos tästä mielikuvasta mutta jos sä jatkat, mä menetän vielä kykyni kiihottua koko loppuelämäkseni!”

Veeti painoi kädet korvilleen ja irvisti. Conny nauroi hänen epämukavuudelleen ja nosti kätensä Veetin käsivarrelle.

”Se olisi kovin sääli.”

Veeti tunsi punan nousevan poskilleen ja kirosi hiljaa mielessään. Hän katsoi toista varoittavasti, mutta Conny vain naurahti. Poika nosti kätensä Veetin käsivarrelle, silitti sitä hitaasti sormenpäät vain juuri ja juuri koskettaen päivettynyttä ihoa. Kosketus kuljetti väristyksiä pitkin Veetin kehoa, hän kuuli pulssinsa korvissaan ja oli yhtäkkiä erittäin tietoinen oikean käsivartensa olemassaolosta. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi ulos ja nousi.

”Me ei oo käyty vielä maailmanpyörässä!”

Conny katsoi häntä kummallinen ilme kasvoillaan, mutta naamioi sen pian virneen taakse. He pääsivät suoraan siniseen koriin, jonka istuimet oli rytmitetty ympyrään keskellä olevan paksun metallitangon ympärille. Heidän istuttua työntekijä sulki portin, toivotti onnea matkaan ja vasta korin alkaessa nousta Veeti huomasi, ettei maailmanpyörää oltu varustettu minkäänlaisin turvavöin. Veeti katsoi alas ja hän tunsi päässään pyörivän. Helvetin helvetti. Conny istui hänen vieressään, katsoi maisemia innoissaan ja lähes roikkui kaiteella. Veeti ei voinut katsoa toisen tekemisiä, hän ei halunnut nähdä kuinka Conny lipsahtaisi ja tippuisi monta metriä asvalttikenttään, kunnes liiskaantuisi kuin torakka jättäen jälkeensä vain märän läiskän. Veeti painoi pään polviinsa ja keskittyi hengittämiseen.

Hän tunsi tutun käden alaselällään.

”Mikä tuli?” sinitukkaisen huolestunut ääni kysyi.

Veeti puristi silmiään kiinni.

”Mua huimaa vähän”, hän sai ähkäistyä.

Conny silitti hänen alaselkäänsä tasaisin, pyörivin liikkein. Veeti ei jaksanut ahdistua, hän ehtisi myöhemminkin.

”Pelkäätkö sä korkeita paikkoja?”

”En mä oo ainakaan ennen pelänny.”

”Ehkä mä oon sit vaan laittanu sun pään pyörälle.”

Veeti pystyi kuulemaan sen tutun virneen toisen äänessä.

”Ehkä.”

Veeti nosti katsettaan hieman ja Conny siirsi lämpimän kätensä Veetin poskelle. Se tuntui hyvältä ja huomaamattaan hän painoi poskensa vahvaa kättä vasten. Kevään vihreät silmät kohtasivat myrskyävät siniset, liekit nuolivat villinä tummuneita silmiä ja Veetistä tuntui siltä kuin hän uppoaisi. Veeti vajoaisi meren pohjaan ja yrittäessään katsoa ylöspäin näkee vain sinistäsinistäsinistä. Tuuli tarttui hiuksiin, Veetin käsi nousi toisen vyötärölle ja hitaasti, kuin lupaa kysyen Conny liikautti kasvojaan lähemmäksi. Kaikki varoittavat äänet hänen päässään hiljenivät, hän tiesi ettei hänen pitäisi. Vitunko sillä oli väliä. Veeti nuolaisi huuliaan, siirsi katseensa toisen silmistä sen punaisiin, ihaniin huuliin ja painoi omansa niitä vasten.

Ympäriltä ei kuulunut ilotulituksia, enkelten kuoro ei laulanut eikä yleisö hurrannut. Huulet liikkuivat toisiaan vasten kaivaten ja tutkien, kuin he olisivat kumpikin epätoivoisesti odottaneet tätä hetkeä. He olivat olleet viimeksi humalassa, hätäisiä ja tarvitsevia, mutta nyt olivat vain he ja maailmanpyörän heikkotekoinen kori. Hengitys muuttui raskaaksi, Conny siirsi kätensä Veetin niskaan ja veti toista vielä lähemmäs. Lämmin ylävartalo vasten Veetin omaa sai hänet haluamaan lisää, sisällä humisi ja hän huokaisi nautinnosta toisen kokeillessa hänen huuliaan kielellään. Conny inahti pienesti, kun Veeti avasi suunsa ja päästi toisen kielen tutkimaan innokkaasti hänen omaansa. Kaikki mitä hän ajatteli oli Connyconnyconny, aika voisi pysähtyä ja maailma räjähtää eikä millään ollut paskankaan väliä. Happi oli kuitenkin lopussa, joten Veeti vetäytyi ja veti hengästyneenä ilmaa sisäänsä. Conny painoi otsansa kiinni blondin omaan ja hymyili.

”Vieläkö huimaa?”

Veeti naurahti hengästyneenä.

”Aivan helvetisti.”



A/N2: Tässä teille Danny ja sen upea outfit, jota Benkku vahingossa matki. Se on kyllä uskomaton pönttö välillä :'D
« Viimeksi muokattu: 27.09.2018 20:07:45 kirjoittanut Nuutti| »
Imagination is more important than knowledge.
ava&banner by auroora