Ficin nimi: Aallot
Kirjoittaja: Odo
Genre: Romance
Paritus: Nami/Vivi
Ikäraja: S
Fandom: One Piece
Vastuunvapaus: Maailma ja sen hahmot kuuluvat Eeichiro Odalle. Minä vain lainaan saamatta taloudellista hyötyä.
A/N: Koneongelmista huolimatta sain ficin kirjoitettua ja julkaistua (kiitos kirjaston). Inspiraationa toimi
tämä kuva. Osallistuu hetslashfemmeen (femme), Ficlet300 (117. Päivä) ja Multifandom III (One Piece). Tälle on kirjoitettu itsenäinen "jatko-osa"
Aamu (S). Vilkaiskaa ihmeessä sekin. :>
Aallot
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja suolainen merituulen henkäys sai oranssit hiukset kutittelemaan niskaa. Nami katseli merta, jossa sinisenvihreät sävyt kamppailivat toisiaan vastaan. Lämmin ilma sai olon raukeaksi, mutta pilvetön taivas ja kaiken rauhallisuus toi muistoja mieleen.
Namin mieleen nousi kuva menneistä päivistä, joista tuntui olevan jo ikuisuus. Muisto Vivistä oli kirkkaana mielessä ja nainen saattoi kuvitella vaalean mekon helman liikkeen tuulessa sekä meren lailla aaltoilevat siniset hiukset, jotka karkasivat kasvoille.
Vivi oli tehnyt valintansa, ja Nami yritti hyväksyä sen.
Suudelmat olivat maistuneet kesältä ja vapaudelta. Nami tiesi, että Viviä oli houkuttanut se vapaus, jonka he merirosvoina pystyisivät tarjoamaan ja elämä hänen kanssaan. Vivin juuret kotiinsa olivat kuitenkin olleet liian vahvat ja saaneet hänet jäämään. Nami ymmärsi, että kokonainen kansa tarvitsi enemmän prinsessaasa kuin Nami tulisi koskaan tarvitsemaan.
Namin koti oli merellä, yhdessä muun miehistön kanssa. Ja hän selviäisi ilman Viviä.
Onnelliset ja elämästä nauttivat kasvot Nami saattoi nähdä mielikuvissaan, joissa silmät tuikkivat ja nauru helmeili huulilta. Siltä Vivi oli näyttänyt silloin samanlaisena päivänä kauan sitten, kun kaikki oli ollut hetken aikaa hyvin. Nami katsoi tummia aaltoja muistellessaan hetkiä, jotka hän halusi takaisin.
"Muistatko vielä sen päivän?" Luffyn ääni herätti naisen ajatuksistaan. Nami katsoi hetken aikaa kapteeniaan, kunnes nyökkäsi. Hän ei ollut varma puhuivatko he edes samasta asiasta, mutta joskus Luffy vain tiesi, mikä hänen miehistölleen oli tärkeää.
"Minullakin on ikävä häntä. Mennään joskus tervehtimään", Luffy lupasi ja lähti niiden sanojen saattelemana. Nami hymyili vastaukseksi ja tunsi kepeyden rinnassaan. Jos Luffy sanoi, että he palaisivat silloin he todella palaisivat vielä jonain päivänä.
Ajatus siitä, että Nami saisi kietoa kätensä uudelleen rakastamansa naisen ympärille teki hänet onnelliseksi ja vapaammaksi kuin hän oli hetkeen ollut. Tuulenvire tuntui kutittelevan kasvoja, ja se sai huulet kaartumaan hymyyn.
"Muistatko sinäkin, Vivi?" Nami kysyi hiljaa nojatessaan kaiteeseen. Ehkä kilometrien päässä Vivi katselisi samaa merta, joka oli silloin ympäröinyt heitä. Tummat aallot alkoivat näyttää kutsuvammilta ja Nami saattoi kuvitella auringon piirtävän polun niiden pintaan.
Kun he vihdoin palaisivat Nami olisi saanut valmiiksi maailman kartan ja silloin hän saattaisi vihdoin sanoa ääneen sen, että hänkin tarvitsi prinsessaa.