Nimi: Hänen omansa
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Tom/Harry
Genre: haikea romantiikka, drama
A/N: Ystävänpäivä-haasteen ja ystävänpäivän inspiroimana kirjoitin vähän ehkä omituisemman ficin. Ystävänpäivä-haasteen lisäksi tämä fic osallistuu haasteisiin Kerää kaikki hahmot, Aakkoshaaste (H) ja OTP10 (sanalla 9. Turha) ja kerään tällä täten Harry Potterin. Tätä paritusta oli jollain tapaa hieman hankala taivuttaa romanttiseksi, mutta ehkä tämä tästä lähtee liikkeelle
Tässä ficissä on siis nimenomaan Tom Riddle eikä lordi Voldemortia, mikä omalta osaltaan tarjosi hieman enemmän liikkumavaraa. Toivottavasti joku tästä omituisuudesta pitää ja mahdollisesti innostuu jopa jättämään kommenttiakin
Hyvää ystävänpäivää kaikille, jotka tätä eksyvät lukemaan <3 Vaikkei tämä kaikkein fluffy-ystävänpäiväisin olekaan
Ystävänpäivä.
Se oli aina ollut Harrylle jotakin hyvin vastenmielistä. Ei ollut kovin vaikea ymmärtää, miksi hän vihasi tuota helmikuista päivää niin paljon, jos vain vaivautui katsomaan ajassa taaksepäin pojan historiaan.
Dusrleyn perheen luona hänellä ei koskaan ollut ystäviä. Sellaisia hänelle ei sallittu ja lopulta poika oppi olemaan kaipaamatta ystäviä. Hän pärjäsi yksin, viihtyi yksin – välillä tuntui, että hän oli itse yksinäisyys. Tylypahkassa hän oli torjunut Draco Malfoyn ystävyydentarjouden, koska hän ei tiennyt, mitä
ystävä tarkoitti. Eikä hänellä ollut juuri silloin ollut halua selvittääkään sitä.
Sitten kuvioihin oli eksynyt Ron Weasley, jästejä rakastavan valon puolella taistelevan perheen nuorin poika, jolla ei tuntunut olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta tai ymmärrystä toisten henkilökohtaista tilaa kohtaan. Myöhemmin myös Hermione Granger oli lyöttäytynyt mukaan, nimittänyt kolmikon ystäviksi ja teoillaan – ja joskus myös sanoillaan ilmaissut, että hän oli kolmikon aivot, ainoa jolla oli taito ajatella, porukan fiksuin.
Harry oli kestänyt, ärtyneisyydestään huolimatta, näytellyt hänelle määrättyä roolia, jotta kukaan ei olisi saanut tietää totuutta.
Toisena vuotena tilanne oli muuttunut. Ystävät olivat hylänneet Harryn, haukkuneet tätä selän takana, pelänneet ja kuiskutelleet keskenään.
Luihuisen perilliseksi he häntä kutsuivat, vihasivat Harryn kykyä puhua käärmeille ja määrittelivät yhden kyvyn perusteella koko pojan pimeäksi, joksikin jota ei voinut enää auttaa. Menetetty tapaus. Dumbledore ei ollut edes yrittänyt puuttua tilanteeseen, hymyili vain korkeasta pöydästään suuressa salissa ja noiden sinisten silmien ainainen tuike oli ajaa Harryn järjiltään. Koko koulun halveksuessa Harrya, hän vetäytyi omiin oloihinsa, vaikka salaisuuksien kammion avautuessa hänen asemansa koulun silmissä muuttui aina vain huonommaksi jokaisen hyökkäyksen myötä.
Lopulta Harry onnistui löytämään salaisuuksien kammion, löysi Ronin pikkusiskon ruumiin pienen mustan päiväkirjan rinnalta. Kun tytön valkoisen kehon vieressä seisova nuorukainen kääntyi, Harry tiesi, että oli viimeinkin onnistunut löytämään itselleen ystävän. Tummahiuksisen nuorukaisen silmissä oli samanlainen vainottu katse, tämän vartalo oli jännittynyt samalla tavalla ja tämän silmät olivat vain muutaman sävyn verran tummemman vihreät kuin hänen omansa.
Harry hymyili nuorukaiselle, joka kertoi nimekseen Tom Riddle ja kumartui poimimaan Weasleyn tytön taikasauvan tämän ruumiin vierestä.
Nyt, seitsemäntoistavuotiaana, Harrylla oli vain yksi ystävä, joka oli vuosien saatossa muuttunut ensin keskustelukumppanista ystäväksi ja lopulta poikaystävästä rakastajaksi. Harry oli oppinut tuntemaan Tomin läpikotaisin, hän tunsi tämän historian ja kaksikymmentäyksivuotiaan vartalon jokaisen mutkan. Weasley ja Granger olivat jääneet jonnekin kauas historian havinaan ja ainoa, mikä häntä kaksikosta muistutti, oli se, että hänen koulukaapujaan koristi rohkelikon liekehtivän punaiset värit. Nykyään kuitenkin Tom oli ainoa, joka sai hymyn Harryn huulille, ainoa joka onnistui muistuttamaan, että maailmassa oli jotakin muutakin kuin vain mustaa katkeruutta.
Ystävänpäivästä Harry ei silti vieläkään pitänyt.
”Harry”, Tom henkäisi saaden Harryn hätkähtämään. Kaksi vihreää katsetta kohtasi toisensa ja Tomin toista suupieltä koristi unohtunut hymy.
Harry ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Hän vain nojautui hieman lähemmäksi Tomia, painautui vasten tämän kylkeä, nautti vanhemman miehen hoikista, mutta voimakkaista käsivarsista ympärillään. Hän ei kyennyt muistamaan, milloin olisi viimeksi kyennyt tuntemaan olonsa yhtä turvallisesti.
Ei ennen Tomia. Ei milloinkaan.
Harry pystyi tuntemaan Tomin huulia kutittelevan hymyn, kun tämä painoi varovaisen suudelman hänen otsalleen. Harry ei hymyillyt, tuijotti vain suoraan eteensä, sulki silmänsä ja hengitti. Tomin käsivarret kietoutuivat Harryn hoikan vartalon ympärille entistäkin tiukemmin ja Tom vihasi sitä, kuinka selvästi nuoremmasta pystyi edelleen näkemään lapsuuden arvet. Jo pelkkä kosketus pystyi kertomaan Tomille, kuinka Harrya oli nälkiinnytetty, kuinka monet kerrat tätä oli lyöty – ja välillä sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään hentoa vartaloa peittävät arvet.
Sellaisina hetkinä Tom vannoi, että tappaisi vielä jokaisen, joka oli hänen Harryaan satuttanut. Aivan jokaisen, välittämättä lainkaan näiden tekojen pienuudesta tai suuruudesta. Harry oli hänen. Hänen omansa.
Eikä kenelläkään ollut oikeutta satuttaa sitä, mikä kuului hänelle – se oli rikos, josta rankaistiin kuolemalla.
Tom ujutti hellästi pitkät sormensa Harryn leuan alle, kohotti tämän kasvoja kevyesti, jotta pääsi painamaan huulensa nuoren miehen huulia vasten. Hän nautti siitä, kuinka kiivaaksi Harryn hengitys tapasi käydä aina näiden hetkien aikana, rakasti sitä, kuinka hän aina onnistui murtautumaan Harryn kovan kuoren lävitse ja näki tämän todellisen luonteen loistavan kirkkaana hänen silmiensä edessä. Sitä totuutta kovin moni muu – kukaan muu – ei päässyt milloinkaan näkemään, sillä se paljastettiin vain todellisille ystäville. Ystäville, joita heillä kummallakaan ei ollut koskaan aikaisemmin ollut.
Heidän lopulta sulaessa suudelmaan edes sillä ei ollut väliä, että he molemmat vihasivat ystävänpäivää.
