Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja S
Tyylilaji: Hiukan haikea, talvinen sisarustunnelmointi
Hahmot: Alisa & Malva
Tiivistelmä: ”Tähdet ovat Pakkasherran, talven kuninkaan, lahja hänen morsiamelleen”, kerron Malvalle.A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Alisasta ja Malvasta jotakin, ja tällainen idea syntyi
Ævintýrin (K11) uusimpien osien aikana. Ajallisesti tämä sijoittuu tosiaan talveen ennen Ævintýrin tapahtumia, jolloin tietoa Seremoniasta ei vielä ollut. Ei spoilaa mitään sen kummemmin. Tämä teksti osallistuu Finfanfun 1000 -haasteeseen sanalla
tähti.
**
Pakkasherra ja hänen morsiamensaHengitykseni huuruaa kirskahtelevassa pakkasessa.
Illan kylmyydestä huolimatta minua lämmittää yhä kylätalolla juotu hehkuviini. Talvipäivänseisauksen juhla oli äänekäs ja eloisa niin kuin aina, täydellinen vastakohta ulkona vallitsevalle pimeälle hiljaisuudelle. Se on sen tarkoituskin: muistuttaa niin talvea kuin kyläläisiä siitä, että päivät pitenevät aivan pian.
Selkäni takaa kantautuu Malvan askelten hidas mutta tasainen
narsk,
narsk. Minä ja siskoni olemme kylätien ainoat kulkijat. Malvan oli alkanut olla vaikeaa pitää silmiään auki jopa kaiken hälinän keskellä, ja niinpä tarjouduin viemään hänet aikaisemmin kotiin.
”Me pärjäämme kyllä”, olin vakuuttanut äidille, kun hän kysyi, pitäisikö hänen tulla mukaan. Talvipäiväntasauksen juhla oli harvoja hetkiä, jolloin hän saattoi vain jutella muiden kylän naisten kanssa pitopöydän ääressä ja olla huolehtimatta muusta. Tuntui hyvältä nähdä hänen poskillaan tavallista enemmän väriä.
Huomaan, että Malvan askellus on hidastunut entisestään. Kääntyessäni katsomaan taakseni en kuitenkaan näe häntä väsähtäneenä, kuten oletin, vaan tuijottamassa pää kenossa taivaalle. Hän tarkkailee tähtiä, jotka kirjovat illan tummuutta kuin niiden valo olisi hopeista lankaa, taivas taas äärettömiin jatkuva musta kangas. Pakkanen on ommellut tähtiä pimeän keskelle enemmän kuin pitkään aikaan.
Näkymä on kieltämättä kaunis, mutta on kylmä ja kotiin vielä pitkä matka. Minä lasken oman katseeni ja kävelen Malvan luokse.
”Tulehan, pikkupöllö, ettet saa pakkasenpuremia.”
Malva on kuin ei olisi kuullut. Näen, että hän kääntelee jotakin hyvin tärkeää ajatusta mielessään. Minä odotan kärsivällisesti, että hän sanoisi sen ääneen, mutta ilmeisesti miete on vielä liian tuore siihen.
Tai sitten Malva itse on liian uupunut. Hänen kasvonsa ovat hautautuneet lähes kokonaan villaisen huivin taakse, mutta huomaan silti väsymyksen merkit. Meillä molemmilla on ollut pitkä päivä.
”Haluatko tulla reppuselkään?” kysyn.
Se onnistuu herättämään viimein siskoni huomion. Vihreät silmät kääntyvät minuun metsänkirkkaina ja valppaina. ”Voinko?”
”Mm. Mutta vain vähäksi aikaa. Sinun pitää myös sanoa heti, jos sinun tulee kylmä. Lupaatko?”
”Lupaan”, Malva sanoo yhtä vakavasti kuin jos kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Kumarrun niin, että hän kykenee kömpimään selkääni. Pienet kädet kietoutuvat lujasti olkapäitteni ympärille. Ele on vieras ja tuttu samalla kertaa: siitä on aikaa, kun olen viimeksi kantanut häntä näin.
Suoristautuessani tunnen, että Malva on kevyt, kevyt. Paljon kevyempi kuin hänen ikäisensä tytön kuuluisi olla. Tieto kuristaa hetken kivuliaasti kurkkuani, mutta karistan tunteen pakolla pois. Ei nyt.
Kestää silti hetki, että kykenen puhumaan. Kun niin viimein on, etsin ääneeni arvokkaalta kuulostavan sävyn: sellaisen, jota olen kuullut parempiosaisten miesten käyttävän Kalhaman markkinoilla. Sanon matalasti:
”Tervetuloa Pohjoistuulen selkään, arvon neiti. Toivottavasti tiedätte, että kyseessä on hyvin suuri kunnia. Minne haluaisitte matkustaa?”
Malvalta pääsee kikatus, hänelle harvinainen. Se tuntuu jokaisella kerralla aivan lahjalta. ”Kotiin, kiitos.”
”Vai niin. Ja missäs se sellainen koti on?”
Malva ohjeistaa minua pitkään ja tarkasti, kuin todella olisin taianomainen tuuli hänen siskonsa sijasta. Minä puhelen hänelle vielä jonkin aikaa Pohjoistuulen äänellä, minkä jälkeen me vaivumme molemmat hiljaisuuteen. Yritän parhaani mukaan olla ajattelematta hänen keveyttään, sitä että ilman vaatekerrosta tuntisin helposti, kuinka laiha hän on. Katsomattakin tiedän, että Malva on alkanut jälleen tiirailla taivaalle.
”Alisa.”
”Mmm?”
”Kuka on oikein tehnyt tähdet?”
”Tehnyt?” toistan hiukan yllättyneenä.
”Niin. Sade on syntynyt etelässä asuvan jättiläisen kyynelistä, kesämyrskyt taas maagien taikuudesta. Joten kuka on tehnyt tähdet?”
Malva tahtoo minun kertovan hänelle sadun, tarinan. Mutta en muista yhtään kertomusta tähdistä tai talvisesta taivaasta.
Isä olisi varmasti keksinyt jotakin.Ajatus täyttää minut sekä surulla että päättäväisyydellä. Pysähdyn hetkeksi voidakseni silmäillä Malvan lailla ylös. Mieleeni palaa se mitä ajattelin aiemmin, pakkanen ompelemassa tähdenvaloa tummalle kankaalle.
”Tähdet ovat Pakkasherran, talven kuninkaan, lahja hänen morsiamelleen”, sanon.
”Oh?”
Voin kuulla kiinnostuksen Malvan äänestä. Tajuan olevani siitä suorastaan huojentunut. Ennen kuin idea ehtii karata otteestani, jatkan:
”Hänen morsiamensa on nimittäin Iltarusko. Muistatko sen yhden satukirjan kuvan, naisen, jolla on vahvat kasvot ja jonka hiukset laskeutuvat tämän harteilta selkään kuin purppuranpunertava huntu? Se on hän. Iltarusko on aina kauneimmillaan talven kylmimpinä kuukausina, koska hän rakastaa niiden valtiasta, ja niiden valtias rakastaa häntä. Siksi Pakkasherra, joka talvi, valmistaa yötaivaasta hienointa mahdollista kangasta ja kirjoo siihen huolellisin pistoin tähtiä.”
”Miksi?”
Mietin hetken. ”Jotta Iltarusko voisi pukeutua hänen luonaan valoon myös pimeyden laskeuduttua.”
”Tähtitaivas on siis mekko?” Malva tahtoo tietää. ”Sellainen kuin satukirjan kuvassa?”
En ole varma, mitä kuvaa hän tarkoittaa, mutta nyökkään. ”Minä – luulisin niin. Kyllä. Pakkasherran itsensä tekemä. Silloin kun me näemme tähtiä, hän on parhaillaan tarkastelemassa kättensä jälkeä, tekemässä siihen korjauksia. Kuten huomaat, hän tekee niin usein, vuosi toisensa perään. Tähdetön taivas tarkoittaa taas sitä, että Iltarusko on hänen luonaan, ja mekko on tämän yllä.”
”Sellaisen mekon tekemisessä on varmasti iso työ”, Malva tuumii, mutta hän sanoo sen arvostavaan sävyyn.
”Totta. Pakkasherra rakastaa morsiantaan kovasti ja on valmis tekemään mitä tahansa hänen vuokseen. Se on hyvän sulhasen, puolison, merkki.”
Malva jää pohtimaan hiljaisuudessa kertomaani. Pikemminkin tiedän kuin näen, että hän ei irrota katsettaan hetkeksikään taivaasta. Myös minä vilkaisen tähtiä, kuvittelen ne hetkeksi aikaa sellaiseksi kuin kerroin: rakkauden ja kiintymyksen osoitukseksi.
Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista valitsin juuri sellaisen tarinan.
Hehkuviinin lämpö on jo haihtunut. Sen sijasta minussa häilyy hetken tunne, jota en halua ajatella liian tarkkaan. Malva ote olkapäistäni on löyhempi kuin hetki sitten. Lasken hänet varovasti seisomaan ja kohennan huonoon asentoon luiskahtanutta villahuivia. Minua tarkkailevat vihreät silmät ovat muuttuneet jälleen vähemmän valppaiksi, uneliaiksi.
”Tulehan, pikkupöllö. Virkistyt kun kävelet vähän. Pohjoistuuli voi ottaa sinut hetkeksi aikaa selkäänsä vielä portilla.”
Me lähdemme kävelemään kotiin käsi kädessä. Tähdet, Pakkasherran lahja morsiamelleen, valaisevat kylmässä kulkuamme. Sen myötä ilta on pimeän ja valon kaunis sekoitus.
