Nimi: Tyhjyydestä nousee
Ikäraja: S
Hahmot: Kaarna, Loveatar
Tyyli: suomalainen kansanusko, angst, draama
Yhteenveto:
Kaarna ei enää halunnut kestää sen kärsimyksen taakkaa.Osallistuu: Lyrics Wheel 16: bonuskierros, Teelusikan tunneskaala II: kärsimys
A/N Näillä näkyminen viimeinen osa Kaarnan ja Loveattaren tapahtumiin! Oli vaikeaa, mutta onneksi
Saappaaton auttoi ja tsemppasi! <3 Lyrics Wheelistä tämä alkoi, Lyrics Wheeliin olkoon päättyvä. Tämän pitäisi olla luettavissa myös ilman noiden edellisten tekstien lukemista.
Aikaisemmin ilmestyneet:
-
Loveatar, K-11
-
Tummaa tukkaa sotkuksi asti, K-15
TYHJYYDESTÄ NOUSEE
Tyhjyys.
Lumi narskui tuohivirsujen alla, kun askeleet lipuivat järven jäällä kirkkaan tähtitaivaan alla. Pakkanen kipristeli poskia, ja hän pyyhkäisi vuotavaa nenänpieltään kintaansyrjään. Kyyneleet polttelivat silmäkulmia. Tuska yritti puskea pinnalle, vaikka hän miten yritti pakottaa sitä pois tietoisuudestaan. Kaarna tarrautui kiinni turtaan oloonsa koko kehollaan ja mielellään. Hän ei halunnut tuntea mitään. Hän ei halunnut ajatella, muistaa.
Hän sulki silmänsä, kun aisti läsnäolon takanaan.
”Mene pois”, hän kuiskasi.
Loveattaren käsi hipaisi hänen selkäänsä. Hän astahti kauemmas. Hetken päästä hän ei enää tuntenut ketään. Luonto oli pysähdyksissä.
*
Pesuvesi oli rauhoittavan lämmintä. Suopaa ei ollut paljon jäljellä, joten Kaarna hankasi kuivattua suopursua paitansa kainaloihin ja huljutti sitä sitten vadissa. Saman kohtalon saivat muidenkin pirttiläisten paidat. Hän jäi sormeilemaan suopursukimppua, ja katkera hymy väänsi hänen suupieliään. Riian lempikukka. Rintakehää vihloi.
Yhtäkkiä hän säpsähti pystyyn ja pyörähti ympäri. Saunan nurkassa seisoi kiukaan vieressä tummatukkainen nainen täysin liikahtamatta. Kaarnan iho nousi kananlihalle.
”Sinä olet täällä”, hän suhahti. ”Joku voi tulla!”
”Kyllä minä tietäisin, jos joku tulisi”, Loveatar vastasi ylimielisellä äänellä.
Kaarnan sydän sykki kuitenkin. Sormet pyörittivät kukkanippua pakonomaisesti. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Et ole käynyt vaaralla.”
Kaarna laski katseensa pesuveteen. Kangas näytti yhä likaiselta, mutta parempaan ei ollut varaa. Riia oli poltettu tuvan parhain vaate yllään.
Hiljaisuus venyi. Kaarna toivoi Loveattaren poistuvan, mutta aisti, ettei jumalatar olisi enää kuunnellut häntä niin kuin silloin järvellä. Ei tämä olisi muuten tullut pihapiiriin. Vaikka Kaarna oli perheestään ainoa, jolla oli aisti tuonpuoleiseen, muidenkin olo saattoi tulla levottomaksi, jos pihassa liikuskeli näkymättömiä voimia. Varsinkin Riian kuoleman jälkeen jokainen oli herkkä tulkitsemaan kaiken vähänkin poikkeavan uuden kuoleman ennusmerkiksi. Vaikka pahin sydäntalvi oli ohi eikä Riian tauti ollut tarttunut keneenkään, kukaan ei osannut rentoutua. Varsinkaan Kaarna.
Hän pidätti hengitystään tuntiessaan itkun värähtävän kehossaan. Rintakehää vihloi entistä voimakkaammin. Loveatar astui hänen eteensä ja tarttui häntä käsistä.
”Kaarna”, jumalatar kuiskasi. Tämän äänessä oli voimaa, ja se kaikui rehellisempänä kuin aiemmin.
Kaarna tunsi väkensä hitaasti vastaavan jumalattaren läsnäoloon. Hän tahtoi vetää kätensä takaisin itselleen, turvaan, mutta samalla hänessä takoi ajatus siitä, miten kaikki olisi toisin, jos hän olisi ottanut kaiken Loveattaren tarjoaman voiman vastaan aiemmin. Riia olisi vielä elossa. Hän olisi pelastanut tämänkin talven aikana monta kyläläistä, jos olisi kyennyt enempään. Niin moni oli jo kuollut, ja hautarovioita sytytettäisiin vielä useita ennen muuttolintujen paluuta.
Hän kohotti hitaasti katseensa. Loveatar hymyili, eikä Kaarna ollut nähnyt tämän kasvoilla koskaan niin aitoa, vastaanottavaa ilmettä. Jumalatar kietoi hänen kätensä hitaasti lantionsa ympärille ja painoi huulensa Kaarnan huulille. Suorat hiukset pyyhkivät sileinä Kaarnan kyynelistä märkiä poskia.
”Kaarna”, Loveatar kuiskasi uudestaan vasten hänen huuliaan. ”Anna minun auttaa.”
Kaarna sulki silmänsä ja antautui Loveattaren syleilyyn. Takaraivossa jyskytti vanha tuttu ääni siitä, että hän teki väärin, että hänen pitäisi pysyä kaukana jumalattaresta, että tämä yritti vain hyötyä hänestä, että hänen perheensä hylkäisi hänet, mutta nyt Kaarna sulki sille korvansa. Riian, kauniin ihanan Riian, kuihtunut varsi korvensi hänen sisintään. Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Riian silmät olivat lasittuneet ja henki oli poistunut tästä. Pikkusisko oli vienyt mukanaan valtavan palan Kaarnaa, eikä hän halunnut enää kestää sen kärsimyksen taakkaa. Hän ei halunnut enää lisää aukkoja rintaansa.
*
Oli vuorokauden syvin hetki, mutta Kaarnaa ei jälleen väsyttänyt. Vaaran laella oli niin pilvistä, ettei maisemaa saatikka tähtitaivasta näkynyt. Silti hän istuutui tutulle puunrungolle ja jäi odottamaan.
Yö oli pysähtynyt.
Vieno tuulenhenkäys pyyhkäisi kevättalvisen tienoon yli.
Mikään ei liikkunut. Mistään ei kuulunut oravan kynsien rapinaa männyn rungolla, korppi ei huutanut metsän yllä. Kaarna istui rungollaan täysin yksin.
Hän ei ollut nähnyt Loveatarta sen päivän jälkeen.
Nicole Dollanganger - Phantom Pains
You're the phantom pains
The ache that won't go away
Never had you, so how did I lose you?
I already felt you before I even knew you
I know it's just the remnants
I'm only feeling handprints
Of your past aggressions
I'm just playing with your shadow
You're the phantom limbs
A ghost hanging off of my skin
I could reach out and touch you, I swear
But you're not really there
You're the legs that hurt
When they aren't there at all
You're the broken bones
And the bleeding nose
Just the marks of a ghost
And I know it's just the remnants
I'm only feeling handprints
Of your past aggressions
I'm just playing with your shadow
I know you're just my phantom pains
You're the ache that won't go away
And we'll never be close enough to know
What a waste