Ficin nimi: Poltetun oranssin kajoa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Paritus: Zarkon/Honerva
Genre: Draama, ehkä jotain pientä herttaista
Summary:
”Olisin voinut alkaa suunnitella paluuta Daibazaaliin välittömästi, mutta tunsin halua nähdä teidät sitä ennen.”A/N: Vihdoin sain kirjoitettua näistä kahdesta, ja mukana tuli terve annos feelssejä, koska ah ja voih.
Velipoika saa syytökset eksoottisista nimistä. <3 Osallistuu haasteisiin Perspektiiviä parittamiseen (canon) ja Het10.
***
Altean maan tunteminen jälleen jalkojen alla on sekä miellyttävää että helpottavaa. Menestyksekkäästi solmittu yhteistyösopimus Ehryen planeetan kanssa antaa kuningas Alforille runsaasti ylpeydenaihetta, ja tämän rattoisat sanat soljuvat kenen tahansa vastaantulijan korviin sitä mukaa, kun he kävelevät kohti palatsin laboratorioita. Zarkon kuuntelee oikeastaan vain puoliksi, sillä Alfor kertaa monia asioita, joita hän on jo ehtinyt kuulla. Hän olisi voinut alkaa suunnitella lähtöä takaisin Daibazaalille heti tehtävän loppuun suorittamisen jälkeen, mutta Alteaan jääminen vielä toviksi on houkuttanut enemmän. Tiedemiesten kanssa keskustelu olisi aina hyödyllistä.
Alfor jättää hänet hetkeksi yksikseen vaihtaakseen muutaman sanan johtavien tutkijoiden kanssa. Zarkon silmäilee läheisessä koristeellisessa pullossa leijuvia kiteitä. Uteliaisuudessaan hän on vähällä koskettaa pullon kiiltävää pintaa, mutta aie estyy ystävälliseen kehotukseen pysytellä etäämmällä.
”Siihen ei ole suotuisaa kajota paljain käsin.”
Zarkon ryhdistäytyy kuin piiskaniskusta ja kääntyy kohti valkeisiin työvaatteisiinsa pukeutunutta alkemistia.
”Neiti Honerva”, hän rykäisee virallisen kuuloisesti.
”Herrani”, Honerva nyökkää takaisin. ”Tuotteko jälleen hyviä uutisia?”
”Kyllä. Kuningas Alforin solmiman yhteistyösopimuksen ansiosta Ehrye on valmiina tarjoamaan tutkimuksianne varten planeetan tunnusomaisia mineraaleja sekä niihin erikoistuneita tutkijoita avuksenne. Kuulemani perusteella kyse on planeetan kuiden kuoressa esiintyvästä... tuota...”
Zarkon käsittää unohtaneensa aineen nimen, mutta Honerva näyttää innostuneelta.
”Olisiko kyseessä mahdollisesti pratoferriitti?”
”Kyllä, sitä se oli”, hän muistaa jälleen. ”Pratoferriittiä.”
”Sehän on suurenmoista! Meillä on Ehryen väeltä runsaasti opittavaa!”
Honervalla toden totta on sievä hymy. Sen asian Zarkon on pannut merkille jo hyvän aikaa sitten, muttei edelleenkään väsy ihailemaan sitä.
”Riensimme tänne heti saavuttuamme, jotta kuningas Alfor voisi kertoa uutiset viipymättä eteenpäin”, Zarkon kertoo ja pakottautuu katsomaan vaihteeksi pöydälle koottuja mittalaseja. Honervan läsnäolo on ensihetkestä alkaen ollut oudon sähköistävää, eikä tunne ole helpottanut muutaman fiibin tuntemisen jälkeenkään.
”Olette varmasti väsynyt”, Honerva sanoo myötätuntoisesti.
”En suinkaan”, Zarkon vastaa vähätellen. ”Olisin voinut alkaa suunnitella paluuta Daibazaaliin välittömästi, mutta tunsin halua nähdä teidät ennen sitä.”
Honerva vaikuttaa yllättyvän hänen sanoistaan, mutta hymy tämän kasvoilla säilyttää lämpönsä. ”Voinko auttaa jotenkin?”
”Uskoisin niin. Katsokaahan.” Zarkon ottaa esiin Ehryen kuningattarelta saamansa kolmion muotoon sulatetun metalliamuletin. ”Tiedättekö ehkä jotain tällaisesta?”
Honerva ottaa korun vastaan. ”Mistä se on peräisin?”
”Se oli kiitos Ehryen kuningatar Suletulta.”
Honerva katsoo amulettia joka puolelta, juoksuttaa sormeaan lempeästi yläreunasta kohti kapenevaa kärkeä ja laittaa merkille koristeelliset kuviot.
”Kovin kiehtovaa... Se tuntuu melkein elävältä.”
”Taikuuttako?”
Alkemisti pudistaa päätään. ”Ennemminkin puhdasta energiaa. Metalliseoksessa on suuri määrä arabeesia.”
”Vai niin.”
”Näettekö tuon poltetun oranssin kajon?” Honerva astuu lähemmäs ja osoittaa korun pintaa. ”Se on arabeesia, kovin harvinaista jalokiveä.”
”Vai niin”, Zarkon tyytyy toistamaan aiemmat sanansa. Totuuden nimissä hän ei kiinnitä amulettiin juurikaan huomiotaan Honervan seistessä niin lähellä.
Heidän katseensa kohtaavat, ja heikkoudessaan Zarkon antaa itselleen luvan tutkia Honervan kasvoja ensi kertaa muutenkin kuin varkain ja pienin vilkaisuin. Hän syleilee katseellaan tummien ripsien kehystämiä silmiä, Altean kansalle ominaisia merkkejä ja sieviä huulia, joiden hymyssä on niin paljon houkuttavaa salaperäisyyttä.
Sitten Honerva kääntyy jälleen tutkimaan amulettia. Zarkon huoahtaa hiljaa käsittäessään pidättäneensä hengitystään.
”Kuningatar Suletu oli kovin antelias”, tämä virkkoo ja ojentaa korua hänelle takaisin, mutta Zarkon ei ota sitä vastaan.
”Voitte pitää sen. Minulla ei ole sille mitään käyttöä.”
Ehkä hän on kuulostanut välinpitämättömämmältä kuin on tarkoittanut, sillä Honerva kallistaa päätään hieman nuhdellen.
”Arvokasta lahjaa ei pidä väheksymän.”
”En perusta helyistä”, Zarkon toteaa rehellisesti. ”Teille se sopii paremmin. Näyttäisitte... kauniilta.”
Kommentti on jokseenkin kömpelö, etenkin kun se kuulostaa siltä kuin Zarkon ei muuten pitäisi Altean Honervaa suorastaan ihastuttavana. Kuka tahansa, joka rohkenisi väittää sellaista, ansaitsisi käskyn kaksintaisteluun häntä vastaan.
Honerva pujottaa amuletin kaulaansa ja ujuttaa sen takkinsa alle. Kaunis koru tai ei, sen ei sovi olla tiellä työskennellessä.
”Olen hyvin otettu. Kiitokseni teille”, tämä sanoo kunnioittavasti nyökäten.
”Unohtakaa tuo muodollinen puhe”, Zarkon kehottaa hieman vaivaantuneena. Hänen on tehnyt mieli ottaa asia puheeksi aiemminkin. Ei Altean Honervan tarvitse häntä teititellä tai nostaa jalustalle.
”Jos teette samoin”, Honerva virkkoo takaisin.
”Hyvä on.”
Sinunkaupat syntyvät tuossa tuokiossa, mutta Zarkonilla ei ole aavistustakaan, mitä hänen sopisi sanoa seuraavaksi. Nyt kun amuletti on päätynyt parempiin käsiin, hänen ehkä olisi suotuisaa alkaa valmistella lähtöä kotiin. Jokin näkymätön kuitenkin estää häntä vielä poistumasta Honervan seurasta. Tämän kanssa jutustelu on kovin rauhoittavaa.
Zarkon tulee katsoneeksi laboratorion korkeasta ikkunasta punaisen ja kullan sävyillä värjäytynyttä taivasta. Niiden seassa vilahtaa juovia oranssista kuullosta, joka on samanlaista kuin amuletin metallissa. Poltettua oranssia, Honerva oli kuvaillut.
”Ilta on todella kaunis”, hän toteaa asiallisesti. ”Eikö sinustakin?”
Honerva katsahtaa horisonttiin ja vilkaisee sitten häntä hivenen huvittuneena. ”Tuota... päivä on vasta valkenemaisillaan.”
”Niin tietenkin.”
Zarkon olisi voinut vajota mielellään aina Altean ytimeen saakka.
Honerva vie kätensä hänen käsivarrelleen kuin vakuuttaakseen, että oli toisinaan tavallista erehtyä vuorokaudenajasta yhtä hölmösti. Zarkon kuvittelee tuntevansa kosketuksen lämmön paladiinihaarniskansakin läpi.
”Avaruudessa aika ei noudata tuttua kaavaansa. Se on kovin uuvuttavaa.”
”Kestän kyllä uuvuttavuudet.” Sen enempää ajattelematta Zarkon laskee kätensä Honervan omalle, kunnes kuulee kuningas Alforin äänen kutsuvan. Kädet irtoavat toisistaan asianmukaisen etäisyyden päähän, mutta kosketuksen lempeys on yhä läsnä.
Zarkon kääntyy kohti ystäväänsä, joka näyttää kohtalaisen uteliaalta.
”Keskeytinkö minä jotain?”
”Et suinkaan”, Honerva tokaisee, ennen kuin Zarkon on edes ehtinyt harkita avaavansa suutaan.
”Tulin kertomaan, että olen aikeissa palata takaisin. Haluatko vielä jäädä?” Alfor kysyy tutkaillen heitä vuoron perään.
”Minä... tuota...”
”Viivytän teitä turhaan”, Honerva naurahtaa anteeksipyytävästi ja katsoo Zarkonia sillä suloisella vilpittömyydellä, jota hän vaalii sydämensä sopukassa. ”Mene vain.”
Paras vaihtoehto ehkä onkin seurata Alforia toisaalle, niin harmittavalta kuin se Zarkonista äkisti tuntuukin. Hän kuitenkin toimii velvollisuuksiensa sanelemana ja myöntyy. Sillä hetkellä kuningas kaipaa hänen läsnäoloaan enemmän.
”Neiti Honerva”, Zarkon lipsauttaa muodollisesti ja ottaa alkemistin käden jälleen omaansa välittämättä, vaikka Alfor näkisikin sen. ”Kunnes jälleen tapaamme. Jatka hyvää työtä vastedeskin.”
Honerva puristaa hänen kättään takaisin. Tämän rusehtavissa silmissä on kultaa hipova loiste. ”Turvallista kotimatkaa.”
Kävellessään kuninkaan vierellä Zarkon saattaa aistia tämän ympäriinsä juoksentelevat ajatukset.
”Ole vaiti”, hän lopulta murahtaa.
Alfor vilkaisee häntä juuri niin iloisesti kuin olisi voinut olettaa. ”Minä en sanonut mitään.”
”Olit varmuudella aikeissa.”
”Olet vainoharhainen, ystävä hyvä.”
Oli miten oli, pieni hymy ei katoa Zarkonin kasvoilta.
