Rahapaja (La casa de papel): Tänä aamuna heräsin (S, raapalesarja 7/7)

[Lyygia]

Nimi: Tänä aamuna heräsin
Kirjoittaja: Kristen
Fandom: Rahapaja (..Money Heist, La casa de papel, rakkaalla lapsella on monta nimeä)
Ikäraja: sallittu
Genre: slice of life

A/N: Annoin Rahapajalle pikkusormen, se vei koko käden. Olen aivan rakastunut tähän sarjaan ja näihin hahmoihin, ja se sai mut viimein vuosien tauon jälkeen kirjoittamaan suomenkielistä fanifiktiota. Raapalesarja osallistuu Spurttiraapaleen 30. kierrokselle, ja raapaleet eivät liity toisiinsa muuten kuin sen puolesta, että ne kaikki sijoittuvat luostariin, jossa iloinen joukkiomme oli 3. kauden alussa (ja toki flashbackeissa sen jälkeenkin.) Julkaisen nämä sitä mukaa, kun saan niitä viikon aikana kirjoitettua. Spoilerivaroitus: spoilaa sarjan 2. kauden loppua ja varmaan jotenkin myös 3.& 4. kauden tapahtumia.

1. Arki (Tokio, 350 sanaa)

He ovat olleet luostarissa muutaman päivän, kun elämä alkaa muistuttaa jotain entistä. Professorin Espanjan pankin turvajärjestelmistä kertovaa luentoa kuunnellessaan Tokio voi melkein kuvitella olevansa taas Toledossa. Jopa liitu kirskuu taulua vasten samalla tavalla.

Menneen illuusio, josta hän haluaisi kovasti pitää kiinni, rikkoutuu silloin, kun Denverin typeryyksille ei hymähtele Moskova vaan Monica, eikä Professorin lauseita jatka Berliini vaan Raquel. Todellisuus kiristää sydäntä erityisesti silloin, kun hän kääntää päänsä etsiäkseen Rion nauravia silmiä ja löytää vain Marseillen tutkimattomat kasvot.

Sellaisina hetkinä Tokio antaa surun ja katkeruuden aallon pyyhkäistä ylitseen. Yleensä sillä ei ole tilaa viipyä kauaa, sillä Professorin osallistava opetustyyli ei jätä tilaa lusmuilijoille. Ja vaikka kyseessä olisi pelkkää kuuntelua vaativa luento, joka antaisi mainiosti aikaa syyllisyydessä vellomiseen, Nairobi on nopea huomaamaan jonkin olevan vialla.

Nairobin tapa ratkaista tilanne on viedä Tokion ajatukset muualle, ja hänen keinonsa siihen on ryhtyä koulukiusaamaan ketä vain lähellä olevaa, yleensä Bogotáa, joskus Palermoa, usein Tokiota itseään. Pieni väittely piristää ketä vain, paitsi Professoria, joka näyttää sellaisina hetkinä aina siltä, että mieluummin hyppäisi luostarin ikkunasta kuin tekisi heidän kanssaan yhden yhtä ryöstöä.

Vaivihkaa oppituntien täyttämät päivät alkavat tuntumaan arkisilta, ja Professorin tarkkaan kuratoima lukujärjestys antaa Tokion olemiselle kehykset. Hän epäilee, että Professori antaa eniten tekemistä hänelle sen takia, ettei hän jäisi yksin ajatustensa kanssa liian pitkäksi aikaa. Joskus aiemmin, tai oikeastaan vain muutama kuukausi sitten, hän olisi rynnännyt Professorin luo ja pakottanut tämän lopettamaan tuollaisen ällöttävän selkeän välittämisen.

Nyt se tuntuu hyvältä. Tokio jättää vastustamisen.

Ilta syvenee, ja ruokasalista kuuluu epämääräistä puheensorinaa. Tokio makaa sohvalla, kasvot haudattuna sohvatyynyihin. Illallinen on katettu, mutta hän ei löydä jäsenistään voimaa siirtyä istuma-asentoon, saati sitten muiden seuraan.

“Hei, ääliö”, Nairobi tokaisee napatessaan sohvatyynyn pois Tokion kasvoilta. Hänen hymynsä on niin leveä, että se melkein tarttuu.  “Ala tulla, minulla on karmea nälkä, ja Monica näyttää surulliselta jos syömme ilman sinua. En kestä sitä.”

“Hänellä on koiranpennun silmät”, Tokio myöntää. Nairobi on usein se, joka nostaa Tokion taas maan pinnalle, kun hän on vajonnut omiin syvyyksiinsä.

Kun Tokio seuraa Nairobia ruokasaliin, kaikki katsovat häntä vähän huolestuneesti, mutta kukaan ei sano mitään. Hän istuu, he syövät, ja kaikki on hyvin ainakin sen illan ajan.

[Vuorna]

Hyvää alkuiltapäivää! Kuten jo tiedät, Rahapaja tempaisi mutkin mukaansa varsin rajusti ja senkin takia mun sydämen täyttää lämmöllä se, että ylipäänsä päätit kirjoittaa suomenkielistä Rahapaja-ficciä ja vielä julkaista sen täällä! Nyt mä pääsen julkisesti julistamaan rakkauttani, ai että.

Kun mainitsit tekeväs tämän Spurttiraapaletta varten ja kurkkasin sanalistaa, jäin kieltämättä pohtimaan, miten saat ne kaikki sanat sisällytettyä tähän luostariskenaarioon. Juuri esimerkiks sana arki olisi ollut semmoinen helppo sisällytettävä esimerkiksi kuvaamaan kenen tahansa arkielämää ekan ryöstön jälkeen. Mutta luostari yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla on tosi hyvä idea, ja pakko sanoa että olin tosi positiivisesti yllättynyt miten hienosti ja kekseliäästi olit saanut arjen sisällytettyä tähän ekaan raapaleeseen.

Ja siis.... eka raapale on Tokiosta??? En ois kyllä arvannut, mutta se toimii tosi hyvin. Tähän oli kivasti sisällytetty myös muita hahmoja, joten pelkästään Tokion pään sisällä ei pyöritty. Professorin osallistava opetustyyli nauratutti, kuten myös Nairobin ura koulukiusaajana. Hienosti olit kanssa kuvannut sen muutoksen, joka Tokiossa on tapahtunut välittämisen suhteen. Ja Nairobi, ihana Nairobi, joka pitää huolta Tokiosta. Vaikka Tokio ei kuulu mun lempihahmoihin, välitin hänestä kovasti tän raapaleen ajan. Taitavaa sulta.

Sun kirjoitustyyli on aina yhtä kiva, tykkään tosi paljon sun kekseliäisyydestä sanojen kanssa. Hahmot on myös varsin todenmukaisia, ja se jos mikä ilostutti! Otsikon intertekstuaalinen viittaus on huikea ja se oikeestaan sopii tälle tekstille erinomaisesti. Odotan seuraavaa osaa innolla, kiitos <3

[Lyygia]

Vuorna: Kiitos kommentista ja kiitos erityisesti siitä, että elät tätä kamalaa fanivaihetta mun kanssa! Yllätyin itekin siitä, että tuossa ensimmäisessä raapaleessa se oli nimenomaan Tokio, joka mua puhutteli - eipä kuulu hän munkaan lempihahmoihin. Nairobin ja Tokion dynamiikka on musta tosi mielenkiintoinen, ja saatan syventyä siihen enemmän jossain vaiheessa viikkoa, saa nähdä. Seuraavassa raapaleessa on luvassa lisää yksinkertaista arkea. <3

A/N: Spurttiraapale nro. 2! Päivän sana oli sormustin, joka aiheutti aluksi melkoista kulmien rypistelyä, mutta samalla slice of life -tyylillä mennään kuin ensimmäisessä raapaleessa.

2. Sormustin (Monica, 350 sanaa)

Monica risti-istuu ikkunasyvennyksessä kirjontakehys käsissään, kirjontaneula varovaisesti suupielessä. Hän ei ole aivan varma siitä, mitä on tekemässä. Epävarmuutta hän kompensoi päättäväisyydellä - hän haluaa antaa Cincinnatille jotain tekemäänsä. Jos työstä tulee sysiruma, uuden tekeminen saa toimia ylimääräisenä motivaationa palata takaisin kotiin Espanjan pankista.

Kirjontavälineet löytyivät ompelukorista, heidän makuuhuoneensa pimeimmästä nurkasta. Monica oli ensin yrittänyt jatkaa korista löytynyttä nukkavierua villasukan vartta, mutta siihen hänen rajatut taitonsa eivät olleet riittäneet. Ristipistoihin hän oli päätynyt korissa olleen kukkienkirjontaohjeen kautta. Neilikat ovat muutenkin hänestä kauniita.

Kirjonnan lomassa ajatukset karkaavat helposti muualle, ja toinen toistaan synkempiä aiheita käsittelevät oppitunnit jättävät usein jälkeensä tummia mietteitä.

Ennen rahapajan ryöstöä kuolema oli hänelle vieras ajatus. Kun suurin murhe on se, mihin mennä after workeille, ei ylimääräinen synkkyys löydä tilaa. Viimeisen parin vuoden aikana Monica on kuitenkin tullut hirvittävän tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan. Hän on ollut panttivankina, tullut ammutuksi, rakastunut ryöstäjään, paennut poliisia kyseisen ryöstäjän kanssa, saanut lapsen. Vähemmästäkin ryhtyy pohtimaan elämän prioriteetteja.

Kuolemaa ei kuitenkaan sovi ajatella liikaa, varsinkaan kun on usean kansainvälisen poliisiviraston etsintäkuuluttama. Silloin mahdollinen kuolema kuuluu asiaan, ja jatkuva pelkääminen tekisi elämisen mahdottomaksi. On totta, että rahapaja muutti Monican koko elämän, mutta hän ajattelee sen pikemminkin vapauttaneen hänet.

Monica hätkähtää, kun ulkoa kuuluu kiljaisun säestämää kovaäänistä naurua. Helsinki ja Nairobi ovat heittäneet ämpärillisen vettä aurinkoa ottavan Tokion niskaan. Yllättävä kylpy ei liiemmin tunnu suututtavan Tokiota, joka ainakin äänistä päätellen tikahtuu nauruun. Monicaakin naurattaa, kun hän kurkottaa nostamaan hätkähtäessä pudonnutta sormustintaan.

Sormustimen rosoinen pinta tuntuu viileältä hänen sormiensa alla. Tokion, Helsingin ja Nairobin välinen selkkaus on saanut hänen mielensä levottomaksi, ja hän pakkaa keskeneräisen työnsä pois. Hän haroo hajamielisesti hiuksiaan ja toivoo samalla, että ihmiset saisi suojattua yhtä helposti kuin sormenpään.

Monica venyttelee jähmettyneitä raajojaan ja on aikeissa lähteä herättämään päiväunilla olevaa lastaan, kun kulman takaa kuuluu tuttuja ääniä. Niiden lähteenä on Raquel, jolla on virkeä Cincinnati sylissään.

“Hän heräsi ja itkeskeli ikäväänsä”, Raquel selittää tarjotessaan taaperoa Monican syliin. “Näin sinut aiemmin ikkunasta, ajattelin että olisit vielä täällä.”

Monica ottaa lapsen käsivarsilleen ja hymyilee leveästi sekä yhtäkkiä ilostuneelle Cincille että Raquelin lempeille silmille. “Vielä täällä”, hän varmistaa ja hautaa kasvonsa lapsensa hiuksiin. Tällaisia hetkiä ei koskaan ole liikaa.

[Vuorna]

Hyvää keskiviikkoa! Vielä oli tosin tiistai kun tän tokan raapaleen luin, ja se aiheuttikin mussa kovin lämpimiä tunteita ihan heti alusta alkaen. Siinä missä Tokio ei kuulu mun suosikkeihin, Monica on ehdottomasti yksi heistä. Isosti siitä syystä olin tosi iloinen nähdessäni tän sormustin-raapaleen keskittyvän häneen, Monican sisäisiin mietteisiin ei juuri sarjassa päästä keskittymään ja just niitä kaipaan joka solullani

Sormustin on tän Spurttiraapale-kierroksen hankalimpia sanoja, mutta senkin olit erinomaisesti ja luontevasti sisällyttänyt tähän! Mielikuva ristipistoja harrastavasta Monicasta on hirveän sympaattinen, ja sen yhdistäminen just noihin sisäisiin mietteisiin oli fiksu veto. Tuleehan sitä toki mietittyä, miten hurjasti Monican elämä ekan ryöstön myötä muuttui, mutta eipä sitä oikein kunnolla sisäistä ennen kun sen pistää sanoiksi.

On totta, että rahapaja muutti Monican koko elämän, mutta hän ajattelee sen pikemminkin vapauttaneen hänet.

Monican elämästä ja päätöksistä voisin kirjoittaa varmaan jonkun esseen, mutta sen sisällön voisi hyvin tiivistää myös tähän virkkeeseen. Hieno oivallus!

Tykkään edelleen paljon siitä, miten muut hahmot ovat esillä, vaikka nää raapaleet onkin keskittynyt enemmän yksittäisiin hahmoihin. Esimerkiksi tuo Tokio-Helsinki-Nairobi -maininta oli kiva, ja varsinkin Raquel ja Cincinnati yhdessä! Sarjassa näkyy valitettavan vähän Raquelia bondaamassa muun tiimin kanssa, joten senkin takia oli vallan ihanaa, että hänet olit lisännyt tähän.

ja toivoo samalla, että ihmiset saisi suojattua yhtä helposti kuin sormenpään.

Tämä oli ehdottomasti mun lempikohta tästä raapaleesta! Upeasti sait otettua tuon sormustin-sanan ja linkitettyä sen vielä vahvemmin tekstiin, ja vielä tavalla, joka on erittäin sopiva myös Monicalle.

Tykkäsin, rakastin, pidin, mitä tässä nyt voi sanoa. Nää on tuottanut mulle valtavasti iloa, odotan innolla tämänpäiväistä raapaletta ja sitä, miten oot keksinyt sen toteuttaa. Kiitos <3

[Lyygia]

Vuorna: Kiitos kommentista, se oli valtavan kiva! Monican pään sisään oli helppo mennä, ja hän on kyllä yks sarjan kiehtovimmista hahmoista ihan jo kehityksensä myötä! Tän sarjan ongelma on se, että kaikki hahmot on niin kiinnostavia, mutta raapalemitassa ei kaikkiin ehdi keskittyä - pitää jotenkin tunkea muitakin näihin. XD Oon niin samaa mieltä siitä, että Raquelin ja muiden bondaamista pitää saada lisää! Vitoskausi, kuule toiveemme, pliis!

A/N: Päivän sana oli linja, ja jostain syystä ensin tuli mieleen Professorin valittu linja eli säännöt ja niistä poikkeaminen. Tässä myös jotain, mikä sarjassa on jäänyt vähän vähemmälle - Raquel ja Sergio ihan vaan keskustelemassa, eikä esim. riitelemässä tai panemassa.

3. Linja (Sergio/Raquel, 350 sanaa)

“Se sinun sääntösi oli kyllä alusta alkaen tuhoon tuomittu.”

“Mikä niistä?” Sergio kysyy ja kääntyy kohti Raquelia, joka makaa sängyllä silmäillen kirjahyllystä löytynyttä dekkaria.

“Se ensimmäinen tietenkin”, Raquel sulkee kirjansa ja kohtaa Sergion katseen, “Ei henkilökohtaisia suhteita? Oikeasti? Vaikka otit veljesi sinne? Ja Moskovan ja Denverin?”

“Me olemme keskustelleet tästä aikaisemminkin”, Sergio huokaisee mutta hymyilee silti. He ovat kyllä käyneet rahapajan ryöstöstä kaiken läpi pienimpiin yksityiskohtiin asti, mutta luostarissa olo ja seuraavan ryöstön suunnittelu palauttaa helposti menneet mieleen. “Miten se nyt tuli mieleen?”

“Tässä kirjassa on mielenkiintoinen juonikuvio. Mahdoton rakkaustarina, viisas ja uskomattoman upea naiskomisario, vähän typerä rikosjoukon johtaja, kuulostaako tutulta?”

“No, itse asiassa...” Sergio aloittaa, mutta Raquelin kulmien kohotus saa hänet lopettamaan nopeasti. Raquel on tehnyt selväksi, että hän ei etsi joka vitsiinsä tyhjentävää vastausta, ja Sergio on kehittynyt sen tunnistamisessa melko taitavaksi.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Raquel jatkaa keskustelua juuri siihen suuntaan, johon Sergio ei välttämättä olisi sen halunnut menevän.

“Täällä on kaksi pariskuntaa, vähän liikaa flirttailua ja rakkaudessa riutuva Tokio. Se niistä henkilökohtaisista suhteista”, Raquel toteaa, ja Sergio vastustaa kiusausta kääntää katseensa takaisin loputtomiin paperikasoihin.

“Niin”, Sergio myöntää, kun ei halua muuta sanoa. Raquel ei varsinaisesti kysynyt, mitä mieltä hän on asiasta, mutta on hän asiaa miettinyt. Jos miettimisellä siis tarkoitetaan muutamaa henkistä romahdusta ja yhtä tuhottua nyrkkeilysäkkiä.

Kuten yleensä, Raquel on oikeassa. Jos henkilökohtaisten suhteiden välttely oli vaikeaa aiemmin, nyt se on mahdotonta. Sergio tuntee olevansa entistä enemmän vastuussa kaikista joukon jäsenistä, koska hän on repinyt heidät takaisin elämään, johon kukaan ei aikonut palata.

Sergio odottaa kauhulla sitä, että hänen täytyy ryöstön aikana toimia mahdollisimman objektiivisesti. Ennen kyky erottaa tunteet toiminnasta oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan, mutta nyt hän ei ole varma, pystyykö siihen lainkaan. Alitajuisesti hän tietää myös, että jos hän osaisi vielä toimia objektiivisesti, he eivät olisi luostarissa nyt. Espanjan pankin ryöstäminen Rion pelastamiseksi on aivan tuhoon tuomittu idea. Silti he ovat tekemässä sen.

“No”, Raquel, ikuinen neuvottelija, on taipuvainen kompromissiin. “Mietitään sitä myöhemmin.”

Sergio nyökkää, vaikka kurkkua kuristaa. Linjasta poikkeamisen tunne on hänelle uusi ja epämukava. Hän tietää rikkoneensa omia sääntöjään, eikä voi karistaa mielestään tunnetta siitä, että joutuu vielä maksamaan kalliisti.

[Vuorna]

Noniin, torstain puolelle on päästy ja meikämandoliini on täällä jälleen uuden kommentin kanssa. Parasta tässä spurtissa on ehdottomasti se, että uusi raapale tulee joka päivä! Ei ehdi vieroitusoireet liiaksi iskeä kun jo pääsee lukemaan lisää Tykkään myös siitä, että nämä raapaleet eivät sinänsä liity toisiinsa – sen myötä pääsee keskittymään eri hahmoihin, mistä ainakin itse oon nauttinut kovasti.

Päivän aiheeseen: linja oli semmoinen sana, josta mun oli kauhean vaikea edes lähteä spekuloimaan sitä, mihin suuntaan sen viet. Toisaalta kyllähän mun olisi pitänyt arvata, ettet kestä paria päivää pidempään olla kirjoittamatta Raquelista sen syvemmin. Joka tapauksessa Sergioon ja Raqueliin keskittyvä raapale ilahdutti kovasti: komppaan sua suuresti siinä, että sarjassa näitä kahta ei juuri ole nähty ihan vaan keskustelemassa, vaikka heidän kohdallaan sitä on kyllä varmasti harrastettu. Muutenkin tykkäsin paljon siitä, miten tästä raapaleesta kävi hyvin ilmi se, että Sergio ja Raquel ovat tosiaan oppineet tuntemaan toisensa!

Raquel on tehnyt selväksi, että hän ei etsi joka vitsiinsä tyhjentävää vastausta, ja Sergio on kehittynyt sen tunnistamisessa melko taitavaksi.

Esimerkiksi tämä! Espanjan kiusallisin mies on vihdoin oppinut ihmissuhdetaitoja! Pari vuotta paratiisissa Raquelin kanssa on selkeästi tehnyt Sergiolle hyvää. Raquelhan on uskomaton ja oot hienosti kyllä myös hänen kauttaan sanoittanut varmaan jokaisen sarjan katsojan ajatukset tuosta Sergion ensimmäisestä säännöstä, joka farssasi jo heti lähtöviivalla.

Mä pidin todella paljon tavasta, jolla sä käsittelit tuota spurttisanaa. Sergio olisi varmaan tarvinnut ylimääräiset pari kuukautta sen keksimiseksi, miten olla objektiivinen ryöstön aikana, mutta toisaalta sehän oli nyt lähtökohtaisestikin ihan tuhoon tuomittu ajatus – sekä ryöstö että objektiivisena pysyminen. Kuten mainitsit myös tekstissä, objektiivisuus menetettiin jo silloin, kun pankkiin päätettiin lähteä. On hirveän mielenkiintoista, miten loppujen lopuksi Sergio yritti kynsin hampain pysyä objektiivisena, mikä sitten johti heidät vain pahempiin ongelmiin.

Olisin voinut luulla, että tämän parituksen ilmestyessä tähän raapalesarjaan, kyseessä olisi yksinomaan jotain kivaa ja söpöä paikkaamaan sarjan virheitä (tyypit eivät edes näe kertaakaan neloskaudella, smh), mutta en kyllä pettynyt vaikkei niin ollut! Tuo ihan viimeinen virke ns. tuli mun kotiin ja veti maton jalkojen alta! Kun tietää, mitä kaikkea hirveää tokan ryöstön aikana tapahtui, maininta Sergion objektiivisuuden seurauksista oli erittäin vaikuttava. Ja siis ei huolta, vaikkei tämä ollutkaan mun kaipaama parisuhdesöpöstely, oli tämä parempi näin! Ja olihan tässä nyt runsaasti sisältöä myös Sergion ja Raquelin parisuhteesta sekä yksinomaan se, että he keskustelivat panemisen/riitelyn sijaan, teki tästä aivan loistavan ja just sellaisen, jota oon joka solullani kaivannut. Kiitos jälleen hienosta tekstistä, sun tapa kirjoittaa tästä sarjasta ja eritoten Raquelista (ja vähän myös Sergiosta) on kyllä loistava!

[Lyygia]

Vuorna: Kiitos kommentista, ihanaa että jaksat joka päivä niitä jättää! Raquel on tosiaan elämäni rakkaus, ja sen myötä myös Sergion ja Raquelin dynamiikka kiinnostaa. Nauroin muuten varmaan puoli tuntia "Espanjan kiusallisimmalle miehelle", koska, no, truer words were never spoken. Oon näitä kirjoittaessa huomannut, että tää luostariin sijoittuminen aiheuttaa semmoisen ongelman, että en malta vastustaa kiusausta vääntää veistä haavassa ja oikein alustaa myöhempiä tapahtumia - kuten vaikka Sergion fiilisfarssia. Parisuhdesöpöstelyä varmaan täytyy jossain vaiheessa kirjoittaa, koska nää tyypit elää mun päässä maksamatta vuokraa. XD

A/N: Uusi päivä, melkein samat kujeet! Mulla on selkeästi paljon sanottavaa näistä hahmoista, kun jokaikinen raapale menee automaattisesti sinne 350 sanaan... Päivän sana on teatteri, ja kuka muukaan siitä voisi tulla mieleen kuin Argentiinan oma drama king Palermo. Olen yleensä pitänyt kiinni siitä, että kirjoitan kaupunkinimillä niistä hahmoista, joista olemme ensin sen oppineet tuntemaan, mutta Palermon kohdalla tuntui luonnollisemmalta puhua Martínista.

4. Teatteri (Palermo, 350 sanaa)

Italian aurinko on pahimmillaan paahtava, mutta se ei Argentiinan alati muuttuvaan säähän tottunutta Martínia hetkauta. Hän on luostarin keittiössä, ja jos häneltä kysytään, hän on siellä viilentymässä. Muiden mielestä hänen motiivinsa on varmaan piileskely, mutta se on tietenkin panettelua, pelkkää valhetta.

Lounas oli edennyt tuttuun tapaan, alkanut aterialla ja jatkunut hänen lietsomallaan sanaharkalla. Jo tavaksi muodostuneiden vähättelevien ja misogynististen kommenttiensa avulla hän oli onnistunut muutamassa minuutissa loukkaamaan suurinta osaa yhteisen pöydän jäsenistä. Ilmapiiri oli muuttunut kuumuudesta huolimatta jäiseksi, ja hetken hiljaisuuden jälkeen Professori oli katsonut tiukasti Martíniin. Hän oli ymmärtänyt ylittäneensä näkymättömän rajan ja poistunut. Se oli tuntunut luovuttamiselta.

“Haista vittu, Palermo”, Tokio oli huutanut hänen peräänsä. Hän oli nauranut leveästi, mutta neiti Tokion sanat olivat silti takertuneet hänen mieleensä. Martín tietää hyvin, ettei hänellä ole oikeutta kohdella muita niin, hän osaa kyllä käytöstavat. Hän ei vain jaksa löytää syitä välittää.

Palermo on röyhkeä, Palermo on karkea, Palermoa ei voi satuttaa. Palermo on esitys, jonka Martín osaa luita ja ytimiä myöten. Hän toistaa sitä päivä toisensa jälkeen ja muistaa aina kumartaa yleisölle, joka heittää mätiä hedelmiä hänen päälleen. Hän kiittää nauraen. Muiden tyytymättömyys saa hänet tuntemaan edes jotain tunnetta, joka ei ole itseinhoa, vihaa tai musertavaa surua. Martín ei varsinaisesti halua olla Palermo, mutta hän joutuu vetämään sen roolin päälleen. Se on ainoa tapa, joka estää häntä vajoamasta takaisin alhoon, jossa hän on viettänyt viimeiset vuodet.

Hän ei ole koskaan ollut erityisen hyvä ihmisten kanssa. Hänen kielensä on liian terävä mukavaan jutusteluun, ja vain harva pääsee hänen seulansa läpi. Itse asiassa siinä on onnistunut vain yksi ihminen. Martín leimautui ensitapaamisella Andrésiin kuin janoinen mies lähteeseen, eikä osaa päästää irti kuolemankaan jälkeen. Hän roikkuu kiinni sielunkumppanuuden siteessä, jonka toinen pää on haudan takana.

Kukaan ei seuraa häntä keittiöön, eikä kukaan ei tule kysymään syytä hänen ilkeille sanoilleen. Hän tietää kyllä, että Marseille ja Sergio puhuvat hänestä, spekuloivat hänen särkyneellä sydämellään. Muilla ei olisikaan syytä seurata häntä, sillä he eivät tunne Martínia, he tuntevat vain kylmän ja kiittämättömän Palermon. He näkevät pelkästään esityksen, pelkän tyhjän kuoren. Kun illan tullen esirippu laskeutuu ja Palermo riisutaan lattialle, jäljelle jää Martín. Eikä takahuoneessa odota kukaan.

[Vuorna]

Perjantai on päivän nimi, mutta torstai jättikin sitten lähtemättömät jäljet muhun. Teatteri oli sinänsä mielenkiintoinen sana, jonka itse yhdistin välittömästi ennemmin just Palermoon kuin keneenkään muuhun (vaikka hyvänä kakkosvaihtoehtona siitä ois kyllä saanut Monica/Denver-kipuilua kun toinen on kulturelli koulutettu ihminen ja toinen höhlä ex-koulukiusaaja), ja olin äärimmäisen iloinen nähdessäni, että olit Palermoon päätynyt. Mutta hei, en mä nyt ihan olettanut päätyväni suunnilleen kiljumaan tyynyyn tunteitani

Mistä sitä nyt ees aloittais! Rakastin valtavasti tuota Martín-Palermo -vastakkainasettelua – jostain kumman syystä se ei oo koskaan juolahtanut mulle mieleen, että Palermo saattais olla pelkkä rooli, jonka Martín on omaksunut selviytyäkseen. Sehän se koko tän raapaleen ideakin oli, ja varmaan juuri sen takia oon nyt vähän rikki Tarjoilit mulle uuden tavan analysoida tätä hahmoa, josta jo valmiiksi pidin, ja oon siitä ihan äärimmäisen vaikuttunut. Ja mun sydäntä särkee ihan huolella! Varsinkaan luostariaikaista Palermoa oli vaikea pitää minään muuna kuin Berliinin henkisenä seuraajana, mutta viimeistään neloskaudella hänestä saatiin kaivettua esiin sympaattisempia puolia. Tää raapale linkitti yhteen juuri luostari-Palermon ja neloskauden lopun Palermon, ja se oli musta erittäin tyydyttävää ja joo, vähän tajunnanräjäyttävää.

Itse asiassa siinä on onnistunut vain yksi ihminen. Martín leimautui ensitapaamisella Andrésiin kuin janoinen mies lähteeseen, eikä osaa päästää irti kuolemankaan jälkeen.

Mietin vähän aikaa, että minkäköhän kohdan haluaisin tästä nostaa erityisesti esille ja valinta oli ihan hiton vaikea! Varsinkin nuo kolme vikaa kappaletta aiheuttivat minussa sellaisen tunnemyrskyn, että oksat pois. Jestas sentään, en oo lakannut ihmettelemästä, miten noin vähillä sanoilla onnistuit purkamaan Palermon alkutekijöihinsä ja osoittamaan miten rikki koko mies on. Martínin ja Andrésin suhteen merkitystä Martínin psyykelle ei voi vähätellä – varsinkaan niitä negatiivisia puolia. Kuvasit hienosti tuota Martínin tietynlaista riippuvuutta Andrésista ja sitä, miten Andrésin menettäminen on vaikuttanut häneen. Sehän se tässä mun sydämen särkikin erityisesti, se miten yksin Martín on ja sen lisäksi hän vielä sabotoi käytöksellään mahdollisuuksiaan luoda ihmissuhteita. Alun vähättelevän ja misogynistisen Palermon ja lopun itseinhossa, surussa ja yksinäisyydessä marinoituvan Martínin välinen kontrasti on myös uskomaton, ja korosti mun mielestä ehdottomasti sitä, miten Palermo on just vain rooli.

Tekisi mieli melkein lainata koko teksti tähän, sen verran vaikuttava kokonaisuus tää oli! 350 sanalla onnistuit sujuvasti tuhoamaan mut ja aiheuttamaan semmoisen tunnemyrskyn, että se tuntuu varmaan siellä asti. Kuten jo todettua, olin osannut vähän jo olettaa että teatterin päivänä kirjoittaisit Palermosta, mutta en ikimaailmassa ois osannut olettaa, että käsittelet sanaa tällä tavalla. Sun tapa oli kuitenkin miljoona kertaa parempi, kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan – tää tietynlainen hahmoanalyysi osui ja upposi erittäin syvälle. Teatteri nivoutui tähän erinomaisesti, mikä on musta myös erittäin vaikuttavaa. Ai että, tää oli niin loistava, että palaan tähän varmasti myöhemmin. Tai sitten hommaan sen huoneentaulun, 350 sanaa mahtuis varmaan kivasti yhdelle seinälle

Jooh, tuntuu vähän siltä, että mun sanat ei oikein onnistu kuvailemaan kunnolla sitä, miten paljon tästä pidin ja miten tajunnanräjäyttävä tää oli! Palermo on yksi mun lempihahmoista ja häneen tällä tavalla keskittyvää tekstiä en oo aiemmin lukenut, joten kiitos ihan tuhottoman paljon tän kirjoittamisesta. Nää hahmot elää myös mun päässä maksamatta vuokraa, joten jään jälleen innolla odottamaan tämänpäiväistä raapaletta <3 Kiitos kun kirjoitat näitä!

[Lyygia]

Vuorna: My most loyal fan, kiitos taas! Palermo on noussut yhdeksi mun lemppareista, ja teatteri kolahti sinne suuntaan aika hyvin. En oo ihan päässyt loppuun asti mun ajatuksissa siitä, mitä mieltä oon Palermosta, mutta tuo eilinen character study oli kyllä miellyttävä tutkimusmatka. <3 Ihanaa että tykkäsit vaikka sitten tyynyyn kiljumisen merkeissä!

A/N: Päivän sana on keltainen, ja se tuotti kyllä vaikeuksia. Siispä jälleen 350 sanaa, mutta tällä kertaa pelkkää huumoria. XD

5. keltainen (350 sanaa)

Kaikkein pahin tapahtuu silloin, kun he sitä vähiten odottavat.

“Olin ajatellut, että voisimme kokeilla tällaista ryhmäytymisharjoitusta. Jokainen ottaa paperia ja liidun, niitä on tuolla sivussa, ja sitten piirtää yhden asian, joka tulee mieleen sanoista Espanjan pankin ryöstäminen”, Professori esittelee ideaansa pitkän pöydän ääreen kerääntyneelle joukolle.

Palermo on ensimmäinen joka vastustelee, ja muut huomaavat olevansa kerrankin samaa mieltä hänen kanssaan. “Ei. Ei käy. Koskin väriliituihin viimeksi kolmekymmentäviisi vuotta sitten, enkä ajatellut aloittaa nyt.”

“Miksi meidän pitäisi ryhmäytyä? Mehän olemme jo ryhmä”, Denver järkeilee. “Tai siis, kyllähän me tunnemme toisemme!”

“Ja miksi nuo liidut ovat keltaisia? Ei keltainen ole hyvä väri piirtämiseen”, Nairobi komppaa muita.

Professori näyttää niin surulliselta vastalauseiden jälkeen, että voisi luulla jonkun tulleen hänen kotiinsa ja varastaneen hänen koiransa. Tai no, kyseessä on Professori, varkauden kohteena olisi todennäköisemmin hänen origamikokoelmansa. Tai kulmalukkokansionsa.

Ensimmäinen, joka säälii Professoria tarpeeksi jopa puolustaakseen ryhmäytymisharjoitusta, on luonnollisesti Raquel.

“Suut kiinni, kynät käteen ja piirtämään”, hän sanoo äänensävyllä, joka voi olla vain parinkymmenen vuoden poliisiuran ja pikkuvanhan lapsen äitiyden tulos. Kukaan ei erityisesti halua piirtää, varsinkaan ryhmäytymisen merkeissä, mutta Professorin surun ja Raquelin jämäkkyyden tuloksena jokainen nappaa välineet ja ryhtyy töihin. Ainakin piirtäminen on miellyttävämpää kuin kuolleen sian leikkely, joka oli ohjelmassa aamupäivällä.

Tehtävä on yksinkertainen, mutta se ei tee prosessista yhtään vähemmän kaoottista. Nairobi kurkkii koko ajan Palermon olan yli ja nauraa hänen piirroksilleen, Tokio on parissa minuutissa katkaissut neljä liitua ja Monica on ulkoistanut tehtävän Cincinnatille. Marseillella on kyllä kynä ja paperia, mutta hän vain istuu ilmeettömänä.

“Nyt voisimme käydä tulokset läpi. Helsinki, näytätkö piirustustasi kaikille?”

“Selvähän se”, Helsinki sanoo rennosti, ja Professori ehtii hetken jo toivoa parasta. Helsinki nostaa piirustuksensa kaikkien nähtäville. Kaikki ovat hetken hiljaa. Sitten repeää riemu.

“Mitä tuossa kuvassa tapahtuu?” Palermo kysyy rikkoen hiljaisuuden.

“Ovatko nuo… ihmisiä?” Monica jatkaa.

“Mitä nuo lasersäteet ovat?” Tokio nauraa.

“Ne ovat kuolleita ihmisiä. Kuolleita. Lasersäteitä… Se on verta!”

“Näyttää lasersäteiltä tosiaan”, Monica sanoo ystävällisesti.

“Keltainen on huono väri veren piirtämiseen”, Helsinki puolustautuu ja näyttää vielä surullisemmalta kuin Professori harjoituksen alussa.

Kenenkään muun piirustukseen ei palata, keltaiset väriliidut pääsevät ansaitulle eläkkeelle ja Professori tulee siihen tulokseen, että ehkä tämän ryhmän on parempi ryhmäytyä luonnollisesti.

[Vuorna]

Iltapäivää! Parin edellisen päivän raapaleet olivat semmoista tunnemyrskyä, että oli tosi ihana lukea vaihteeksi jotain kevyempää! Rahapaja ei nyt varsinaisesti ole mikään komediasarja, joten tämmöinen hassunhauska ryhmähetki kyllä lämmitti sydäntä. Olisipa niitä ollut enemmänkin sarjassa, ne nimittäin vahvistavat tosi hyvin henkilöhahmoja ja heidän välisiään suhteita.

Siis jos Sergio on Espanjan kiusallisin mies, on hän nyt valitettavasti myös Espanjan rassukoin mies. Ryhmäytymisharjoitus ryöstäjäoppilaille? Väriliiduilla? Sergio osaa kyllä olla uskottava pedagogi, mutta nyt mentiin vähän metsään. Tai sinänsähän hän onnistui tavoitteessaan eli ryhmäyttämisessä kun kerran joko joukko oli ensimmäistä (ja varmaan myös viimeistä) kertaa samaa mieltä Palermon kanssa! Mikä voitto. Ja Denverkin sai taas aivosolun lainaan ja osasi todeta jotain järkevää. Senkin takia tämmöinen ryhmäkohtaus oli ihan todella kiva, osaat kirjoittaa näitä hahmoja todella hyvin, joten oli ihana lukea useammastakin samalla kertaa.

Tai no, kyseessä on Professori, varkauden kohteena olisi todennäköisemmin hänen origamikokoelmansa. Tai kulmalukkokansionsa.

Uskomattoman hyvää analyysiä Sergiosta. Origamikokoelman varastaminen olisi varmaan hänelle varsinainen painajainen. Mutta onneksi Raquel ryhtyi puolustamaan harjoitusta! Ja en yhtään ihmettele, että ryöstäjäjoukkio tarttui toimeen – mäkin varmaan tekisin mitä tahansa jos Raquel Murillo niin käskisi. Sitä en myöskään ihmettele, että koko homma olikin sitten kaoottista, ja sen kuvailu oli tän raapaleen isointa antia! Nairobi nauramassa Palermolle, Monica ulkoistamassa tehtävän taaperolle, Tokion vihanhallintaongelmat... Kaikki tää pisti hymyilyttämään ihan todella.

Mä pystyn sieluni silmin näkemään tän hetken, kun Helsinki esittelee piirrostaan. Hiljaisuus ennen riemun repeämistä, joukkion kysymykset ja Helsingin surumielisyys. Olipahan varsin ihastuttavaa! Tykkäsin erityisesti Monican lisäyksistä, ne ilahduttivat mua suuresti. Tämä oli todella kiva, voin vaan kuvitella myös sen hetken, kun Sergio toteaa ryhmäytysharjoitusten olevan heille tarpeettomia. Sain tästä erittäin hyvän mielen, en ois kyllä uskonut että käytät sanan keltainen tällä tavalla, mutta se toimi todella hyvin! Tämmöiset ihanat ns. puuttuvat kohtaukset ovat tosi kivoja, ja semmoisia tän sarjan osalta saa kirjoittaa vaikka kuinka. Kiitos todella paljon jälleen tästä raapaleesta, se piristi kovasti <3

[Lyygia]

Vuorna: Iltaa! Mä olen useasti toivonut että Rahapaja olisi komedia, sitten ei ainakaan tarvitsisi koko ajan pelätä että kehen sattuu seuraavaksi! Mä en tiedä, miksi tuppaan kirjoittamaan Sergiota tuommoisena lussuna, onhan hän oikeasti ihan menevä jäbä, mutta tässä universumissa hän nyt on vähän kiusallinen. XD Samaistun vahvasti kyllä Raquelin seuraamiseen, mäkin tekisin mitä vain jos Raquel käskisi. Kiitos taas kommentista, näitä on ihana kirjoittaa kun tietää et yleisöä on luvassa <3

A/N: Tokavikaa viedään! Päivän sana oli vakaa, ja koska tiedän Vuornalla olleen rankka päivä, päätin kirjoittaa vähän Monica/Denveriä. Toivottavasti miellyttää <3 Olen röyhkeästi pöllinyt Monican ja Denverin toisen lapsen mahdollisen ruotsalaisen nimen eräästä lukemastani ficistä, kiitos ja anteeksi sinne päin. Mielestäni se logiikka (jota Denver tässä esittelee) on huikea. Jos yhden lapsen nimeää Cincinnatiksi, kyllä toisen nimi voi olla vaikka sitten Göteborg tms. 

6. vakaa (Monica/Denver, 350 sanaa)

Sisäpihalla olevat valot valaisevat vieläkin makuuhuonetta, vaikka ilta on kääntynyt yöksi. Joskus muulloin kirkkaus häiritsisi Monicaa, jonka on vaikea saada unta ilman täyttä pimeyttä, mutta nyt hän on muutenkin hereillä. Katsellessaan miehensä vakaita kasvoja ja kuunnellessaan lapsensa tuhinaa hän ajattelee olevansa onnellinen.

Yhden luodin myötä Denver poisti hänen elämästään kaikki murheet opintolainaa ja kusipää-poikaystävää myöten, eikä heidän ole sen jälkeen tarvinnut huolehtia mistään. Professorin kansion ohjeita noudattamalla heillä on aina katto pään päällä, rahaa tilillä - ja toisensa.

Cincinnati äännähtää unissaan. Monica säikähtää yhtäkkistä ääntä, mutta Cinci jatkaa uniaan ja kaikki on hyvin. Cinci on rauhallinen lapsi, nukkunut pitkiä yöunia melkein heti syntymänsä jälkeen.

Denver oli ehdottanut toisen lapsen hankkimista vain muutamaa viikkoa ennen Professorin yhteydenottoa. “Olisihan se kiva, olen aina halunnut ison perheen. Ja Cincikin rupeaa olemaan jo aika iso, leikkikaveria kaipaa. Se olisi käytännöllistäkin, Europolin etsintäkuulutuksessa etsitään pariskuntaa, jolla on yksi lapsi.”

Monica oli hymyillyt niin leveästi, että poskiin oli sattunut. Denverillä on tapana aina perustella kotiin ja perheeseen liittyvät ehdotukset, ja se on Monicasta sympaattista. “Olisihan se ihanaa”, hän oli vastannut. Denverin kasvoille oli noussut vielä hänen omaansakin leveämpi hymy.

Samalla viikolla hän oli löytänyt Denverin lukemassa vanhaa karttakirjaa, joka oli jäänyt heidän bungalowinsa kirjahyllyyn joltain edelliseltä asukkaalta.

“Kiinnostaako maantiede?” Monica oli kiusoitellut Denveriä, ja tämä oli katsonut Monicaan vilpittömin silmin.

“Miltä Uppsala kuulostaisi? Tai Kiiruna?”

Monica oli hämmentynyt, kunnes oli huomannut Denverin karttakirjan olevan auki Ruotsin kaupunkien kohdalta.

“Tiedäthän, lasta varten. Denver ja Cincinnati, Tukholma ja…” Lauseen loppu oli jäänyt roikkumaan ilmaan, mutta Monica oli tajunnut kyllä, mitä Denver yritti sanoa.

“Tietysti, tietysti”, Monica oli sanonut nauraen, “Kiiruna on minusta parempi.”

Kiiruna oli jäänyt puheen tasolle, kun Professori oli kutsunut heidät Thaimaahan. He eivät ole sen jälkeen palanneet aiheeseen, ja kumpikin tietää, ettei enää ole sen keskustelun aika. Heidän elämässään on aika ennen ja jälkeen rahapajan, ja pian siinä tulee olemaan myös aika ennen ja jälkeen Espanjan pankin. Sillä aikajanalla Kiirunan sijoitus on selvä.

Onnellisuudesta huolimatta takaraivossa jyskyttää pelko. Monica ei aio antaa sille valtaa, sillä ei ole tilaa hänen elämässään. Hän, Denver ja Cincinnati palaavat vielä bungalowiin, takaisin siihen vakaaseen maailmaansa, jonka he ovat yhdessä rakentaneet.

[Vuorna]

Iltapäivää! Nämä raapaleet ovat kyllä tosi nätisti rytmittäneet mun viikkoa, näitä on ollut ilo lukea ja kommentoida. Aina saa vähän jännätä, että minkäs kombon olet jälleen keksinyt, ja joka kerta yllätyn iloisesti. Näin kävi varsinkin eilen! Mulla oli kieltämättä vähän raskas päivä, joten Monica/Denver-raapale piristi kyllä kärsivää mieltä oikein urakalla. Musta olikin jo tuntunut, että sanan vakaa voi yhdistää melkein mihin vain (paitsi ehkä Tokioon), joten sen käyttäminen Denverin kasvojen kuvailemiseen oli varsin ilahduttavaa <3 Toki sillä kuvattiin myös Monverin elämän vakautta ennen toista ryöstöä, mutta mun aivot jäivät kyllä vähän kiinni tuohon ekaan tapaan

Käyttääkseni jo aiemminkin esiintynyttä ilmausta, Monica ja Denver asuvat kyllä mun päässä maksamatta vuokraa. Sen takia voisin lukea noin miljoona tekstiä heistä kyllästymättä, mutta harmi kyllä kaikki saatavilla olevat ficit eivät ole näin hyviä! Tapahtumapaikka ja -aika toimivat erinomaisesti, tunnelma tässä oli hirveän sympaattinen vaikka pelko hiipikin mukaan taustalle tuossa lopussa. Mutta ihan kuten Monicakin, mäkään en suostu antamaan sille valtaa! Valitsen keskittyä siihen kuinka söpö tämä oli!

Kieltämättä vakaa sopii minustakin hyvin kuvaamaan Monican ja Denverin elämää rahapajan jälkeen. Pajassa kaikki olikin sitten semmoista kaaosta, mutta Monica on kyllä oikeassa siinä, että sen jälkeen huolet haihtuivat nätisti. Tietysti Arturosta eroon pääseminen oli varsin ideaalia, siihen mieheen verrattuna Denverkin on todellinen nero. Monican ja Denverin perhesuunnittelu oli hirveän sympaattista, jotenkin tuo Denverin logiikka oli suloista ja totta kai kakkoslapsellakin pitää olla kaupunkinimi! Karttakirja auki ja ruotsalaisia kaupunkeja koluamaan, eiköhän sieltä joskus löydy joku kiva kaupunkinimi, ehkä jopa kivempi kuin Kiiruna. No, ainakin mun ajatuksissa Kiiruna ja Ibiza voivat sitten jakaa nimitraumojaan yhdessä terapiassa.

Voi että, tuo lopun tuomiopäivätunnelma riipaisi kyllä kovin. Tätä raapalesarjaa olisi varmasti ihana lukea just kolmoskauden alussa tietämättä mitä kaikkea kamalaa tuleekaan tapahtumaan. Monican usko siitä, miten he tulevat vielä palaamaan bungalowiinsa oli ihailtavaa, ja sopi minusta todella hyvin hänelle. Muutenkin olit tosi nätisti tavoittanut sekä Monican että Denverin henkilöhahmot tässä, Denver oli tässä erittäin kivasti oma vähän himbo itsensä. Cincinnati on aina söpö, ja olit kuvaillut Monican ja Denverin suhdetta tavalla, joka ihastutti mua suuresti.

Tämä oli jälleen ihana! Tuntuu ihan kuin sä kirjoittaisit jotain erittäin sopivia puuttuvia kohtauksia sarjasta, ja oon kaivannut sellaisia niin paljon! Sen takia näitä on niin kiva lukea kun saa hetkeksi keskittyä syvemmin näihin hahmoihin. Kiitos tuhannesti erityisesti Monverin kirjoittamisesta ja muutenkin tästä raapaleesta, en malta odottaa mitä kivaa keksit vikalle päivälle!

[Lyygia]

Vuorna: Buenas noches! Mun ihan eka ajatus oli vakaan kohdalla kirjoittaa Tokiosta, mutta se olisi liipannut aika läheltä ekaa raapaletta, ja toi tokan lapsen nimenvalinta-skenaario kiinnosti lopulta enemmän. Vaikka kuinka paljon Rahapajasta pidänkin, niin mun mielestä siinä keskitytään ihan hurjan paljon vääriin asioihin - kuten vaikka siihen ryöstöön, mua kiinnostaa enemmän nää hahmot ja heidän välisensä suhteet. Sen takia tää raapalointi on ollut niin kivaa, kun saa 350 sanan verran aina syventyä tiettyihin hetkiin.

A/N: Viimeistä viedään tämän sarjan merkeissä! Päivän sana on sarana, ja sen kanssa sai kyllä tapella. Aina kun olen tällä viikolla luullut jonkun sanan olevan hankala, seuraava on sitäkin vaikeampi. Viimeisen raapaleen halusin koko ajan kirjoittaa omasta lempihahmostani, joka on siis Raquel. Tämä sarja on nyt tässä, mutta uskoisin palaavani LCDP-ficcaamisen pariin ennemmin tai myöhemmin. XD

7. sarana (Raquel, 350 sanaa)

Jos joku kysyy Raquelilta, polttaako hän, vastaus on kieltävä. Ei hän polta, ei enää. Ennen Paulan syntymää hän poltti kyllä, mutta lopetti ensin raskauden ajaksi ja lopulta kokonaan, kun Alberto oli sitä ehdottanut. Eron jälkeen hän oli taas aloittanut ja sitten lopettanut, kunnes rahapajan ryöstön jälkeinen stressi oli ajanut hänet polttamaan ketjussa.

Nyt hän on taas lopettanut. Stressi on hälvennyt Kaakkois-Aasian saarien rantaviivoille, eikä kylien pikkukioskeilta löydy sitä ainoaa merkkiä, johon hän suostuu koskemaan.

Lopettamisesta huolimatta Raquel seisoo luostarin porttien ulkopuolella tupakalla, katsellen horisonttiin laskevaa aurinkoa. Bogotá oli hakenut hänelle askin kauppareissulla, ja hän oli tuntenut olonsa aivan teinitytöksi, jolle tuttu setä hakee kaupasta tupakkaa.

Elämä luostarissa on karua ja kiireistä, eikä jätä aikaa ylimääräisille huolille. Hän viettää suurimman osan ajastaan oppitunneilla, joissa hänen roolinsa ei ole aivan oppilaan mutta ei suinkaan opettajan. Ristiriita ei haittaa, kun on tottunut olemaan kuunteluoppilaana koko uransa ajan. Jatkuvan ohjelman hyvä puoli on se, ettei ikävälle jää aikaa.

Uuden ryöstön suunnittelu palauttaa vanhan ryöstön myös Raquelin mieleen. Hän ei ajattele Madridia usein, sillä hänen elämänsä on paljon parempaa nyt. Ei Albertoa, ei ylimielisiä esimiehiä, ei paperitöitä. Lähtiessään kohti tuntematonta hän ei ottanut mukaansa mitään, ja palasi lopulta vain hakemaan tärkeimmät - äitinsä ja tyttärensä.

Lopullisen lähdön myötä hän sulki oven vanhaan elämäänsä, ja aikoo antaa saranoiden ruostua kiinni.

Luostarin portin saranat kirskahtavat käyttämättömyyttään, ja Raquel kääntyy katsomaan tulijaa. Se on Monica, joka virnistää nähdessään Raquelin.

“Pahoilla teillä?”

“Olen lopettanut”, Raquel vastaa kohottaen palavaa savukettaan tervehdykseksi.

“Niin minäkin”, Monica sanoo kaivaen taskustaan tupakka-askia ja sytytintä, ja Raquel hymähtää vitsille. Hän tulee enemmän tai vähemmän toimeen kaikkien joukon jäsenten kanssa, mutta Monican kanssa hän on läheisempi kuin monen muun. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat kumpikin edellisen ryöstön peruja.

Raquel ei koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka hyvä Monica on lukemaan muita ihmisiä. Monica tietää aina, mihin väliin puhua tai milloin olla hiljaa, ja niin on nytkin. He seisovat sanattomina tuulenvireen leikitellessä heidän hiuksillaan. On rauhallinen ilta, ja siinä on hyvä olla.

“Tuletko sisälle?” Monica kysyy hiljaa, kun tupakat on tumpattu. Raquel nyökkää, ja he lähtevät yhdessä. Kun he sulkevat portin perässään, sen saranat eivät enää kirsku.

[Vuorna]

Päivää! Nytkö se sitten on ohi? Mun päivittäinen serotoniininlähde ja Kommentti365-haasteen uskollisin tsemppilähde? Nyyh! No, kuten itsekin totesit jo, ei makeaa mahan täydeltä. Mutta en kyllä tuu pettymään jos (ja ehdottomasti toivottavasti kun) lisää Rahapaja-ficcejä julkaiset täällä. Niitä ei kuitenkaan liian paljon ole, ja sun tapa kirjoittaa näitä hahmoja on ihana.

Vähän uumoilinkin että saattaisit keskittyä Raqueliin vikana päivänä kun pelkästään hänelle omistettua raapaletta ei ollut vielä kuulunut. Sarana on kieltämättä hiukan haastava sana, mutta selviydyit siitäkin lahjakkaasti. Ja Raquelista oli ihan todella mielenkiintoista lukea! Tiedän todella, että hän on sun lempihahmo, joten oli hauska nähdä miten sä kirjoitit hänen ajatuksiaan ja motiivejaan auki. Mun mielestä onnistuit siinä myös ihan älyttömän hyvin. Näinkin lyhyeen raapaleeseen sait sisällytettyä tosi hienosti kaikkea, esimerkiksi tuo koko tupakointikeissi toimi todella hyvin. Ja muistutti mulle taas, millainen persläpi Alberto on! Onneksi Kaakkois-Aasia ja Sergio ovat kohdelleet Raquelia hyvin <3

eikä kylien pikkukioskeilta löydy sitä ainoaa merkkiä, johon hän suostuu koskemaan.

Tää oli jotenkin todella Raquelmainen yksityiskohta, joka ilahdutti mua suuresti. Toki myös se, että setä Bogotá laitetaan kauppareissulla ostamaan tupakkaa on hirveän hauska mielikuva. Osaat kyllä kirjoittaa upeasti just tämmöisiä yksityiskohtia, mulle ne ainakin lisäävät tekstin mielekkyyttä todella paljon.

Lopullisen lähdön myötä hän sulki oven vanhaan elämäänsä, ja aikoo antaa saranoiden ruostua kiinni.

Tämä oli hieno kohta! Hyvin oot yhdistänyt tuon spurttisanan tähän, ja tuo ovivertaus toimii ihan todella kivasti. Etenkin kun sitten luostarin portin saranatkin nitisevät. Iloa minussa on myös herättänyt Monican vahva läsnäolo näissä raapaleissa ja tässä viimeisimmässä myös tuo sun perustelu Raquelin ja Monican läheisyydelle. Se myös toimii tosi hyvin – kun Tokio ja Nairobi o(li)vat parivaljakko, niin kai sitten luonnollisesti uudet tulokkaat Lissabon ja Tukholma bondaavat. Heillä on kieltämättä kivasti yhteisiä tekijöitä, joten toivottavasti siellä Espanjassa olisi tajuttu sama ja lisätty sitten vitoskaudelle lisää materiaalia heistä.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten mietiskelevä ja rauhallinen tunnelma tässä oli. Sai ihan rauhassa syventyä Raquelin mielenmaisemaan ja pohdintoihin, ja myös hänen ja Monican suhteeseen. Minusta tämä oli täydellinen lopetus tälle raapalesarjalle, jossa olikin sitten kaikenlaista pyöritystä! Kirjoitit kivasti tosi monipuolisia tekstejä, joihin tuun varmasti palaamaan myöhemmin. En tosiaankaan oo unohtanut vielä tuota Palermoon keskittynyttä raapaletta, huoneentaulu on melkein jo tilauksessa. Kiitos ihan älyttömän paljon näistä teksteistä, ne ovat ilahduttaneet mun päiviä todella paljon!

[ruttotohtori]

Oijoi, niin ihastuttavaa löytää täältä Rahapaja-ficcejä! Se kun on mun ehdoton lempisarja nykyään kaikista vioistaan huolimatta, ja siitä ei tunnuta ihan hirveästi suomeksi ficattavan niin! Jes! Muistan myös et oon joskus sulta lukenut ainakin jotain Olipa kerran -ficcejä joista pidin, joten vielä enemmän jee!

Tuo ensimmäinen jo ihastutti kovasti. Tokio on oikeastaan varmaan mun least favorite tuosta jengistä, mut tää rapsu oli vaan niin hyvin kirjoitettu et en ees jaksanu välittää, haha. Ja tää jotenkin sopi tosi hyvin hahmoon, voin kuvitella nimenomaan Tokion haikailemassa menneeseen. Vaikka kaikki on sinne kokoontuneet uuden ryöstön pariin, kaikki muut on menneet eteenpäin. Denverillä on Monica, Professorilla on Raquel ja sit Moskova ja Berliini on menneet jonnekin ihan muualle. Tokio on se joka on edelleen paikallaan, koska en tiiä, jotenkin Tokio ei hirveesti tuntunut kasvavan näiden kausien aikana, ja vaikka se yrittikin elämää Rion kanssa niin se sit kaatui ja nyt ollaan tässä ja Tokio on se jolla ei ole ketään ja jonka takia kaikki joutuu vaarantamaan sen mitä ne on saavuttaneet. Onneks sentään on Nairobi tukena, Tokion ja Nairobin ystävyys on muutenkin niin cute af ;_;

Tää toka oli hirveen söpö! Monicasta minä pidän muutenkin, ja hänen mielenliikkeensä on musta tosi kiehtovia, kun miettii että periaatteessa toi koko Denver/Monica-kuvio on tukholmasyndroomaa parhaimmillaan, mut samalla Monica on onnellisempi kuin aiemmin ja on löytänyt selkeästi itsensä uudestaan tuossa jengissä. En tiiä, niin kiinnostava hahmo niin on aina kivaa lukea mitä hänestä mietitään! Tässä oli kyllä synkkyyttä, mut tykkäsin miten tää oli lopulta kuitenkin aika pehmeä. Kivoja söpöjä yksityiskohtia kuten neilikoita ja vauvan hiuksia, ja ihastuin tuohon optimistisuuteen että vaikka joo, kaikki on vaikeaa ja pelottavaa niin turha sitä on miettiä ja pitää keskittyä niihin hetkiin jotka tekee kaikesta sen arvoista. Se sopii Monicalle muutenkin kun hän on jotenkin niin semmonen ilopilleri ja tosi päättäväinen kaikesta huolimatta. Niin ja voi Cinci <3

Tuo kolmas! Oi jee! Oon ihan samaa mieltä että sarjassa pitäisi olla paljon enemmän tällaista Serquelia. Tykkään niiden suhteessa siitä piikittelystä ja naljailusta ja siitä kuinka ne osaa haastaa toisensa - eli just tällaset keskusteluhetket on mun lemppareita, mut sarja tuntuu keskittyvän vaan ihan turhaan draamaan ja panemiseen, minkä takii kahella vikalla kaudella mun oli vähän vaikea enää tykätä tästä parista samalla tavalla kuin ekoilla kausilla. Voisitko sä vaan mennä käsikirjottaan tätä sarjaa kun osaat niin hyvin? Tää dialogi oli meinaan just täydellistä, sopi hahmoille loistavasti, Sergio oli ihanan awkward ja joutu muistuttaan itelleen et ai niin joo tämä nyt tässä on semmoinen vitsi että älä viitsi alkaa päteen (oikeesti sulan, Sergion hömelyys on niin hellusta!), ja Raquel selkeesti vaan haluaa vinoilla koska vaikka hänellä on ihan pointtinsa niin minkäs tossa enää teet niille suhteille, kun lähes kaikilla on kumppani jengistä, yhdellä pariskunnalla on lapsikin ja sit on Nairobi itkemässä Helsin perään ja Palermo Berliinin perään ja - jooh. Tästä tuli niin hyvä mieli ja voin vaan toivoo että uudella kaudella ois tämmösiä kohtauksia, vaikkakin epäilen.

GAHGHJGDHghjghjfg toi seuraava!!!! Okei okei täs pitää nopeesti sanoo et Palermo on mun ehdoton lemppari koko sarjasta ja yks lempihahmoista näin muutenkaan mistään, ja se miten kirjoitit hänet, voi luoja, mitä mä voin ees sanoo? Täydellistä. Kerta kaikkiaan. Kun mä myös näen että Palermo on nimenomaan esitys, samalla tavalla kuin varmaan kaikki tuossa tiimissä jossain määrin esittää jotakuta toista noissa ryöstöissä. Mut Palermolla se on imho kaikista selkeintä, kun miettii millainen hän on niissä takaumissa esimerkiks. Martín itse on vaan semmonen hassu höpö, mut sit Palermo on karski ja raaka, ja se tapa millä sä kirjotit tän... mä vaan. Itkettää. Kaikki sanat oli aseteltu kohdilleen, rakastan teatterimetaforia ja toi LOPPU, ei, "eikä takahuoneessa odota kukaan"... Mun sydän meni särki. Kun voin vaan miettiä kuinka joskus ennen se ja Berliini teki yhdessä ryöstöjä ja aina keikan jälkeen Martín saattoi riisua Palermon päältään ja olla oma itsensä ja mennä juhlistamaan onnistumista Andrésin kanssa mut nyt sit no niin. Voi mun pieni Palermo, niin raasu, käy niin surku häntä. Toivon hänelle paljon paljon haleja Helsiltä ;__;

Oi toi seuraava, ihanaa et kirjotit huumoria koska tätä mä tarvitsinkin tuon edellisen jälkeen! Voi Proffa reppana, voin niin kuvitella et hän oikeesti intoilee väriliiduista ja kaikki muut (luonnollisesti) vastustelee. Mama Raquel on paras ja voi Helsi raasu kans kun hänen taiteellisia lahjojaan ei ymmärretä. Tää on jotain mikä vois olla oikee kohtaus tosta sarjasta ja nyt mua harmittaa et se ei oo koska tää jengi perseilemäs väriliitujen kanssa on vaan paras ajatus esim koskaan. :--D

Aaaa niin suloiset Monica ja Denver! Tääkin on keskustelu joka vois olla suoraan sarjasta, ja Kiiruna ois kyllä itse asiassa ihan hyvä nimi lapselle. Pelottaa vaan että mitähän heille Espanjan pankissa käy, suutun jos he ei selvii ja pääse laittamaan pikku Kiirunaa aluille vitoskauden jälkeen! Täs oli niin pehmee tunnelma lopun murheista huolimatta, tykkään tykkään.

Tää vika oli ihanan rauhallinen. Voin kyllä samaistua Raqueliin, kuinkahan monta kertaa itsekin olen "lopettanut", mut stressi on mitä on ja Raquelilla sitä kyllä riittää. Musta on ihanaa miten Raquel ja Monica voi bondaa kun ne molemmat tulee tavallaan samoista lähtökohdista, ja en tiiä, vaikka tässä vikassa rapsussa oltiin jo uuden ryöstön kimpussa niin silti tässä oli sellanen mukavan pysähtynyt ja tyyni tunnelma. Tuli hyvä mieli et jopa noissa olosuhteissa tuon porukan jäsenet voi viettää tällaisiakin hetkiä ilman sen kummempia murheita.

Valtava kiitos, että kirjoitit ja julkaisit nää, oikeesti, niin lämmittää sydäntä nähdä Rahapaja-ficcejä, ja nää oli vielä kaikki ihan loistavia sellaisia! Jos ikinä päädyt fandomin pariin uudestaan, niin lukisin mieluusti, koska tää sarja on paras ja niin oot sinäki! <3