Lunalotta, hyvä että fluffy maistui :3 Katsotaan sitä toista asiaa sitten joskus... Kiitos <3
Waulish, onneksi Veera on jokseenkin järkevä, vaikka elämä vähän hajottaa. Naurahdin kun olit nostanut kenkätelineen esille! Hyvä että ilmiöt ovat tunnistettavissa ;> Ja ihana että sarja vielä maistuu! <3
A/N: Höm, astetta synkempi osa taas. Tämä on nyt viimeinen osa joka osallistuu Genretasohaasteeseen - harkitsin jo sarjan jättämistä viisiosaiseksi mutten osannut. Eihän kevätkään ole vielä tässä. Sen lisäksi tämä osa ei poikkeuksellisesti osallistu varsinaisesti Arkifestiin (=lue: inspiraatiota ei käytetty). Toivottavasti viihdytte vielä matkassa <3
5.
Päägenre: deathfic
Hanki antoi kahahtaen periksi kumisaappaan alla. Märkä tihkusade alkoi tulla jo Veeran kevättakista läpi, kauppakassin rivat pureutuivat kohmeisiin sormiin. Olisipa hän muistanut ottaa repun! Onneksi hän oli jo käytännössä kämpän ovella.
”Malla?” Veera huhuili tultuaan sisään.
”Hys!”
Veera kohotti kulmiaan, laski kassin kynnysmatolle ja riisui takkinsa. Miten keväästä olikin niin helppo unohtaa kaikki ikävät asiat vuoden aikana? Hän oli joutunut kahlaamaan monen liejunruskean lammikon lävitse jo kauppamatkalla, ilman kumikenkiä hänen jalkansa olisivat kuin jääkalikat. Hän pelkäsi mitä seuraisi, kun tavallista korkeammat kinokset oikeasti sulaisivat.
Malla kyyhötti keskittyneenä tietokoneen näyttöä kohti kumartuneena, kun Veera alkoi purkaa ostoksia. Hän oli ostanut mahdollisimman niukasti, sillä he jättäisivät asunnon aivan piakkoin. Sekalaiset tavarat olivat jo etsiytyneet vähintään yhtä sekalaisiin laatikoihin ja kestokasseihin, toivottavasti kummankin tytön tavarat erilleen.
Oli outo ajatus, että he jättäisivät tämän asunnon. Heillä oli oikein mukava vuokra-emäntä, ja Veera piti todella asumisesta parhaan ystävänsä kanssa – vaikka siinä oli haasteensakin.
”Vau. Veera, minä sain lähetettyä sen. Uskotko? Minä lähetin sen!” Malla hihkaisi.
”Ja katso nyt, valmistumisesi ei olekaan enää vaakalaudalla”, Veera sanoi hymyillen.
”En tiedä pidänkö siitä miten tyytyväiseltä näytät. Kyllä, olit oikeassa”, Malla sanoi.
Veera päätti jättää kyseisen asian sikseen, ja kysyi sen sijaan diplomaattisesti: ”Milloin menet esittelemään sen?”
”En tiedä vielä, kysyin Mattiselta ihan äsken samalla kun lähetin työn. Luulisin, että ensiviikolla on näyttö edessä”, Malla irvisti, muttei näyttänyt erityisen huolestuneelta.
”Hyvin se menee”, Veera vakuutti varmuudeksi.
”Toivotaan, uskon kyllä tuntevani sekä ohjelmiston, että varsinaisen työni ihan hyvin.”
Veera tyytyi hymyilemään. Malla pisti tietokoneensa syrjään, käveli katsomaan ostoksia ja nappasi tertusta yhden banaanin.
”Ostit parsaa?”
”Joo, en voinut vastustaa. Kevät tulee”, Malla sanoi.
Hän oli juuri laittamassa maitopurkkia jääkaappiin, kun hänen puhelimensa soi. Malla kaivoi sen toisella kädellä taskustaan, samalla kun sulki oven toisella.
”Hei äiti.”
”Hei rakas, mitä olet tehnyt tänään?””Tulin juuri kaupasta, voimme raahata kamani pois vaikka ylihuomenna. Mitä nyt?” Veera kysyi varautuneesti. Äiti ei kuulostanut normaalilta.
”Ai sinä huomasit jo, pudotetaan pommi sitten heti”, linjan toisesta päästä kuului niiskaisu, ja Veeraa kylmäsi.
”Kyse on papastasi. Hän ja Liisa, tai siis mummusi, olivat pankissa kun pappa sai aivoinfarktin. Ja… ja Kimmo ei selvinnyt. Olen niin pahoillani kulta, mutta minun piti soittaa sinulle. Että tiedät.”Veera räpytteli silmiään ja veti syvään henkeä. Hän otti tukea keittiönpöydästä ja laskeutui istumaan. Malla katsoi häneen silmät suurina ja huultaan puren.
”Okei”, Veera kuiskasi, ” Mutta… Hänethän kotiutettiin alle viikko sitten sairaalasta. Mi- minä luulin…”
”Tiedän, hän näytti voivan… Niin paljon paremmin. Mummu on nyt täällä. Isäsi on ihan romuna, hän ei pystynyt… kertomaan. Haluatko tulla heti kotiin?””Miten… Onni ja Jari?” Veera takelteli kyynelten sotkiessa näkökenttää.
”Onni tulee tänä iltana, onneksi on sentään perjantai. Jarihan on täällä. Hän yrittää esittää kovaa, mutta hän taisi olla teistä lapsista läheisin Kimmon kanssa. Veera saattoi uskoa sen. Jari ja pappa olivat käyneet usein pongaamassa lintuja läheisellä suolla, ja pilkkineet talvella järvenselällä. Sitten hän mietti sitä, jos menisi kotiin. Isä olisi varmaan sulkeutuneena johonkin, ehkä mummun kanssa tai yksin. Onni yrittäisi puhua isälle, äiti Jarille. Veera katsoi ylös, ja näki Mallan seisovan lähellään, kulmat huolesta hieman rypyssä ja käsi pöydällä lähellä Veeran sormia. Veera veti syvään henkeä, ja tarttui Mallan käteen.
”Ei tarvitse, huolehdi vain muista. Tulette sitten kun pystytte, ja otetaan tavarat samalla”, Veera sanoi pienellä äänellä, mutta sai vietyä asiansa loppuun äänen sortumatta.
”Voi kulta, oletko varma?””Joo.”
”Olet rakas, kyllä tämä tästä. Nähdään.”Veera sulki puhelun vastaamatta, ja laski sen tärisevästä kädestään pöydälle. Malla puristi tiukemmin kättä, mistä piteli kiinni. Jotenkin se auttoi Veeraa vetämään ilmaa pakottaviin keuhkoihin.
”Pappa on kuollut”, Veera henkäisi.
”Voi ei, Kimmoko?”, Malla sanoi suupielet vääntyen, ”Haluatko halin?”
Veera ei pystynyt kuin nyökyttämään päätään. Naama vääntyi itkuun, kun Malla kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja nyyhkäisi vasten hänen olkaansa.
Joskus yhdessä itkeminen on parasta mitä ystävä voi tehdä.