nimi: Virheet
kirjoitettu: 13.9.2009
paritus: Albus/Gellert
ikäraja: S
genre: drama, one-shot
A/N: Teki mieli kirjoittaa jotain, Albusta ja Gellertiä on joskus pitänyt kokeilla. Tämä on hassua, en yhtään tiedä mitä pitäisi ajatella!
*
Virheet
Kyllä, ei.
Lisää puita takkaan, täällä on kylmä.
Puhumme niin kauan että huulet tuntuvat kuivilta, juomme vettä päälle, huuhdomme kaiken alas. Se tuntuu ylevältä ja tärkeältä. Ikkunat ovat suuria ja niihin nojatessa tuntuu siltä, että omistaa kaiken mitä näkee. Poltan tupakkaa ainoan kesän elämässäni, monta askia peräkkäin, päässäni on liikaa ajatuksia jotka on saatava ulos. Harmaa savu katoaa ikkunasta taivaalle, jota tuskin viitsimme katsoa.
Joskus aloitamme päivällä, juomme teetä ja puhumme tavallisista asioista, teiden kunnosta, luitko lehdestä että se ja se pidätettiin, sunnuntaina on markkinat. Asioita pitäisi muuttaa.
Joskus Gellert lähtee illalla, joskus ei. Joskus aloitamme vasta sitten, kun voin kuvitella että Ariana ja Aberforth nukkuvat. Päästän hänet sisään takaovesta ja aamulla mietin, onko siinä hiipimisessä mitään mieltä, mutta silloin se tuntuu tärkeältä. Enkä kestä katseita, en Aberforthin enkä omiani, ja niinpä en enää edes näe niitä.
Joskus menemme takkahuoneeseen vähän ennen kahtatoista ja löydämme itsemme sieltä aamulla. Ilma on sakea tupakansavusta, olemme sitten väsyneet ikkunan avaamiseen. Yön ajatukset roikkuvat raskaina pölykerroksen päällä enkä koskaan ole aivan varma, muistanko niitä enää oikein, mutta niitä on joka tapauksessa tarpeeksi. Meillä on koko maailma ja riittävästi voimaa tehdä mitä tahansa.
En epäile. Elokuussa Gellert tuo mukanaan pullon jotain, kuulemma kellarista, vanhaa ja täytyy juoda pois. Kurkkuani polttaa ja haluan nauraa, katto on auki, tuijotan mustaa taivasta enkä edes tiedä, miksi käteni ovat Gellertin hiuksissa. Kaikki on niin yksinkertaista. Maistuu tutulta ja vieraalta, hengitykset sekoittuvat, myöhemmin painan otsani kylmää lasia vasten ja silitän kättä lantiollani, suuria ajatuksia, hullua.
Olen aina ollut hyvä ajattelemaan, mutta nyt en ajattele. En välitä Aderforthista, joka on tehnyt aamiaista ja tuijottaa pitkään, suljen ulko-oven perässämme ja silitän niskaa, "illalla puhumme lisää".
Puhuminen muuttuu. Olemme edelleen suuria ja sanamme ovat raskaita mutta tuntuvat kevyiltä, makaamme matolla päät vastakkain ja nauramme. En enää tiedä, milloin olemme tosissamme ja milloin se on pelkkää suuruudenhuumaa, hengähdetty sellaisiin kohtiin, joissa on pakko vetää happea.
*
Kyllä tai ei. Tuntuu kylmemmältä kuin ennen. Lisään vielä puita, mutta se ei taida enää auttaa.
Haluaisin tietää, missä kohdassa minun olisi pitänyt tajuta; missä olin sokea, missä olin hullu, missä olin yksinkertaisesti tyhmä. Haluaisin tietää missä vika on, jotta voisin irrottaa sen ja pitää kaiken muun, mutta en näe mitään, pelkän sekavan vyyhdin jossa ei ole alkua eikä loppua vaan pelkästään kylmät lattiat ja tyhjät ikkunat. Pahinta on ehkä se, että haluaisin edelleen hänet tänne.
Syksy on kylmä ja turruttaa pään. Joka aamu minulla on pahempi olo, kunnes Päivän Profeetta kerran kertoo miksi.
*
Hän on vanhentunut. Minusta tuntuu siltä että olen elänyt tämän jossain toisessa elämässä. Vankilan seinät ovat vähän huurteessa, loitsut pitävät hänet kutakuinkin lämpimänä.
Olen miettinyt mitä sanoisin, ja nyt en enää tahdokaan sanoa mitään. Hän nojaa seinään, kietoo harmaan kaapunsa tiukemmin itsensä ympärille mutta ei niin kuin haluaisi suojautua. Hiukset eivät ole enää vaaleat, posket ovat rypistyneet, silmien ympärillä on jälkiä, otsassa yhä punainen arpi, sormet luisevat ja ranteiden jänteet näkyvillä, mutta silmät ovat yhä suurin piirtein samat.
Olemme edelleen yhtä vahvat. Kummankaan ei tarvitse kääntää katsettaan, ja hän tietää kyllä, etten koskaan tuntenut voittaneeni.
Gellert on vanha, minä olen ehkä vielä vanhempi. Istun kaksi tuntia hänen sellinsä lattialla ja tuijotan välillä häntä, välillä ulos pienistä ikkunoista, joita katonrajassa on muutama. Ne ovat kapeita, niistä ei näe juuri mitään. Mikään ajatus tai sana ei pääse enää ulos. Maailma on sulkeutunut.
Vuosia sitten mietin, oliko se sen arvoista; olisiko ollut joku muu mahdollisuus.
Nyt ei enää tarvitse miettiä. Haluaisin koskea hänen käsivarttaan, mutta hän väistää ja se tuntuu paljon syvemmällä.
Olen miettinyt, kauanko vanhoja virheitä täytyy sovittaa, mutta lopulta se ei olekaan syy mihinkään.
Minä en elä enää kauan, hän sanoo kun olen lähdössä.
Hänen kaulansa tuoksuu lähes samalta.
