Nimi: Kukkaseppeleitä
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte pottermaailmaan kuuluvaksi, kuuluu Rowlingille, en saa korvausta
A/N: Juhannustaika Kiirsulle, toivottavasti on edes jollain lailla mieluinen
KukkaseppeleitäSinä kesänä Pomona pyysi lupaa käyttää hänen kasvivarastojaan. Kukkia, jotka kasvoivat kasvihuoneessa kaikkien muiden kasvihuoneiden takana, sillä oli ne tarkoitettu taikajuomiin, ei yrttitiedon oppimateriaaliksi. Niitä ei varsinaisesti hoitanut kukaan, Severus oli loihtinut kasvihuoneeseen tarvittavat kastelu-, lämmitys- ja valaistustaiat ja kävi siellä vain, kun taikajuomavarastosta pääsi loppumaan jokin. Pomonalla ei tosiaankaan olisi pitänyt olla asiaa sinne, sillä ne olivat tavallisia kukkia, niitä samoja, joita kasvoi siellä täällä muutenkin, eikä niillä ollut muuta kuin liemikäyttöä. Severuksen tivatessa syytä nainen osoitti suippokärkistä hattuaan, jonka lierissä näkyi nuutuneita kukkia siellä täällä. ”Tarvitsen uuden seppeleen ja sää on ollut niin sateinen, ettei linnan alueelta löydy luonnonkukkia.”
Severus olisi halunnut kieltäytyä, mutta hän oli itsekin juuri menossa kasvihuoneille, eikä ollut mitään perustelua (hänen haluamisensa lisäksi), miksi Pomona ei olisi voinut käyttää hattuunsa muutamaa kukkaa. Hölmön hommaahan sellainen oli, tehdä nyt kukkaseppele, loitsia siihen ikivihreystaika ja kiinnittää hattuunsa uuden lukuvuoden ajaksi, mutta kukapa Severus oli puuttumaan kollegoidensa asioihin. Itse asiassa, Severus muisteli irvistäen itsekseen, jopa Dumbledore oli tainnut seurata Pomonan esimerkkiä eräänä kesänä.
Matkalla kasvihuoneille Pomona kertoili pitkää ja polveilevaa tarinaa sisarensa pojasta, joka oli ilmeisesti onnistunut kasvattamaan perheensä kissan hevosen kokoiseksi. Severus kuunteli vain puolella korvalla, ei nyökkäillyt tai kommentoinut oikeissa kohdissa, mutta Pomona ei välittänyt. Pomona ei koskaan ottanut itseensä, vaikka Severus ei kutsusta huolimatta ilmestynyt muiden opettajien kanssa Tylyahoon lasilliselle, eikä useinkaan jaksanut tuon lähes aina hyvällä tuulella olevan pienen noidan seuraa.
Severus taikoi kasvihuoneen oven auki ja tarkasti rutiinilla, että kaikki sisätiloissa olevat loitsut toimivat yhä. Pomona katseli ympärilleen ja alkoi keräillä sopivia kasveja. Kerättyään yhtä lajia tarpeeksi, hän tyrkkäsi ne kysymättä Severuksen, joka ei ollut tajunnut poistua paikalta tarpeeksi nopeasti, käsiin. Noita hyräili jotain vanhaa velhoradion iskelmää ja kasasi Severuksen syliin lisää kukkia aivan kuin olisi jästi, joka ei osaisi taikoa itselleen astiaa.
”Istu seurassani, Severus”, Pomona ehdotti ja istui erään kukkapenkin reunalle mittaillen samalla käsissään sopivia aloituskukkasia seppeleensä. Severus pudotti sylillisen kukkia naisen viereen. ”En varmaankaan tarvitse noita kaikkia, joten ehkä voit kerätä siitä sopivat kuivatettavaksi taikajuomiin.”
”Miksi keräsit ne kaikki, jos et kerran tarvitse?” Severus kysyi, mutta istui kuitenkin vähän matkan päähän noidasta ja nosti muutaman kukan käsiinsä.
”Severus, Severus, löysin ihan hirveästi kaikenlaisia kukkia! Tee minulle seppele!”
Lily pyysi sitä joka kesä ja joka kesä Severus yritti ensin saada tytön solmimaan itse oman seppeleensä, mutta päätyi kuitenkin lopulta tekemään sen. Lily oli taitava monessa asiassa, myös kasveihin liittyen, hän osasi tunnistaa ne Severusta paremmin ja tuntui tietävän, kuinka pitää kukat elossa lähes yliluonnollisen kauan, mutta kukkaseppelettä tämä ei ollut koskaan oppinut solmimaan. Lilyn yritys päättyi lähes aina katkenneisiin varsiin, solmuihin tai neliötä muistuttavaan lopputulokseen.Kuin huomaamatta kukat alkoivat punoutua Severuksen käsissä. Hän ei ollut tehnyt seppelettä vuosikausiin, mutta tunsi kasvit yhä. Tunsi käsissään, kuinka ne olisi parasta punoa yhteen. Kuinka ne haluaisivat tulla punotuksi yhteen.
”Sinä teet sen niin hyvin. Severus-kiltti!”
Todellisuudessa Severus esitti vastahakoista vain, koska niin kuului tehdä. Tai, ei hän seppeleen teosta niin paljoa pitänyt loppujen lopuksi, mutta hän rakasti käsitellä kasveja. Hän ei koskaan katkaissut yhtään vartta tarkoituksettomasti ja hän tiesi, mitkä kasvit laittaa vierekkäin, jotta seppele kestäisi silloinkin, kun se putoaisi maahan Lilyn kiivetessä puun ylimmille oksille. Asia oli niin kuin Lily oli sanonut: oli kuin kasvit olisivat jollain salaisella tavalla kuiskailleet hänelle.Pomona oli aina ollut hiukan huolissaan Severuksesta. Tämä oli ollut niin nuori aloittaessaan, vasta poika, tuskin oppilaitaan vanhempi ja oli nuori yhäkin, vaikka tyrmissä vietetyt vuodet olivatkin hioneet nuoruusvuodet miehen kasvoilta. Nainen pysähtyi tarkastelemaan Severusta hetkeksi. Taikajuomien professori punoi kukkia toisiinsa hiljaa ja keskittyneesti, paljon nopeammin kuin Pomona itse. Hetken hän meinasi mainita Severukselle asiasta, mutta päätteli sitten, etten mies halunnut tulla häirityksi ajatuksistaan, liekö edes huomasi käsiensä liikettä.
Seppelettä solmiessa oli helppoa puhua. Saattoi katsoa jotain muuta kuin Lilyn kasvoja, vaikka Severus olisi osannutkin yhdistää kasvit niitä katsomattakin. Lily malttoi harvoin pysyä paikoillaan, tyttö juoksi hakemaan yhä vain uusia kukkia, ”jotta seppeleestä tulisi suurempi kuin Petunian aamulla tekemä”, tai roikkui polvitaipeistaan puun oksalla. Mutta aina, jos Severus puhui vanhemmistaan, Lily tuli istumaan hänen viereensä. Varovasti, kylki vasten kylkeä, kevyesti kuin peläten häiritsevänsä.Severus havahtui säpsähtäen käteen olkapäällään. Kukkakeko heidän välistään oli käytetty ja Pomona oli hivuttautunut lähemmäs kunnes ylettyi koskettamaan Severusta. ”Olisin pyytänyt sinua tekemään minullekin, jos olisin tiennyt, että olet noin hyvä kasvien kanssa”, Pomona sanoi hiljaa. Severus ei sanonut mitään. Hänen sylissään oli valmis seppele. Lapsen pään kokoinen, eikä Severus oikein voinut väittää, että olisi tehnyt sen seurassaan olevalle noidalle.
Severus loitsi nopeasti ja hänen vastatekemänsä seppele syttyi palamaan. Hän tunsi Pomonan hätkähtävän yllättyneenä, mutta noita ei siirtynyt kauemmas. He katselivat seppeleen palamista muutaman sekunnin hiljaisuudessa. Juuri kun Pomona oli sanomassa jotain, kasvihuoneen hoitoloitsut aktivoituivat ja heidän päälleen alkoi tipahdella pisaroita.
”Kevyen sateen loitsu”, Pomona totesi itsestäänselvästi ja nyökkäsi kohti ovea. ”Mennäänkö ennen kuin kastumme läpimäriksi?”
Kaksikko nousi, Severus oli kiitollinen, ettei Pomona kysellyt, vaan alkoi alustaa jälleen uutta tarinaa, tällä kertaa jostain oppilaastaan. ”Tulisitko auttamaan minua vielä kasvihuone kolmoseen? Siellä on joukko uusia alruunoita, jotka pitäisi siirtää. Kasvoivat nopeammin kuin ajattelin, joten ei ole järkevää antaa niiden olla syksyyn asti.”
Severus huomasi nyökkäävänsä.
