Nimi: Kytketty
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: scifi
Haasteet: Scifi-haaste ja Sana/kuva/lause10 #2 (ole minulle ihminen)
A/N: Ei mikään omaperäisin idea, mutta ei tämä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Kerro toki, mitä ajatuksia tämä herättää! :>
KYTKETTY
Tämä lämmin, kesäinen hetki oli minun turvapaikkani. Se oli yksi eläväisimmistä muistoistani. Siksi minulla oli tapana palata siihen, jotta en unohtaisi itseäni, todellisuutta ja aikaa ennen Kytkeytymistä. Se piti minut kiinni elämässä silloinkin, kun tuntui, ettei minulla ollut enää mitään, minkä vuoksi elää.
Makasin viltillä silmät kiinni ja nautin auringon lämpimästä hivelystä ihollani. Hengitin syvään vastaleikatun ruohon kosteaa, vehreää tuoksua ja nautin maan todellisesta läsnäolosta allani. Paljaille säärilleni alkoi putoilla viileitä pisaroita, ensin vain muutamia. En viitsinyt nousta. Minun oli niin mukava olla tässä. Kun sade yltyi, muutin mieleni. Nousin tokkuraisena ja keräsin tavarani. Valtavalla voimalla satava kuuro kasteli minut sekunneissa litimäräksi, mutta minua ei haitannut. Märkä luonto tuoksui niin voimakkaasti elämältä, että minua hymyilytti. Paljaat varpaani läiskyivät lammikoissa. Ihmiset juoksivat suojaan, mutta minä nostin kasvoni taivasta kohti ja antauduin kesäsateen syleiltäväksi. Olin onnellinen.
❖
Niskaani poltti ja koski. Liittimen haava oli taas tulehtunut. Se oli ollut odotettavissa. Olin ollut liian kauan Kytkettynä. Minulla oli muitakin tyypillisiä oireita: päänsärkyä, aistiharhoja ja vainoharhaisuutta. Nyin johtoa. Yritin saada sen kohdalleen, mutta johdon liikuttelu sai näkökentässäni aikaan ärhäköitä kipusalamoita. Lopetin. Yritin keskittyä työpalaveriin, mutta minusta tuntui kuin olisin katsonut näkymättömissä langoissa roikkuvia ruumiita. Työkaverini ilmehtivät ja liikkuivat konemaisesti. Kaksi tehokasta, energistä kasvoa ja säännöllisesti välähtäviä sieluttomia hymyjä. Kun kello tuli viisi, he välkehtivät yhtä aikaa näkyvistä, ja minä mietin, oliko avatareiden takana enää todellisia ihmisiä ollenkaan. En miettinyt sitä ensimmäistä kertaa.
Minä jäin aloilleni. Minulla oli kauhea, pahaenteinen tunne. Päätin, että nyt oli aika irrottaa johto ja viettää muutama päivä todellisessa maailmassa. Nousin, vaikka niskani kipu roihahti. Otin johdosta varman, asiantuntevan otteen. Käänsin, naksautin ja vedin. Työhuoneen olisi pitänyt kadota, mutta niin ei tapahtunut. Pysyin tiukasti Kytkettynä. Miksen saanut johtoa irti? Kiskoin johtoa kaikin voimin. Vääntelehdin ja karjuin turhautumisesta ja tuskasta, mutta oli kuin johto olisi loisen tavoin muuttunut osaksi kehoani. Ei. Ei. Se ei voinut olla mahdollista. Se oli hulluutta.
Kävelin. Kävelin. Yritin tavoitella huoneeni seiniä, mutta mikään ei tullut vastaan. Käveleminenkään ei tuntunut todelliselta, se oli kuin muisto varsinaisesta toiminnasta. Näin omat liikkeeni. Pystyin hallitsemaani itseäni täydellisesti, mutta en
tuntenut mitään. Ihan kuin kaikki olisi tapahtunut päässäni. Minä en hengittänyt. Sydämeni ei lyönyt. Aivan kuin minä en olisi ollut enää fyysisesti olemassa, mutta eihän se – ei se voinut mitenkään olla mahdollista. Yritin kaikin voimin ymmärtää sitä, mitä minulle oikein oli tapahtunut ja hillitä kasvavaa paniikkiani. Työhuone musteni. Se muuttui välkkyväksi painajaiseksi. Seinät särisivät ja koko huone räpsyi kuin rikkinäisessä televisiossa.
Yritin muistaa, milloin viimeksi olin Irrottautunut. Siitä ei ollut kauaa – ei voinut olla. Muistot olivat kuin unia, yhtä muodottomia ja hataria. En saanut mistään kiinni. Oli hankala ajatella, kun kaikki välkkyi ja rätisi. Aivan kuin koko virtuaalimaailma olisi kaatumassa, ja minä sen mukana. Minut valtasi syvä, alkukantainen kuolemanpelko. Nyin johtoa, mutta sitä ei enää ollut. Se oli ollut pelkkä aistiharha, ainoa jäänne todellisuudesta, ja siitä minä tiesin lopullisella varmuudella, mitä keholleni oli tapahtunut. Se oli kuollut. Ei ollut mitään, minne palata. Minusta oli tullut pelkkiä nollia ja ykkösiä, ja tämä aistiton maailma oli nyt yhtä kuin minä.
