Nimi: Kerro miltä syksy tuntuu
Kirjoittaja: Isfet, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: K11
Genre: scifidramafluffya, eli avaruuspoikarakkautta
Hahmot/Paritus: Setre/Jaan
Yhteenveto: Muistot tuntuvat vähemmän kipeiltä ja kaipauksen kyllästämiltä, kun hän kertoo niitä Jaanille.
A/N: Aloitin kirjoittamaan tätä reilusti kuukausi sitten Avaruuspiraatille, ja nyt syntymäpäivä on vihdoin koittanut! Hyppäsin vähän arvaamatta tuntemattomaan lähtiessäni kirjoittamaan scifiä (kokemukseni perustuu siis niinkin laajaan tietämykseen kuin Star Warsin alkuperäiseen trilogiaan [osiin IV, V ja IV] sekä Linnunradan käsikirjaan liftareille...), mutta inspiraatio iski! Toivottavasti pidät, kirjoitat ihanaa poikarakkautta ja tästäkin tuli sitten jotain sellaista. <3 Tämä menee myös Vuodenaikahaasteeseen syksyllä.
On yö. Setre tietää sen siitä, miten aseman hea-valot (ei kukaan jaksa sanoa Highly Energy Adsorb) ovat muuttaneet sävyään rauhoittavaksi ja desinfioivaksi siniseksi. Aivan kuin yövuorossa työskentelevien ei olisi muutenkin vaikeaa pysytellä virkeinä. Valot ovat vain tapa jäljitellä elämää Maassa, sen auringonnousuja ja -laskuja, joita mikään ei pysty koskaan korvaamaan. Setre tietää sen, hän on nähnyt.
Jaan ei ole. Setre on yrittänyt kuvailla sitä monta kertaa, selittää miten valo alkaa kajastaa horisontista ensin himmeänä keltaisena ja vaaleanpunaisena, sinisyys valkenee pois ja värit syvenevät, kunnes kirkas valojuova (usein punainen tai kultainen) tuikahtaa esiin. Se on taidetta, hän sanoo, Jaan kuuntelee silmät kirkkaina ja suu vakavana.
Setre toivoisi voivansa näyttää sen kaiken, mutta matka on nykyiselläkin teknologialla pitkä, eikä Maahan lähde aluksia usein. Mukaan otettavat henkilöt ovat tärkeitä, tai heillä on erityinen syy kuten Liamilla. Hän lähti katsomaan vaimoaan ja puolivuotiasta tytärtään, jota ei ole nähnyt koskaan ennen. Setre tietää, että se on ollut miehelle kovaa. Asemalla on pari- ja yksityishyttejä, mutta aluksilla kaikki huolto- ja valvontaporukasta nukkuvat samassa tilassa, työvuorojen mukaan. Jos haluat ottaa videopuhelun, se on tehtävä lepovuorolla ja sivullisten seura on siedettävä.
Setre ei tahtosi, ei voisi olla ilman Jaania yli vuoden ajan. Hän ihmettelee yhä Emelinen päätöstä synnyttää lapsi Maassa, mutta toisaalta nainen itsekin on syntynyt siellä. Ei ole varmaa palaako Emeline enää mekaanikoksi asemalle ja sen aluksiin. Hänen droidinsakin on jo annettu toiselle, molemminpuolisista vastusteluista huolimatta.
Jaan oli yksi ensimmäisistä kokonaan asemalla kasvaneista lapsista. Setre tuli äitinsä kanssa alukselle viisitoista täytettyään, täynnä utopistisia kuvitelmia sankaruudesta ja tieteen edistysaskeleista.
Setre heilauttaa kättään oven vieressä tunnistelevyn päällä, jotta ranteeseen upotettu siru varmasti havaitaan. Liukuoven reunat hohtavat vihreinä sen liukuessa äänettömästi sivuun, ja takaisin paikoilleen hänen takanaan. Nuorukainen liikkuu mahdollisimman hiljaa, mutta silti pörröinen pää nousee viereisen punkan vällyjen välistä.
”Setre?” Jaan mutisee ääni käheänä.
”Minä, nuku vaan.”
”Tule tänne”, Jaan pyytää kohottaen peitteen kulmaa, eikä Setre voi vastustaa kutsua.
Hän riisuu päällimmäisen vaatekerroksen, niin että ylle jää on vain ohkainen lämpöasu. Setre pujahtaa pojan (tai ehkä nuoren miehen) kainaloon, ja antaa vetää itsensä kiinni tämän unesta raukeaan vartaloon. Kuivahtaneet huulet kutittavat hänen poskeaan ja osuvat hieman ohi maalistaan, vasempaan suupieleen.
”Jaan, sinun pitäisi nukkua. Herätykseesi on varmaan kolme tuntia -”
”Kaksi ja neljännes. Minä haluan olla sinun kanssasi.”
Nyt tarkkuus on parempi, ja suukko kestää kauemmin. Sydämeen lipuu hellää lämpöä, kädet tuntuvat hyvältä hänen ympärillään.
”Niin minäkin, mutta lepovuorot ovat kutistuneet minimiin. Tiedäthän sinä, alus Maahan vei seitsemän henkeä laitevalvonnasta, ja Efina lähti kiertämään satelliitteja - sinne meni kahdeksan. Asema kakkoselle lähti juuri yksi pikkualus, olikohan Nymfi - kolme meidän porukastamme. Ja sitten kun droideja päivitetään uuteen apuohjelmaan…”
”Minä tiedän tuon kaiken, hölösuu”, Jaan sanoo hellästi, ”sinä kuulostat stressaantuneelta.”
Setre huokaa syvään, ja painaa päänsä Jaanin olkaa vasten.
”Niin olenkin. Minua on juuri juoksutettu ympäri asemaa kuittaamassa hälytyksiä, olen puhunut mekaanikkojen ja heidän droidiensa kanssa, valvonut näyttöjä, sekä kalibroinut yhden huoltoaluksen ohjausyksiköt ja miehistön mittariston.”
”Huh. Jätitkö minulle mitään tekemistä?”
”Pahinta on, että sama touhu jatkui kun poistuin. Lepovuoroni kestää viisi tuntia, enkä usko sen riittävän pääkoppani nollaamiseen.”
Jaan puristaa häntä tiukemmin ja suutelee taas, kuin kaikki huolet voisi huuhtoa siten pois. Ja ehkä se toimiikin, ainakin osittain. Läheisyys tuntuu pehmeältä ja verkkaiselta, rauhoittavalta. Sillä hetkellä se ei tunnu hulmahduksilta vatsanpohjassa, kiivaalta sykkeeltä sähköisissä sormenpäissä tai posket punehduttavalta kuumuudelta. Ja niin on hyvä.
Suudelman loppuessa Setre pitää silmänsä kiinni, hengittää sisään toisen unista tuoksua ja antaa väsymykseen raskauttaa kehonsa pala palalta. Juuri kun tuntuu, että käsiäkään ei jaksa enää liikauttaa, Jaan painaa märän suukon hänen kaulalleen. Setren silmät rävähtävät auki, Jaan virnistää. Tämän ruskeat silmät tuikehtivat hämärässä.
”Kerro minulle, millaista Maassa on nyt? Sinun kotonasi?”
Setre aikoo väittää vastaan, mutta Jaanin sormet silittävät keveästi hänen kylkeään, eikä hän enää ole ihan niin väsynyt.
”Siellä on syksy. Illat pimenevät, kaikki käy lepoon ennen talvea. Kasvit kuihtuvat ja ilma muuttuu kylmemmäksi.”
”Tiedän. Kerro miltä se näyttää, tuoksuu, tuntuu”, Jaan kuskaa viimeisen sanan Setren iholle, aivan korvan alle, ja tämän käsi painuu vasten rinnan sydämen sykettä. Setre värähtää, nuolaisee huuliaan ja jatkaa.
”Se tuntuu… Ihmeelliselle. Ilma on raikasta ja täynnä maatumisen tuoksua, mehevää ja sakeaa. Tuuli riipii puista lehtiä, jotka loistavat punaisen, keltaisen ja ruskean sävyissä. Vaahterat ovat parhaita, niiden lehdet ovat isoja ja monisakaraisia, sekä kirkasvärisiä.”
Jaan on sulkenut silmänsä, ja kun hän ei enää puhu, tämä kysyy kysymyksen:
”Miltä tuuli tuntuu?”
”Eniten vapaudelta. Voimakas tuuli tuo tuoksuja ja kylmyyttä, riepottelee vaatteita ja saa nenän vuotamaan punoittavana. Niin kuin puhallin, mutta vaihtelevampi. Se paiskaa jäätäviä sadepisaroita vasten kasvoja, vesi valuu leualta kaulaan ja paidan sisään. Hiekassa on lammikoita, lätäköitä, jotka kastelevat kengät ja sukat.”
Setre katsoo pientä hymyä Jaanin suupielessä. Muistot tuntuvat vähemmän kipeiltä ja kaipauksen kyllästämiltä, kun hän kertoo niitä Jaanille. Silloin ne ovat kauniimpia ja lämmittäviä, kuin kuuma kaakao lapsuudessa viltin alla, sateen ropistessa ikkunaan. Hän melkein kuulee äidin naputtelevan tutkielmaa biokemiasta, vanhanaikaisella näppäimistöllä heidän ruskea kissansa Pasteur sylissään.
”Sitten tulee pakkanen. Huurre peittää kaiken; puut, pudonneet lehdet ja matalat katot. Se on valkoista ja jääkylmää, sulaa pois kun sitä koskettaa. Lätäköiden päälle muodostuu rapsahteleva ja rätisevä jääkuori. Iholla pakkanen tuntuu kuin nanokokoisten jääneulojen kevyeltä pistelyltä, sitten turralta ja kostealta kylmyydeltä. Sisälle tultaessa sulaminen saa ihon kihelmöimään lähes kipeästi.”
Setre luulee Jaanin nukahtaneen, mutta sitten tämä mukeltaa vielä lähemmäs, työntää nenänsä hänen tummiin hiuksiinsa, ja mutisee kertomaan taas lumesta.
”Se on taikaa, usko pois. Kuin venytettyä jäätä, tai ennemminkin yhteen sidottua jääpölyä. Hiutaleet voivat olla valkoisia, sormenpään kokoisia vetisiä lämpäreitä jotka sulavat iholle, tai pieniä teräviä kiteitä, jotka ovat kirkkaita ja taidokkaasti koristeltuja. Ne myös sattuvat, kun tuuli lennättää ne vasten kasvoja...”
Jaan tuhisee hiljaa. Setren huulet taipuvat valtavaan hymyyn, joka saa hänet varmasti näyttämään aivan hölmöltä. Eihän sillä väliä ole, he ovat kahdestaan ja on enää alle kaksi tuntia siihen, kun Jaan lähtee työvuoroon.
Setre sulkee silmänsä, ja antaa unen viedä hänet sillä kertaa kokonaan. Ehkä se kuljettaa hänet syksyyn, kylmien huulien suudelmiin Jaanin kanssa.
