Ficin nimi: Kuunvalomaalausta
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Tyylilaji: Fluff
Paritus: Nevis/Arissa
Haasteet: Osallistuu
originaalikiipeily-haasteeseen sanalla 63: maalaus.
Yhteenveto: Selvitäkseen Antropolin öisillä kaduilla 15-vuotiaat Nevis ja Arissa ovat ottaneet tavakseen harjoitella jousiammuntaa joka yö. Joskus on kuitenkin myös muistettava levätä lempeämpien harjoitusten muodossa.
A/N: Tämä on spin-off-ficlet finijatkiksestani
Kasvoton (K-11), mutta toimii myös itsenäisenä. Sijoittuu Kolmannen väliosan tapahtumien tienoille. Kiitos tämän oikoluvusta ja parannusehdotuksista kuuluu
hiddenbenille, jossujb:lle, Lyralle, Thelinalle ja Vehkalle.
KUUNVALOMAALAUSTA
Laiskat aallot pyyhkivät kuun hopeoimaa rantaa. Vesi kimmeltää ja pyörteilee pienissä, tummissa altaissa, joita ympäröivät hiekkasärkät heittävät rannalle pitkiä varjoja.
Hopeahiuksinen puolihaltia istuu aallonrajassa ja kuuntelee. Aaltojen laulussa on tänään monia sävyjä: lempeää liplatusta, rannan rahinaa, tuulen tuiskutusta vetten yllä. Puolihaltia nojaa tuohon ääneen kuin tyynyyn, kunnes tuttu ääni vetää hänet hereille.
”Falael, Nevis.”
Silmät aukeavat vaivalloisesti hämärään. Kaikki on hidasta tänään, silmänräpäyksistä hengitykseen ja lihasten liikkeisiin. Jälkimmäisiä kivistää yhä eilisen jäljiltä, ja iholle tummuneita mustelmia aristaa. Jopa ylös nouseminen tuntuu vaivalloiselta.
”Älä suotta nouse.” Kuu piirtää esiin tulijan vihreiden hiusten ääriviivat, tuulen tuivertaman leningin; paljaat, hiekkaan uppoavat varpaat.
Nevis on jo viemässä kättään selässä riippuvan jousen kahvalle, mutta pysähtyy. Samalla hän panee merkille jotakin.
”Missä jousesi on, Arissa?”
”En tarvitse sitä tänään”, Arissa pyyhkäisee hiussuortuvan terävän korvan taakse. ”Kuten et sinäkään.”
Nevis ei ymmärrä. He harjoittelevat joka yö. ”Miksi?”
”Koska teemme tänään jotain muuta.”
Arissa vetää laukustaan esille sarjan erilaisia tarvikkeita. Puhdasta, vaaleaa paperia. Pieniä, erivärisiä purkkeja ja siveltimiä. Kaikki nuo hän asettaa siististi vierekkäin hopeiselle hiekalle.
”Miten tämän pitäisi auttaa minua harjoittelussani?” Nevis kysyy.
”Maalaaminen on tarkkaa työtä”, Arissa vastaa. ”Se vaatii kykyä tarkkailla maailmaa ympärillä ja toistaa se uskottavasti, ja samalla tulkita sitä siten, että se välittää tunteen. Lisäksi, ei joka päivän tarvitse olla harjoittelupäivä. Panin sinut eilen koville.”
Nevis tuhahtaa. ”Oikeassa elämässä ei ole sijaa levolle.”
”Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti, on silloinkin kyettävä lepäämään. Sinun on opittava näkemään ne hetket ja käyttämään niitä hyväksesi. Hyvä taistelija ei ainoastaan tiedä, milloin hyökätä ja puolustautua. Hän tietää myös, milloin perääntyä ja kerätä voimia.”
Nevis tahtoisi sanoa vastaan, ihan vain osoittaakseen Arissan vääräksi, muttei keksi mitään sanottavaa. Arissa on nimittäin oikeassa.
Eikä sillä todella ole väliä. Pääasia on se, että he ovat yhdessä.
”Mitä sinä siinä tuijotat?” Arissa keskeyttää hänen ajatuksensa. ”Tartu pensseliin ja ala maalata.”
”Minä…” Nevis mykistyy. Hän ei ole koskaan pidellyt pensseliä kädessään. Hän ei edes tiedä, osaako maalata.
Arissa ymmärtää. Hän aina ymmärtää. ”Anna, kun minä näytän.”
Arissan ohjaa Neviksen kädet hellästi pensselille, avaa vihreän väripurnukan ja upottaa siveltimen maaliin. Sillä he maalaavat yhdessä paperille ensimmäisen vedon.
”Katso”, Arissa hymyilee. ”Näin helppoa se on. Nyt, yritä sinä.”
Nevis tarttuu pensseliin, mutta ote on kömpelö ja luonnoton. Sivellin tuntuu liian sirolta hänen kädessään. Hän ei ole tottunut koskettamaan niin kevyesti.
Arissa sen sijaan tarttuu omaan siveltimeensä taidokkaasti, pyyhkien sitä paperilla pitkin, pehmein vedoin. Hän maalaa kuvan ääriviivat hopealla ja sitten vaihtaa asentoa niin, ettei Nevis enää näe, mitä hän maalaa. Ajoittain Arissa nostaa katseensa ja vilkaisee Nevistä kohti, mutta muutoin hän on hiljaa.
Nevis tuijottaa yhä omaa paperiaan. Se on tyhjä muutamaa sille vedettyä viivaa lukuun ottamatta. Hän kuitenkin päättää yrittää, Arissan takia. He maalaavat jonkin aikaa - Nevis kadottaa ajantajunsa yön pehmeänviileään hetkeen. Kun he lopulta lopettavat, Neviksen niskaan ja ranteessen särkee. Hän ei ollut uskonut maalauksen olevan näin ruumiillisesti kuluttavaa.
”No”, Arissa kysyy vetäessään paperille viimeisiä silauksia. ”Mitä maalasit?”
Nevis näyttää Arissalle paperilleen vetämiä viivoja. Arissa kikattaa. ”Mikä tuo on? Metsäkö?”
Nevis murahtaa. ”Minähän sanoin, etten osaa.”
”Harjoitus tekee mestarin. Minä tiedän sen.”
Arissa paljastaa Nevikselle, mitä hän on työstänyt tältä salaa. Kuvan nähdessään Neviksen hengitys takertuu kurkkuun. Hetken hän hieraisee silmiään, varmistuakseen siitä, ettei paperi hänen edessään ole todella peili.
Se heijastaa täydellisesti hopeahiuksisen puolihaltian kasvot. Hänen omat kasvonsa.
”Mitä mieltä olet?” Arissa kysyy.
Nevis hymyilee vastaukseksi.
Vaikka hän ei ole koskaan rakastanut omia kasvojaan, sillä hetkellä hän alkaa ymmärtää, että kenties joku muu voi tehdä niin.
